Tämä postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin ja Indieplacen kanssa.
Oletteko tulleet koskaan pohtineeksi (nimimerkillä kaikenlaista mulla tulee ajateltua), että ruoka on kaikissa kulttuureissa paljon muutakin kuin sitä, mitä suusta sisään laitetaan. Jostain vanhasta sosiologian tenttikirjasta muistan (ehkä? korjatkaa, jos muistan väärin!), että kulttuurin yksi ensimmäisistä jaotteluista on se, että mitä ajatellaan kuuluvan syötäviin ja mitä ei-syötäviin.
Esimerkiksi että jossain pokkana popsitaan marsua ja koiraa, kun taas meillä se olisi ihan kauhistus.
Eilisen aamupala: ruisleipä hummus-kasvisleike-avokado-kurkkupäällisellä ja ripauksella chiliä.
Mun mielestä tuo on aina ollut jotenkin ihan valtavan kutkuttava ajatus. Moni asia on teoriassa ihan syötävää ja jopa ravintopitoista, mutta kulttuurinen ulottuvuus on rakentanut ihmisten mieliin tosi vahvat säännöt syötäväksi kelpaavan ja kelpaamattoman välille. Jotkut heinäsirkat ovat tästä ihan hyvä esimerkki! Aikoinaan me Vietnamin-matkalla (hyvinpiilotetulla) öklötyksellä katseltiin uppopaistettuja ötököitä, iyyyyyh. Silloin ei olisi voinut kuvitella, että joskus nuo herkut päätyvät meidänkin kotimaahan ihmisten arkiruokalistalle – mutta niinpä vaan kävi, ja Suomeenkin on lanseerattu viime vuosina sirkkaleivät ja muut vastaavat tuotteet.
Myönnän. En ole vielä maistellut. Ilmeisesti mun oma päänsisäinen kulttuuri ei ole pystynyt vielä siirtämään ötököitä syötävien boksiin.
Kulttuurien muutos vie kai aikansa, ja silleen.
Eilisen lounas: fetasalaatti.
Myös mun oma suhtautuminen ruokaan on muuttunut ja kehittynyt valtavasti eri ikävuosien ja elämänvaiheiden myötä. K-Supermarket haastoi minut miettimään ruoan merkitystä minulle itselleni. Päädyin pohdinnassani lopulta ihan pienimuotoiseen aikajanaan – oi kyllä – ja jokseenkin tältä se näyttää.
Taaperoikä
Olin ilmeisesti ihan hyvä maistelija. Vauvakirjan mukaan lempiruokani oli kala.
Lapsuus
Kalaa nyt ei ainakaan! Tein kalalle joskus ennen alakouluikää totaalistopin (kukaan en tiedä, että miksi), ja se linja pitää edelleen – kalaa en ole syönyt sen jälkeen. Joskus tuosta kulttuurin syötävä/ei-syötävä-jaottelusta lukiessani mietin, että mulla se kala vaan siirtyi sinne ei-syötävien boksiin. Niin vahvasti, että sitä rajaa ei voinut enää ylittää.
Kouluruokailut olivat minulle vaikeita. Siitä kalasta sain vapautuksen (onneksi!), mutta muukin maistelupakko teki minulle todella tiukkaa. Toisaalta lempiruokapäivät olivat ihania! Erityisesti koulun jauhelihaperunalaatikko oli ihan herkkua: ”Paljon kuorta, kiitos!” Kauhistus puolestaan oli rössypottu, kuusamolainen perinneruoka.
Lapsena minua nimitettiin usein sihtisuuksi. Syömättömyydestäni tehtiin varmastikin liian iso numero; koko ruokaidentiteettini (ja vähän muukin identiteetti) perustui siihen, että mä en syö. Isoksi osaksi syömättömyys – näin jälkikäteen ajatellen – johtui varhasti siitä, että en ollut löytänyt minun suuhuni istuvien makujen pariin. Pohjoisessa 80-luvulla kun elettiin ”perunaa ja lihakastiketta” -aikaa, ja se liha ei millään uponnut minuun muuten kuin jauhelihaksi jauhettuna tai mahdollisimman vaaleanpunaisena makkarana. Ruokapöydässä oli aina jotenkin hankalaa.
