Miksi kannatan kotihoidon tuen jakamista vanhempien kesken?

Alkuun kaksi lukua, jotka ovat jo niin kuultuja, että melkein haukotuttaa:

• Naisen euro on edelleen sen about 80 senttiä.
• Vain 6 % kotihoidon tuen saajista on miehiä.

Miksi nämä luvut ovat edellen näin? Ensimerkiksi tuo ensimmäinen luku oli jo 20 vuotta sitten tuo – eikä se tosiaan ole noussut tässä ajassa kuin vaivaisella 2 sentillä eli 82 senttiin. Kuulemma vuoteen 2020 mennessä se voisi olla 85 senttiä. No-jee-v*tun-jee, KAHDEKSANKYMMENTÄVIISI.

Näihin asioihin on saatava muutos. Ihan oikeasti.

*******

Minulta pyydettiin kannanottoa hallituksen tällä hetkellä käsittelemään aiheeseen jakaa kotihoidon tuki puoliksi äidin ja isän kesken. Pyytäjä ei ollut kuitenkaan tehnyt taustatyötään huolella niin, että olisi oikeasti tiennyt, mitä pyytää…

Mielipiteeni on nimittäin ihan eri kuin mitä pyytäjä ajoi takaa.

Tässä se kuitenkin tulee, eli bloggaus aiheesta: miksi kannatan kotihoidon tuen jakamista vanhempien kesken?

Annan täten teille haasteen: vaikka olette eri mieltä, älkää alkako huutaa sitä vielä tässä vaiheessa. Lukekaa ensin perustelut, keskustellaan sitten! …ja luonnollisesti antakaa sitten myös omat perustelunne.

*******

Okei.

Ihmisten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä arvo. Meillä suhteellisen tasa-arvoisessa Suomessakaan se ei toteudu, vaikkapa sukupuolten välisen tasa-arvon kohdalla. Alussa oli siitä pari numeroesimerkkiä, mutta samaa aihepiiriä ovat myös esimerkiksi se, että huoltajuuskiistoissa lähes aina äiti saa huoltajuuden. Tai että asevelvollisuus koskee vain miehiä.

Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että poliittisessa päätöksenteossa tulee ottaa tasa-arvoasiat huomioon erilaisia päätöksiä tehdessä. Tasa-arvonäkökulman pitäisi aina olla mukana. Koskien nyt sitten näitä lastenhoidon tukimalleja tai mitä tahansa muuta asiaa.

Se, että nykyisellään vain 6 % kotihoidontuen saajista on miehiä, kertoo, että nykymallissa on jotain kovasti vialla. Jotain täytyy tehdä tilanteen korjaamiseksi pidemmällä aikavälillä. On sanottu, että jos mallia rakennettaisiin alusta asti nykypäivänä, siihen automaattisesti otettaisiin mukaan omat osuudet isille ja äideille. Niin ei kuitenkaan silloin joskus mallia luotaessa ymmärretty tehdä, ja siksi päädyttiin näin vääristyneeseen tilanteeseen. Tarvitaan korjausliike.

Nyt hallituksen käsittelyn alla olevan mallin mukaan siis hoitovapaa jaettaisiin puoleksi molemmille vanhemmille (yksinhuoltaja saisi koko ajan). Muita yhteiskunnallisessa keskustelussa väläytettyjä malleja ovat 6+6+6 -malli sekä Väestöliiton tuoreempi kannanotto.

Sosiaali- ja terveysministeriön sivulta löytyy aika havainnollinen kuva tämänhetkisestä ehdotuksesta:

lähde: http://www.stm.fi/kotihoidontuki

En ole niin naiivi, että kuvittelisin yksin tämän tekevän naisen aseman työmarkkinoilla tasa-arvoiseksi. Tämä on kuitenkin yksi olennainen askel sitä kohti. Askel voi olla jonkun perheen kohdalta jopa kipeä – mutta sitä tarvitaan, jotta tulevaisuudessa olisi hyvä.

Ymmärrän hyvin, että joku sanoo, että ”meidän perheen kohdalta tämä malli on ihan perseestä ja vaikeuttaa meidän tilannetta”. Ihan varmasti niin onkin jonkun kohdalla, ja se on ihan ok sanoa ääneen – ja jopa kiroilla tukiensa huonontumista. Poliittisia päätöksiä ei voi kuitenkaan tehdä yksittäisten ihmisten ”mikä mulle on paras” -tuntemusten pohjalta vaan pitää ajatella isompaa kokonaisuutta.

Yritän sanoa tällä, että mun mielestä yksityinen ihminen saa ihan vapaasti kovaan ääneenkin sanoa, että tämä on perseestä. Mutta poliittisilta päättäjiltä peräänkuulutan vastuuta ja osaamista tehdä päätöksiä, jotka vievät meidän yhteiskuntaamme eteenpäin.

Ja yksityisiltä ihmisiltä edes ymmärrystä siihen, että miksi tällaisia päätöksiä pitää tehdä.

*******

Moni tätä tasajakoa vastustava kovaan ääneen huutaa, kuinka heidän perheessään isotuloisen miehen ei ole taloudellisesti mahdollista jäädä kotiin.

Het-ki-nen – kelataanpa: miksi se mies on isotuloisempi?

Ja seuraavaksi: haluammeko me, että jatkossakin se mies on isotuloisempi? Se isotuloisuus ei muuten ole miehelle edes pelkkää plussaa: sen myötä nimittäin mies ikään kuin menettää mahdollisuutensa olla se vanhempi, joka hoitaa lapsia kotona. Sekään ei kuulkaas ole tasa-arvoa.

Lapsella on oikeus yhtä lailla luoda läheinen suhde niin äitiinsä kuin isäänsäkin. Ajatellaan työssäkäyvän vanhemman asemaa: aamulla lasten nukkuessa töihin, iltakuudelta väsyneenä kotona. Arkipaineet ehkä aiheuttavat äreyttä, ehkä työasiat seuraavat kotiinkin. Viikonloppuna on aikaa, mutta palautuakin pitäisi… Ymmärtääkö puoliso varmasti, miltä työssäkäyvästä tuntuu olla kotoa poissa – jättää näkemättä ne ensiaskeleet ja ensihymyt?

Entä se kotona oleva vanhempi? Raskasta on sekin. Rutiinit, sairastelut, ehkä aikuisseuran puute. Ymmärtääkö puoliso varmasti, miltä kotona olevasta tuntuu olla ainoana vanhempana lasten kanssa kotona – katsoa kelloa ja laskea tunteja, koska puoliso on kotona.

Usein se perhe on kuitenkin perustettu yhteisestä halusta. Rakkaudesta. Mutta sitten lapsen saamisen jälkeen puolisoiden omaa perhearkea koskevat kokemusmaailmat ikään kuin erkanevat, hyvin pitkälle (94-prosenttisesti) vanhemman sukupuolen perusteella…. Se ei voi olla oikein. Ei sukupuoli saa vaikuttaa siihen, että vanhempi saa rakentaa mahdollisimman läheisen hoivasuhteen omaan lapseensa. Jokaisella perheellä pitäisi olla (taloudellisestikin) tasa-arvoinen asema valita, kuka lapsen kanssa on kotona.

Tähän tarvitaan palkkatasa-arvoa ja toimenpiteitä sen edistämiseksi.

Uskon, että on koko perheen etu, että osat jakautuvat paremmin tasan. Niin lasten kuin aikuistenkin etu. Koska tämä suunta ei ole tapahtunut ns. itsestään (mistä todisteena tuo suhdeluku 94 vs. 6) meidän mattimeikäläisperheiden toimesta, yhteiskunnan on tehtävä päätöksiä, jotka paremmin ohjaavat tasa-arvon suuntaan.

*******

Ymmärrän siis hyvin, miksi monen ensimmäinen reaktio aiheeseen on vastustus – siis jos se on omista eduista pois. Totta kai, aiheesta kuin aiheesta; saavutetuista eduista on vaikea luopua.

Väitän kuitenkin, että uudistus koskee paljon pienempää porukkaa kuin mitä julkinen poru antaa ymmärtää. Kun yllä olevaa kuviota katsoo tarkempaan – kyllä: vaikka isä ei haluaisi olla kotona päivääkään, halutessaan äiti saisi edelleen olla kotona siihen asti, että lapsi on lähes kaksi. Tarkkoja prosentteja en tiedä, mutta suurin osa lapsista on kyllä oman käsitykseni mukaan jo tuon ikäisenä päivähoidossa. Meidän Silva on kohta kolme ja edelleen kotona – ja olen kyllä ihan selkeästi huomaavinani, että hän on poikkeus tässä suhteessa. Heh toki positiivinen poikkeus, olen iloinen, että olemme voineet hoitaa häntä kotona näin kauan.

Ylipäänsä olen iloinen, että yhteiskunta edes näin hyvin tukee vanhempien mahdollisuuksia hoitaa lasta kotona. Jos verrataan moneen muuhun maahan, jossa äitiysloma on sen tyyliin kolme kuukautta… Meillä yhteiskunta maksaa meille usean vuoden ajan siitä ilosta, että me itse hoidamme omia lapsiamme. Lisäksi meillä on voi olla lain turvin suht varma luottamus siihen, että vakituinen työpaikkamme pysyy, vaikka olemme vuosikausia poissa työelämästä. Kun sitä miettii, se on melkein jopa ihan absurdia. Siis absurdin hienoa. Ööööh – kiitos, valtio?

Yhteiskunnalla on kuitenkin oikeus ja velvollisuus laittaa antamiinsa etuihin reunaehtoja, liittyivätpä ne sitten opintotukeen, työttömyyspäivärahaan tai sitten tähän kotihoidon tukeen. Yhteiskunta ei jatkossakaan estä ketään hoitamasta lastaan kotona vaikkapa lopun ikää. Eli kun jotkut sanovat, että yhteiskunta ei saa rajoittaa perheen vapautta valita. Vapaus valita edelleen on. Yhteiskunta ei vaan erityisesti tue sitä rahallisesti antamiensa reunaehtojen täyttymisen jälkeen.

*******

Minä ainakin haluan, että kun nämä meidän lapsemme vuorostaan ovat vanhempia, heidän ei enää tarvitse tehdä tällaisia päätöksiä sen perusteella, että miehellä on isompi palkka. Haluan, että he voivat laittaa raha-asiat päätöksenteosta sivuun ja miettiä asiaa puhtaasti sen perusteella, että mikä heidän omalle perheelleen (ja omalle lapselleen!) on parasta.

Hih vaikka menee paatokselliseksi, on pakko viitata tällaiseen – tämä nimittäin mun mielestä on ihan suoraan verrattavissa. Meidän isovanhempamme olivat sodassa. He luultavasti sanoivat, että hei tämä on perseestä (niin kuin olikin), mutta tekivät sen silti. He uhrasivat aivan järkyttävän paljon, jotta tulevilla sukupolvilla olisi parempi.

Ihan samaan tapaan (vaikka onneksi ei sotimalla) meidän sukupolvemme joutuu tekemään päätöksiä (joskus meille itsellemme miinusmerkkisiä) siksi, että tulevaisuudessa on parempi. Se kuuluu asiaan. Emme voi ajatella vain itseämme vaan pitää ajatella pidemmälle.

Rakkaudesta meidän lapsiimme.

*******

No niin. Huokaus. Jaksoitko lukea tänne asti?

Paljon jäi varmasti sanomatta ja luultavasti argumentointikin joissain kohdissa (univelka) ontuu. Mutta nyt alkaa jo näppäimistönnäpytysäänet täällä puutalon päässä vaieta sen verran, että avaan areenan keskustelulle. Yritetään pitää se rakentavana ja muistetaan, että meillä kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiimme. Ja että fiksuina aikuisina ihmisinä voimme keskustella keskenämme, vaikka emme olisikaan samaa mieltä. Sellaistahan politiikka on.

Eli: mitä mieltä olet?

 

PS. Kuten sanottu, tämä toimenpide ei tietenkään yksinään riitä. Tarvitaan paljon muutakin – esimerkiksi vanhemmuuden kustannusten jakamista vanhempien työantajien kesken. Tämä olisi kuitenkin aihe ihan omanlaiselle bloggaukselleen. Ja päätöksenteollle.

Making of: tämä bloggaus. Hypistelin dinosaurusta kirjoittaessani.

2