Miksi kerroin positiivisesta raskaustestistä jo nyt?

Kaksi terhakkaa viivaa pissatikussa – se on ainoa informaatio, mikä meillä nyt on.

Se toinenkin viiva ilmestyi valtavalla vauhdilla.
”Tuu säkin pois vessasta, niin mennään sitten katsomaan yhdessä parin minuutin päästä”, Joel huuteli vessan oven toiselta puolelta.

Mutta minä jo tuijotin sitä ruutua, johon viiva oli jo lähtenyt muodostumaan.
”Joel? Tota öö tehdään niin päin, että tuu sä jooko mieluummin tänne, nyt ihan heti, ei tarvitse odottaa kahta minuuttia.”

Tai no oikeastaan: tuon viivan lisäksi on tiedossa myös se tarkka päivämäärä, jolloin (todennäköisesti ovulaation huudon sumentamana) jätimme ehkäisyvälineen käyttämättömänä sängyn reunalle.

Meidän yhteiskunnassa – vai laajemminkin? – vaikuttaisi mun silmään olevan hyvin vahva konventio siitä, milloin raskaudesta kerrotaan. Ainakin odotetaan turvallisia viikkoja. Ehkä ultran jälkeen, tai rakenneultran?

Me kerrottiin esikoisesta FB-julkisesti rakenneultran jälkeen, nuoremmasta lapsesta muistaakseni juuri niillä ”turvallisemmilla viikoilla” eli ensimmäisen raskauskolmanneksen jälkeen.

Miksi ihmeessä me siis kerrottiin tästä jo nyt? Näin aikaisin! Ja vielä näillä plusnelikymppisen ikävuosilla, jolloin riskitkin ovat jo isompia.

Kun tein raskaustestin torstaina, olin valmis tuuttaamaan kuvan Insta Storyyn jo saman päivän iltana. Pakotin itselleni kuitenkin aikaa: että miettisin yli seuraavan viikonlopun, josko muuttaisin mieleni ja haluaisin pitää asiaa ”tavallisemmin” salassa. Mutta ei, en muuttanut mieltäni. Maanantaihin mennessä olin entistäkin varmempi, että haluan tehdä tämän asian kanssa juuri näin.

Joskus huomaan, että ajatuskulkuni ovat jopa hassustikin konventioiden vastaiset. Esimerkiksi näin:

Ensinnäkin: Halusin kertoa raskaudesta jo heti tässä vaiheessa juuri siksi, että riskit keskenmenolle tai muille ongelmille ovat olemassa – ja ikäni takia varmasti isommat kuin aiemmissa raskauksissani.

Jotain toista ihmistä voi ahdistaa ajatus, että kertoisi raskaudesta ja sitten se menisi kesken.

Mutta minulla se on eri tavalla! Minua ahdistaa enemmänkin se, että en ”saisi” kertoa ja SITTEN se menisi kesken – koska sittenhän minun pitäisi pitää se surukin piilossa!

Miten karsea ajatus: tänne sitten kirjoittaisin vaan joka päivä jotain diipadaapaa ja askarteluvinkkejä. Kantaisin piilossa surua ja pelkäisin, että joku jotain huomaa. En koskaan sanoisi ääneen, että olin muuten raskaana ja menetin. Uhhh! Kamalaa, en halua!

Mutta kun kerron, saan ikään kuin vapauden (myös julkisesti) tuntea juuri sitä, mitä tunnen. Voin tuntea iloa, alkuajan epävarmuutta, jännitystä, odottaa mahdollista ensimmäistä neuvolakäyntiä. Jos tämä päättyisi suruun, voin tuntea myös sen, peittelemättä. Voin vaikka kertoa asiasta ja pitää parin päivän breikin blogista – ja uskon, että saisin empatiaa ja ymmärrystä.

Tämä oli se kaikkein isoin syy aikaisin kertomiselle.