Tällainen (huono) suhtautuminen ruokaan kesti minulla pitkälle yli parinkympin ikään.
Eilen illalla Arabian K-Supermarketissa. Löysin kasvisruokaosion ylähyllyltä valmis-tahinia!
Ikävuodet 20-25
Helsingin yliopiston opiskelijaruokalan kasvisruokavaihtoehto toi uuden ulottuvuuden mun ruokaelämään! Tuntui aivan uskomattomalta, että jokaisessa opiskelijaravintolassa oli joka päivä joku kasvisruoka tarjolla! Mun opiskelijavuosien alkupuolella avattiin Kaivopihan UniCafe – vuosi on näköjään ollut 1999, Hesari on tästä vasta kirjoittanut.
Olin jo lukiossa valinnut kasvisruokavaihtoehdon, useimmiten se oli kermassa lilluvaa kukkakaaligratiinia. Koko Kuusamossa oli silloin varmaan yhdellä kädellä laskettava määrä kasvissyöjiä. Mutta nyt tosiaan ensimmäisinä opiskeluvuosina kuulin ensimmäistä kertaa sellaisista mahtavuuksista kuin soijarouhe ja soijasuikaleet. Wohoo! Ensimmäistä kertaa maistellessa – se oli muuten yliopiston päärakennuksen ravintola, ikkunapöytä – soijasuikalekastike ei kuitenkaan mennyt suusta alas. Se tuntui liian niljakkaalta. Vähitellen siihen kuitenkin tottui.
Soijarouhe oli ensimmäinen kotikeittiööni Eerikinkadulla päätynyt kasvissyöjän proteiininlähde. Elettiin ehkä vuotta 2000. Siihen asti olin syönyt kotona pussinuudeleita (ilman lihamaustepussia) tai pelkkää riisiä laihalla valmistomaattikastikkeella.
Liha jäi vähitellen minulta kokonaan pois; ei kertapäätöksellä vaan vähän niin kuin vahingossa. En ole koskaan (yläasteen pakollista kotitaloustuntia lukuunottamatta) kokannut itse liharuokaa, mutta pitkään söin vielä pizzassani salamia (etenkin baari-iltojen jälkeisinä päivinä) ja kerran kesässä grillimakkaran. Sitten salami vaihtui liukuen fetaan – sekin oli mulle eksoottista silloin – ja kesäinen grillimakkarakin jäi pois.
Ai miksi en grillannut kasvismakkaroita? No ei niitä ollut. Se oli sitä aikaa hei.
Vuosi 2000: näin valon Satkarissa
Hyvinkin ruokaennakkoluuloisena nuorena en ollut aikaisemmin uskaltautunut pizzerioita eksoottisempiin etnisiin ravintoloihin. Jostain hetken mielijohteesta päätimme kuitenkin kerran silloisen poikaystävän kanssa kokeilla Satkaria: nepalilaista ravintolaa Lönnrotinkadulla. Tilasin Paneer Chilin ja kuivan omenasiiderin.
Ravintola oli täynnä ja hikinen, tuuletin pyöri täysillä. Pienikokoinen ja tauotta hymyilevä omistaja jollain onnenkantamoisella ohjasi meidät juuri vapautuvaan pöytään, pieneen looshiin. Seinillä oli mattoja. Pian tuli ruoka, se tarjoiltiin peltilautasilta – voi apua, mitä tämä oikein on. Maistelin ennakkoluuloisesti, ja… …sen jälkeen en kyennyt enää puhumaan.
Se kastike! Naan-leipä! Raitha! Kaikki! En voi kuvata tunnetta mitenkään muuten kuin että olin tullut kotiin.
Siiderikin jäi juomatta, en halunnut ”häiritä” noita uskomattomia, mun suuhun täydellisesti sopivia makuja millään muulla.
Tämä yksittäinen tapaus oli ruokaelämässäni ihan käänteentekevä, ja tällä makumatkalla olen edelleen. Löysin ensimmäistä kertaa maut ja mausteet, jotka tekivät syömisestä minulle nautinnon. Miksi en ole tiennyt tätä aikaisemmin? Ruoka maistuu hyvältä!!!
Eilinen päivällinen: papu-tofucurry.
Ikävuodet 30-35
Olin vihdoinkin ymmärtänyt, että syöminen on ihana asia ja nautinto – että ruoka voi maistua herkulliselta. Ruokaidentiteettini heitti totaaliset häränpyllyt; mähän olen ymmärtänyt itseni tähän asti ihan väärin! En ole ollenkaan ennakkoluuloinen ruoan kanssa, oikeastaan päinvastoin! Olin ennakkoluuloinen vain lihatuotteita kohtaan; erilaisia mausteisia kasvisherkkuja maailmalta maistelen innolla ja mielelläni! NAM!
Työpaikkaruokailussa käytiin kuitenkin vielä vääntöjä kasvissyönnin suhteen. Onko katkarapu kasvis vai ei, entä kana? Monissa firman edustustilaisuuksissa hienoissa ravintoloissa muut popsivat pihviä ja minulla oli lautasella ankea mikrossa hätäisesti lämmitetty eineskasvispihvi. Tai se iänikuinen kukkakaaligratiini. Yritin olla tekemättä numeroa kasvissyönnistäni (kohteliaisuudesta muita kohtaan), mutta herättihän se keskustelua, kun muut näkivät ankeusannokseni.
Ruokailuni kotona olivat vielä kohtuullisen ankeita. 31-vuotiaana tapaamani ”erittäin potentiaalinen poikaystävä” (sen nimi oli Joel) teki mulle kuitenkin joskus tosi hyviä ruokia. Soijarouhekastike oli kuitenkin edelleen keskeisin ruokalaji kotikeittiössä, myös Joelin kokkaamana.
Vuonna 2011 en vielä tiennyt olevani raskaana, kun popsin Joelin jääkaapista pippurimeetvurstia suoraan paketista. Teki vaan mieli! Se oli ollut mun lemppari lapsenakin. Muotoilin siitä jonkun hauskan statuksen Facebookiin. ”Ootko varma, että et ole raskaana?”, kaveri vinoili. No en todellakaan ole! Paitsi hmm… Pari päivää myöhemmin tein raskaustestin.
Sitä se pippurmeetvursti tiesi.
Mitä tapahtui – meillä on vauva!!!
(ja talo täynnä eineksiä)
Jälkikäteen ne kaikki ensimmäisen vauvan hormoniväsymysryöppyedesottamukset vähän huvittavat. Ruoan suhteen meillä ei ole koskaan ollut jääkaappi ja pakastin niin täynnä einesruokia kuin silloin. Varauduimme tyyliin maailmanloppuun! Ei joditableteilla vaan eineksillä! Pakkanen lastattiin niin täyteen sellaisia thai-kuutio-tyyppisiä valmisruokia, että sinne ei mahtunut niiden lisäksi kuin mintunvihreällä rintapumpulla pumpattu äidinmaito.
Miksi juuri einekset? En edes tiedä. Ehkä siksi, että kaksi aikuista ei voinut siirtyä yhden vauvan viereltä hetkeksikään. Hormoneilla vedettiin, ja täysillä vedettiinkin. Univelka hoisi loput. Sen muistan, että Joel tuli eka kertaa kaupasta vauvan syntymisen jälkeen ja se oli ostanut kaupasta koko eineshyllyn kaikki mulle mahdollisesti maistuvat kasvistuotteet. Tärisevin käsin se lastasi ne jääkaappiin; sitten olikin jo kiire tarkkailemaan nukkuvan vauvan hengitystä.
Thai-kuutio-toleranssi ylittyi kuitenkin aika nopeasti, ja sen jälkeen Joel alkoi tehdä itse ruokaa ja pakastaa sitä mulle. Päivämäärä päälle, ja ruoan nimi. Se oli oikea läpimurto! Kun Joel oli töissä ja minä vauvan kanssa kotona, sain ruokani mikrossa nopeasti lämmitettyä. Jos ruokaa ei olisi ollut helposti saatavilla, olisin ”unohtanut” syödä ja imetys olisi kärsinyt.
Koko perheen arkiruokapäivälliset eilen. Lapsilla ja Joelilla kikherne-kanacurry vihreillä herneillä.
Viimeiset viisi vuotta ja nyt
Hyvin ja terveellisesti syöminen ei ole koko elinikänäni ollut minulle niin helppoa kuin nyt! Viimeisen viiden vuoden aikana kasvissyöjän proteiinipitoisten, hyvänmakuisten vaihtoehtojen määrä on räjähtänyt – ja mun näkökulmasta katsottuna haluan käyttää juuri tuota verbiä; vertailukohteena kun mä olen elänyt sen ajan, jolloin ei ollut mitään. Muutos on siis todella valtava. Ja joka ikistä kasvissyöjän (ja vegaanin) ruokavalioon sopivaa uutuutta tervehdin ilolla, tämä on avannut syömiseeni ihan uusia ulottuvuuksia!
Erityisen iloinen oon siitä, että sekasyöjätkin syövät näiden vaihtoehtojen myötä kasvispainotteisemmin.
Nykyisin tuntuu, että lähes jokaisella ruokakauppareissulla läheisessä K-Supermarketissa (me siis käydään usein tuossa Arabian kauppakeskuksen K-Supermarketissa) silmiin osuu jokin kasvissyöjälle sopiva tuoteuutuus. Uusin ”löytöni” on tuo tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvä leivänpäällismakk… kasvisleikeasia. Ei mikään tuoteuutuus, mutta jostain syystä en ollut näitä ”leikemakkaroita” kokeillut aikaisemmin. Ja heti ekalla yrityksellä löytyi mahtavan makuinen, oi NAM!
Tämän aamun aamupala: rahkaa, mustikoita, banaania ja kanelia.
Ruoka on meille nykyisin tosi tärkeää. Ja mulle se on tärkeämpää kuin koskaan tätä ennen. Ei pelkästään ”syön elääkseni” -mielessä tai ravitsemuksellisesti, vaan myös ”perhekulttuurisesti”, perheen yhteisenä juttuna. Meidän perhe kokoontuu joka ikinen päivä yhteisen ruokapöydän ympärille, usein useamman kerran: arkipäivinä sekä aamupalalle että päivälliselle.
Ja mä olen ylpeä ja iloinen meidän perheestä ja niistä hetkistä.
Yhdessä syöminen on ihan konkreettisesti meille muutakin kuin syömistä. Usein ruoka on Joelin kokkaamaa (superherkullista!) helppoa arkiruokaa, useimmiten puolivalmisteita hyödyntäen ja jatkaen. Eikä ole erikoista, että jokaisen lautasella on päätynyt vähän erilaista ruokaa – minulle kasvisruokaa tulisena, toiselle lapselle samaa (ja vähän liharuokaa päälle) miedompana. Toisella lapsella perus-sekasyöjän ruoka (nakkia tai Kivikylän lihapullia, jepjep), ja Joelilla jotain ihan omaansa. Tähteitä ehkä?
Meidän ruoan ”gourmet-uskottavuudesta” saatikka some-eleganssista me ei olla ollenkaan kiinnostuneita, vaan olennaista on mukava yhteinen hetki, jolloin vaihdetaan kuulumiset ja ollaan kasvokkain toistemme vieressä. Syödään ja ollaan vaan.
Ja sitä paitsi olen täysin objektiivisesti (hah) sitä mieltä, että Joel on maailman paras kokki. Lapset ovat samaa mieltä, joten näkemykselleni on vahva kannatus tässä.
Tämän päivän lounas: lämmin patonki vegetäytteillä.
Meidän 100-vuotiaasta ovesta tehdyn rakkaan ruokapöydän äärellä on siis jo seitsemän (!) vuoden ajan syöty, juteltu, höpsötelty ja joskus vähän villiinnyttykin.
Kerran päädyin laittamaan (miksi? en tiedä) kesken ruoan Spotify:stä Daddy Yankeen ”Shaky shaky shaky shaky”:n päälle, ja muutama minuutti myöhemmin havahduin tilanteeseen, että 100 % perheenjäsenistä oli pompannut kesken ruoan pystyyn sheikkaamaan. Vaikka meillä ei siis teoriassa saa nousta ruokapöydästä kesken ruokailun.
”Ei voi mitään! Tämän musiikin kun kuulee, on ihan pakko tehdä näin!”, viisivuotias hihkui itseään heiluttaessaan.
Neljäkymmentäkaksivuotias oli samaa mieltä.
Tavallisesti meillä kuitenkin syödään istuen.
Miten teillä syödään ja mitä ruoka sinulle merkitsee? Onko suhtautuminen ruokaan ja syömiseen sinulla kehittynyt tai muuttunut ajan myötä niin kuin minulla?
Kaupallinen yhteistyö: K-Supermarket ja Indieplace
19
A
12.9.2019 at 18:10Mulle ruoka liittyy painoon. Aina kaikista eniten siihen. Mä olen aina ollut ”hyvä syömään” ja tykännyt ruuasta laajalla skaalalla. Ikävuosista ennen seitsemää en muista, mutta sen muistan että ekalla terkka lähetti mun mukana lapun kotiin, että painoa on liikaa, pitäisi tarkkailla syömisiä (tässä kohtaa tekisi mieli kirkua, ei näin, ei ikinä lapsen kuullen). Siitä päivästä lähtien pidin itseäni lihavana :( (valokuvista katsoen jälkikäteen en ollut, olin vahva, jäntevä, lihaksikas paljon liikkuva normaalipainoinen lapsi). No, musta tuli sitten lihava teini, shit happens.
—
Nuorena aikuisena budjetti oli tiukilla opintorahalla eläen. Kaupasta ostettiin sit just jotain nuudelia ja makaronia. Ja siideriä ;) Onneksi oli opiskelijaruokailu, siellä tankkasin tosi ison lounaan. Jossain vaiheessa about 23-vuotiaana aloin laihduttaa ”vakavasti”. Tiesin kalorit, liikuin ja pääsin normaalipainoon a la Painonvartijat. Lihoin (kiitos e-pillerit, jotka aiheutti masennuksen). Seuraavaksi laihdutin hiilari-tietoisesti (hylkäsin vehnän ja perunan). Hyvin toimi sekin. Kunnes kilpirauhanen hajosi ja paino nousi taas. Sen jälkeen lopetin kaloreiden kyttäämisen, hiilareiden kyttäämisen ja päätin syödä ”perusterveellisesti” (paljon kasviksia, riittävästi proteiineja ja hyviä hiilareita ja kuituja).
—
Sit taas häränpyllyä heitti kaikki. Kilpparilääkitys oli saatu kohdilleen ja pam, raskaana. Silloin vasta ruoka olikin stressaavaa (no hei, mä tein raskaustestin Espanjassa, missä olin just vetänyt kaksin käsin Jamon Serranoa ja vino tintoa…buahhaa, olin varma että on listeria ja toksoplamoosi (ei ollut, testattiin) ja kääk. Että lievää stressia aiheuttavaa. Sit tuli raskausdiabetes ja verensokerin seuraaminen ja ruoka meni funktioonisuus edellä, ei maku. Tyyliin aamupalaksi viili lorauksella öljyä ja vehnäleseellä ;)
—
Sit lapsiperheenä. Noh, meille ei todellakaan mennyt eineksiä. Herranjestas jos bebe olisi saanut mitään muuta kun omin käsin valmistettua luomulaatuista mössöä (siis oikeasti, tehtiin kaikki beben ruoka itse, ehkä kompensoiden sitä että allergian takia imetys ei onnistunut ja lapsi veti supermuokattu erikoiskorviketta). Ei suolaa, ei nitriittiä, ei sokeria. Oltiin ylpeitä kun nakero veteli kaikkiruokaisesti ihan mitän vaan (raakaa valkosipulia, tyrniä, you name it). Meitin pääni puhki että miten lapsi pärjää päiväkodin einesruokien kanssa. Jälkikäteen oma fanaattisuus naurattaa, kovasti se on karissut tässä vuosien mittaan (ja arvaa vaan mikä reaktio lapsella oli kun se sai elämänsä ekan nakin — se onni ja autuus mikä nakeron naamalla oli).
—
Mut joo, se mitä on jäänyt käsiin kaikesta ruokasekoilusta, hyvässä ja pahassa on että syödään hyvää itsetehtyä ruokaa. Hyvin valikoiden käytetään eineksiä ja ostataan paljon tuoreita kasviksia. Meilläkin perheen kokkailusta vastaa pääosin mies, ja se sopii mulle hyvin. Hän laittaa hyvää ruokaa ja syöminen on kivaa (meillä perhe istuu yhdessä ruokapöydässä päivällisen ja iltapalan). Edelleen arvostan myös todella paljon yliopiston ruokaloita, nykyään henkilökunnan edustajana ja pakko sanoa että 90-luvusta on edistytty todella paljon :) Unicafen ruoka on usein aidosti hyvää! Niin ja onneksi se joskus kilpparin hajoamisen jälkeen tullut oivallus, että syömiseen pitää suhtautua rennosti ja äärimmäisyyksiä välttäen on jäänyt. Vaikka edelleen tiedän tarkkaan miten paljon kaloreita on missäkin ruuassa, en aktiivisesti ajattele asiaa :)
krista
13.9.2019 at 08:15Tämä on muuten tosi pysähdyttävä juttu: miten monen ruokasuhteeseen vaikuttaa (jopa ihan traumaattisesti) painoasiat – on se sitten laihduttamista, joka jättää päälle kaloreiden laskemisen, tai jojoilua, tai vaikkapa ihan lihomisen pelkoa vaikka ei edes olisi ylipainoa. Ja miten kulttuurista sekin on! Ja miten karseaa, että tuollainen meihin juurtunut ajatusmalli voi vaikka kokonaan ”pilata” suhtautumisen ruokaan!
–
Tosi hurjaa, että sulle on tullut tuollainen lappu jo ala-asteella – ei noin! Tuollaisten lisäksi mä uskon, että myös sellainen (viattomalta tuntuva ja yleinen; jos sitä ei pysähdy ajattelemaan) aikuisen ”lihavuuspuhe” voi tarttua lapseen. Jos vaikka äiti tai joku muu aikuinen jatkuvasti hokee, kuinka tarkkailee painoaan ja kuinka pitää laihtua, mä uskon, että sekin voi vaikuttaa lapseen. Mä oon jotenkin ihan valtavasti yrittänyt välttää lasten kanssa sellaisia tilanteita, joissa joku alkaa itseinhopuhua omasta kropastaan – mutta noiden tilanteiden välttely voi olla jopa vaikeaa! Niin yleistä se ”mun ei pitäisi syödä tätä pullaa, kun mä lihon” -puhe meidän yhteiskunnassa on.
–
Mä en tietty tunne sua muuten kuin näiden meidän jutteluiden perusteella, mutta mun mielikuvissa sä oot sellainen ”terveellisesti elämään suhtautuva”: paljon liikkuva, aktiivinen ja sopivan terveellisesti syövä – ei kuitenkaan fanaattinen vaan järkevä. En tietty tiedä, pitääkö mun mielikuva paikkansa, mutta jos pitää, niin se ehkä voi olla jollekin innostava esimerkki siitä, että aiemman elämän ruokasekoilusta VOI päädä yli ja tasapainoiseen hyvään ruokasuhteeseen ja terveelliseen ajatteluun ruoasta ja elämästä!
A
13.9.2019 at 08:40Joo, oon tullut todella tarkka siitä ettei oman lapsen painoa kukaan kommentoi mihinkään tyyliin (lapsi kun on tullut äitiinsä ja isäänsä ja on lihaksikas ja voimakas tyyppi, mikä näkyy toki siinä että paino menee +10 käyrällä kun pituus on 0-käyrällä). Ihana oli kyllä yksi neuvolalääkäri joka kirjoitti neuvolakorttiin, että paino menee just sopivasti lapsen omaan tahtiin. Samaten en omia (liika)kiloja halua lapsen nähden murehtia (no, rehellisesti sanottuna en kyllä aktiivisesti murehdi niitä omassa päässäkään, toki toivon että nää muutamat ekstrakilot jotka mut ns. normaalipainosta erottavat pikkuhiljaa tippuvat, mutta enemmän toivon että kroppa olisi vahva ja toimisi hyvin arjessa, se on paljon vaakaa tärkeämpi juttu ja siihen ruualla on iso vaikutus).
—
Hih ja kiva jos on tuollainen mielikuva :) Kyllä se varmaan nykyään pitää paikkansa (ainakin osittain, en tiedä tuosta aktiivisuudesta kun oon ihan mahdottoman sohvaperuna, mutta onneksi liikkuminen tulee työmatkoista autottomasta elämästä), ruoka on mulle nykyään ilon lähde (hyvä maku on tärkeä!) eikä vaan kropan rakennusaineita tai kaloreita. Puhdasta ruokaa pyritään syömään kyllä, mutta se tulee enemmän omista preferensseistä, siis on sekä ekonomista että ehkä ekologista syödä ruokaa jota ei ole turhaan prosessoitu (vaikka joutuu näkemään sitten enemmän vaivaa). Oma suhtautuminen vauvan ja taaperon ruokavalioon naurattaa mua nykyään (etenkin kun pikkusisko oli samaa sorttia, tosin alkaa hänkin jo päästä yli kun taaperot on päiväkodissa ja syövät muutakin kun kotona tehtyä ruokia). Helpompi huomata oma sekoilu kun toinen tekee sitä ;) (kaikella rakkaudella siskoa kohtaan).
Life with Satu
13.9.2019 at 10:45Mulla on ollut tosi pitkään tosi vaikea suhtautuminen ruokaan. Sain kuulla kuusivuotiaana ”olisit ihan söpö prinsessa, sääli että olet niin pullukka”… juuri ennen eskarin kevätjuhlaa esarin opettajalta kun menin esittämään sitä prinsessa Adalmiinaa. En avaa sen enempää siitä seurannutta yli 20 vuoden kierrettä, jonka sain katkaistua vasta pitkälti aikuisena kun tietämys myös muistakin syömishäiriön muodoista kuin anoreksiasta ja bulimiasta kasvoi.
Nykyisin opettelen edelleen syömään, viisi kertaa päivässä terveellisesti jotain. Ruokapöydän ääressä taaperon kanssa. Annokset ovat nykyisin perustervettä, kasvisruokaa pyritään sekasyöjä perheenä suosimaan useamman kerran viikossa. Tervellisyys edellä mennään. Jos jotain, en halua samaa kamppailua ruuan kanssa lapselle aiheuttaa. Lähinnä rutiinilla saan nykyisin syötyä fiksusti. Taapero on onneksi reipas maistaja, keitetyt herneet ei mene eikä raaka tomaatti. Siinä meidän neidin rajoitteet tällä hetkellä. Koen siinä mielessä onnistuneeni hyvin ainakin toistaiseksi.
krista
13.9.2019 at 14:07Voi miten surullinen mieli tuli Adalmiinaksi pukeutuneen ihanan eskarilais-sinän puolesta :( Ihan kyyneleet tuli silmiin. Toivottavasti KUKAAN ei joutuisi kuulemaan tuollaista!
–
Voisi jotenkin kuvitella, että nykyään tällaisten tölväysten kanssa ollaan valveutuneempia. Mutta totuus taitaa olla, että jotkut ovat mutta jotkut eivät. Mutta toivottavasti sentään parempaan suuntaan on menty!
–
Kuulostaa, että tosi hyvin säkin oot tietoisesti opetellut vinksahtaneesta ruokakäsityksestä pois ja pystynyt varmistamaan, että ”trauma” (eikä varmaan tarvitse edes heittomerkkejä käyttää, ihan oikeita traumoja tuollaiset on!) ei siirry seuraavalle sukupolvelle. Hyvähyvä! Mutta vaatii varmasti just sellaista ihan tietoista uudelleenasennoitumista ja opettelua, että löytää sen hyvän suhtautumistavan ruokailuun tuollaisten jälkeen. Mutta on ainan hieno viesti, että se VOI onnistua ja löytää terveellisen suhtautumisen syömiseen! Hyvä sinä!
Karina
13.9.2019 at 16:30Hih, mulla on jäänyt Hgin yliopiston ruokaloista parhaiten mieleen gruusialainen kaalipata. Ahhh, se oli niiiin hyvää! Mun laitos oli Portsussa, ja ainakin siellä se kaalipatapäivä oli ihan juhlapäivä – kauheet jonot! (Opiskelin 90-luvulla) Sitten yksi kaverini opetteli tekemään sitä, ja eksperimentoi pari kertaa että sai sen just saman makuiseksi kun Portsussa, ja sitä oli aina tarjolla kun oli tyttöjen ilta :D
–
Muuten mun suhde ruokaan on jotenkin… hmmm… tavallinen. