”Vapaaehtoistyöläinen ei voi muuttaa maailmaa – sinne on ihan turha lähteä maailmaa parantamaan”, kirjoitin eilen.
No mitä siellä järjestöllä sitten tehdään?
Minun tapauksessani lähinnä tätä:
Puolessa vuodessa opin suht hyväksi tylpällä veitsellä pilkkojaksi.
Monilla järjestöillä työtehtävät tietysti ovat paljon selkeämmät, ja esimerkiksi lastenkodissa vapaaehtoinen voi helposti työllistää itse itsensä leikkimällä lasten kanssa. Intialainen ”office work” sen sijaan paljastui…. no, intialaiseksi ”office workiksi”.
Esimerkiksi järjestön johtajan sähköpostinkirjeenvaihto tapahtui näin:
- Odotellaan johtajan asunnolla hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
- Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.
- Assistentti kantaa niitä useamman päivän mukanaan, kunnes antaa johtajalle, joka kantaa niitä useamman päivän mukanaan.
- Johtaja tulee järjestölle pinkka mukanaan ja etsii käsiinsä vapaaehtoistyöntekijän.
- Odotellaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
- Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan wordiin ja tallennetaan disketille. Tai:
- Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan käsin muistilehtiöön.
- Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa bussilla johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
- Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa seuraavana päivänä uudestaan johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä ja toimiva nettiyhteys sattuisi olemaan saatavilla.
- Vapaaehtoistyöntekijä naputtelee johtajan sähköpostiin sanellut vastaukset ja lähettää sähköpostit. Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen tällä aikaa saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.
Ja näin ympyrä pyörähtää uudestaan käyntiin – aikaa yhteen sykliin kuluu noin viikko.
Välillä tein myös jotain hyödyllistä, kuten teippasin (jonkun henkilön pyynnöstä) lasten tekemiä askarteluita maalarinteipillä seinään. Puolen tunnin kuluttua joku kolmas henkilö oli käynyt siirtämässä joka ikisen teippauksen 10 senttiä alemmas.
Enkä edes ala tässä kertoa siitä, kun eräs työntekijä päätti järjestää kirjahyllyn. Siihen tarvittiinkin sitten arviolta 15 henkilön työpanos kolmen päivän ajan.
Niinpä ryntäsin aina intoa puhkuen hommiin, jos jonain päivänä eteen ilmestyi jotain konkreettista tekemistä. Kuten:
Hyökkäsimme suomalaisella sisulla valtavien maissiröykkiöiden kimppuun ja kuorimme, kuorimme, kuorimme. Ja nuo pienet mustat pisteet maassa ovat muuten muurahaisia ja minulla on jalassani stringit – auh.
Intialainen elämä aiheutti ensin suorittajaminälle lievää ahdistusta – koskaan ei tiennyt, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan, ja useimmiten vastaus oli ei mitään. Hyvin nopeasti pääsin kuitenkin sellaiseen rentoon ”en ymmärrä mistään mitään, mutta se ei haittaa” -olotilaan, jossa annoin vain asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta, ja menin vaan mukaan ihmettelemään, kun minulle muistettiin jostain heilutella.
(minä kun en puhunut tamilia ja vain muutama siellä puhui auttavaa englantia, joten suurin osa kommunikaatiosta tapahtui viuhtomalla)
Heilutusten perusteella tajusin hypätä mmm. yhtenä aamuna täpötäyteen minibussiin…
…joka matkasi kuusi tuntia ties-minne, siellä sitten tapahtui kaikenlaista hälinää, ja sitten matkustettiin kuusi tuntia sieltä ties-minnestä takaisin.
Ihan hyvä päivä. Etenkin kun MacGyveriksi nimeämämme Jon sitoi minut paluumatkalla sarin huivilla kiinni tuohon tolppaan, jotta sain nukuttua siinä kapalossa muutaman tunnin (istumatilaa kaikille ei tietystikään riittänyt).
Joskus takaisin järjestölle palatessa saattoi näyttää tältä:
Kappas, tähän käytävälle taidetaan rakentaa uusia huoneita.
…ja joskus taas tältä:
Kappas, tähän meidän oven eteen on sitten varastoitu nämä ruukut.
Kuten yllä olevista kuvista näkyy, VCDS-järjestön rakennus on ihan oikea talo – muut talot Vellakulamin kylässä olivat savesta ja lannasta rakennettuja majoja:
Auringonlaskun aikaan kylänraitti oli pienen ohimenevän hetken ajan jopa kaunis.
Järjestön ”avokeittiöön” (lue: ulkona) tuli jopa juokseva vesi:
…jota kylläkään ei kannattanut juoda, koska se tuli täältä:
Järjestön oma kaivo.
Parhaat muistot järjestöltä ovat kuitenkin niitä arkisia pieniä hetkiä, joihin ns. tavallinen reppumatkailija harvoin pääsee osalliseksi:
Vihannesten pilkkomista paikallisten naisten kanssa ilman yhteistä kieltä…
(kuvassa myös ranskalainen koululainen – heidän luokkansa kävi järjestöllä vierailemassa muutaman päivän ajan)
…sarinsitomisoppitunteja…
…ja aivan tavallista elämää köyhääkin köyhemmässä intialaisessa maalaiskylässä.
1
Kristaliina
12.2.2013 at 19:41Joo, tämä blogielämä kyllä ihan oikeasti jotenkin laajentaa omaakin maailmankuvaa. Ikään kuin ”tutustuu” erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa ajatella – ja joskus sellaisiinkin ihmisiin, joihin ”reaalimaailmassa” ehkä harvemmin tulisi tutustuttua. Jännä juttu, ja mukavaa :)
Devika Rani (Ei varmistettu)
13.2.2013 at 04:55Onpas ihana lukea näitä matkakokemuksia ja nähdä kuvia. Omat reissuni Intiaan ovat olleet ihan toisenlaisia (lue: shoppailua, kuvauksissa hengaamista), mutta tuon elämän asenteen niiin muistan! Ikinä ei tiennyt mitä tapahtuu päivän aikana, suunnitelmat meni uusiksi milloin mitenkin. Tällaiselle kontrollifriikille se oli aluksi äärimmäisen ahdistavaa, mutta pian oli vaan pakko sopeutua.
Ihana huomata että käytit paikallisten vaatteita. Itsekin pukeuduin mielelläni salwar kameezeihin, tosin mulla oli siis kameez (paita), dupatta (huivi) ja farkut -yhdistelmä. Sitä vaan heti huomaa kuinka paikalliset ottaa sut paremmin vastaan kun et ole liian länkkäri. Jaipurissa erehdyin ekana päivänä kulkemaan farkuissa ja t-paidassa. Voi apua sitä häriön määrää. Kun vaihdoin seuraavana päivänä salwarit päälle, niin mulle häiriöt katosivat ja pääsin jopa tutustumaan ihmisten kotitemppeleihin! :) Ymmärrän hyvin paikallisten paheksunnan kun sulla ei ollut dupattaa (kunniaton nainen), mikä kieltämättä on aluksi haasteellinen pitää päällä. :D
Voi apua, muistan noi lattia vessat liiankin hyvin. Olin tuttavaperheen luona asumassa Delhissä, joilla oli tuollainen reikä maassa vessa. Se oli ainoa kerta kun mulla oli vatsatauti Intiassa. Oli muuten aika kamalaa, kun molemmista päistä tuli tavaraa syöksyen ja jalat oli väsyny kyykkimiseen.
Asiasta viidenteen, mainitsit kommenteissa että öljysit vatsaa kun olit raskaana ja sen vuoksi mahdollisesti sulla ei ole nyt raskausarpia.. Saitko vinkin neuvolasta vai kuinka osasit alkaa öljytä? Mulla on ihan kauheet raskausarvet.. :/
Vierailija (Ei varmistettu)
13.2.2013 at 15:06Pakko tähän ja siihen yhteen edelliseen postiin kommentoiden, että no nyt siellä Kirkko ja Kaupunki lehdessä on taas sille yhdelle puutalossa asuvalle Kristalle juttu: Jeesus Intiassa. :D
Kristaliina
15.2.2013 at 22:25Vierailija: Hei kiitti vinkistä, täytyypä tsekkaa! Ne varmasti vakoilee tätä mun blogia :D
Devika Rani: Tsihihi joo mä oon kokenut tuollaisen vatsataudin mm. intialaisessa junassa – sekin oli aikamoinen kokemus :D
Mulle itse asiassa ystävä neuvoi käyttämään sitä Weledan öljyä. Mutta ilmeisesti tuokin on aika arpapeliä, että kenelle ne arvet tulee – kuulemma tuolla Weledallakin on joku saanut ihan kunnon arvet. Ja sit niitä on kuulemma myös sellaisia arpia vaalentavia voiteita, jotka ovat jollekin toimineet!
Auts, tarkoittaako tuo huivin puuttuminen tosiaan kunniattomuutta. Hupsis… No, toivottavasti se ei ole meidän länkkäreiden osalta niin paha – me kun ollaan niin omituisia muutenkin :)