Vatsassa rahkapohjapitsaa. Mahdollisesti myös ihmisen alku.

Toisena: kun olen somessa, olen jatkuvan vyötäröbongailun uhrina, halusin tai en.

(ja en haluaisi)

Minulla on notkoselkä ja turpoava vatsa – arvatkaa, kuinka monesti minulta on udeltu raskautta. Ja arvatkaa, miltä se tuntuu! Ei tunnu koskaan kivalta. Ei silloin, kun ei ole raskaana. Mutta ei myöskään varmasti silloin, jos on raskaana ja haluaa pitää sitä salassa.

On tosi inhottava ajatus, että mitä jos tällainen kysymys tupsahtaisi, kun sitten olen raskaana (vaikka se olisikin vain koronakiloja eikä vielä vauvan aiheuttamaa vatsaa). Valehdellako sitten pitäisi, jos ei halua kertoa? Ähisin jo tätä vapun ilmapallokuvaa, kun tuuli sattumalta asetti ilmapallon juuri vatsan kohdalle. Mitä jos tästä joku kysyy jotain – mitä vastaan? Valehtelenko vai annanko ”raskaudestakertomispäätösvallan” jollekin muulle?

Ah-dis-ta-vaa.

Kertomalla raskaudesta jo ennen mitään oikeita pullotuksia koen ikään kuin saavani sen ”vallan” itselleni. Eipäs pääse kukaan spekuloimaan vatsanympäryksiä, ha! Jos joku kertoo jostain vanhasta kuvasta bonganneensa, voin vastata, että sori en ollut silloin vielä raskaana.

Se oli pieru eksyksissä.

Yritin kiinnittää palloja päähäni staattisella sähköllä, mutta kolmas ilmapallo putosi. Toivottavasti se ei ole enne.

Kolmantena: kaksiviivaisen tikun kanssa on ihminen usein aika yksin.

Mä uskon, että aika moni täällä tietää sen tunteen –  minäkin nyt jo kolmatta kertaa. Siinä se pissatikku on ja plussaa näyttää. Mutta kaikki on vielä täysin hämärää. Onko tämä oikea raskaus vai vaan joku hieman hämäräksi jäänyt kemiallinen ilmiö tai hipaisu. Mikä se olikaan se tuhkamun…  eiku haha TUULIMUNA – joka kuulostaa jotenkin niin ikävän rumalta.

Plussa on, mutta syntyykö sydämen syke?

On ikään kuin saanut jo jotain – plussa tuli – mutta silti ensimmäisen fiiliksen jälkeen tajuaa, että hei tässä on vielä päällä kaikenkattava sumuinen epävarmuus. Niin pitkä aika siihen ensimmäiseen ultraan. Miten voisi iloita yhtä aikaa siitä ihanasta asian alusta, mutta silti pitää toiveet realistisina?

Ette usko, miten monta keskustelua mä eilen Insta-viesteissä kävin! Kiitos ihan jokaiselle! Oli kanssani samanikäisiä odottajia, oli samoja laskettuja aikojakin. Oli ensimmäisen neuvolan odottajaa, lapsettomuushoitojen jälkeen plussanneita, ultraa jännittäviä, pettymyksiä kokeneita, ensikertalaisia. Tosi monta ihmistä tässä samassa epävarmuuden tilassa: kun on plussaa, mutta ei vielä oikein muuta.

Kun kerron omista plussanjälkeisestä elämästäni näin julkisesti, pystyn myös jakamaan tuntemuksiani tästä epävarmasta alun vaiheesta. Tavallisestihan siitä kuulee korkeintaan jälkikäteen: oli jännittäviä vaiheita, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Tai sitten ei kuule.

Ehkä tällä tavalla kertoessani joku muukin haluaa (esimerkiksi anonyymina blogikommenteissa tai privaviestinä Instassa) kertoa myös omista varhaisen vaiheen fiiliksistä.

Eli laittamalla ikään kuin itseni peliin tässä, saatan antaa alustan vertaistuelle myös muille alkuvaiheen odottajille.

Vai mitä mieltä olette, olenko ajatuksissani ihan hakoteillä?

Neljäntenä: olen realisti ja osaan googalta hyvin keskenmenoprosentit. Enkä häpeä sitä, jos raskaus menisi kesken – tai siis en häpeäisi sitä (mikä kai jonkun mielestä on noloa) että se menisi kesken, kun olisinkin jo ”kaikelle kansalle” kertonut.

Mitä ihmeen hävettävää siinä on, se olisi aivan tavallinen (vaikkakin tietysti tosi ikävä) asia.

Ja se olisi ihan yhtä keskenmeno riippumatta siitä, tietäisinkö siitä vain itse vai tietäisivätkö muutkin. Minulta on varmaan karissut kyky tuntea jotain tällaista noloutta tai häpeää.

Tähän liittyy varmasti myös se, että olen niin onnekas, että minulla ei ole aiheeseen liittyviä aiempia huonoja kokemuksia tai traumoja, jotka voisivat aktivoitua tällaisen yhteydessä. Eli suomeksi: uskon, että minulla riittäisi henkistä voimaa kertoa myös julkisesti mahdollisesta keskenmenosta.

Ei nyt välttämättä avautuen (mulle se olisi ehkä liian henkilökohtaista) joka ikisestä yksityskohdasta, vaan ikään kuin ilmoitusluonteisena asiana. Sen jälkeen todennäköisesti saisin tilan surra asiaa.

Viidenneksi: Olen sellainen ihminen, että käsittelen tunteitani ja ajatuksiani puhumalla tai kirjoittamalla. Ne jäsentyvät, kun kerron niistä muille. Minulle tuntuisi tosi ahdistavalta, jos jollain minun elämässäni näin tärkeällä asialla olisi ”salaisuusvelvoite”.

Jotkut ajattelevat olevansa turvassa, kun pitävät tärkeät asiat salaisuutena.

Minä puolestaan koen olevani turvassa silloin, kun olen avoimesti kertonut tunteeni ja ajatukseni. Silloin on ikään kuin kaikki tieto pöydässä, ei salattavaa, mitä pitäisi pitää piilossa.

Ja vielä: luotan ihmisten empatiaan.

Jos jotain kamalaa tässä raskaudessa tapahtuisi – tai jos kävisi ilmi, että se ei ole kunnolla alkanutkaan – mulla on oikeastaan sataprosenttinen luotto siihen, että täältä tulisi ainoastaan sydämiä (myös särkyneitä), ymmärrystä ja empatiaa.

Koen tämän turvalliseksi tontiksi ja teidät turvallisiksi ihmisiksi.

Siksi tuollaisessa kurjassa tilanteessa uskon, että saisin teiltä enemmän (empatian ja lohdutuksen myötä) kuin menettäisin siitä, että menin kertomaan.

Näistä syistä kerroin raskaudesta jo näin aikaisessa vaiheessa.

 

Niin joo. Ja Joel tuosta sivusta lisää, että mä olen myös ihminen, joka hyvin suurella todennäköisyydellä kertoo ennen joulua, että mitä on ostanut joululahjaksi. En taida olla kovin hyvä pitämään (omia) salaisuuksiani, haha.

 

 

PS. Ilmapallot liittyy. Joskus kauan ennen lapsia näin outoa unta. Olin bussissa, jossa oli nainen, jolla oli valtava määrä lapsia. Mulla itselläni oli vain sylillinen ilmapalloja, jotka tyhjenivät uhkaavaa vauhtia. Ei ollut varmaan kovin epäselvää, mitä alitajunta yritti mulle sanoa.

Olen onnekas, että minulla on jo kaksi täytenä pysyvää ilmapalloa, ja ehkä tulee kolmaskin.

114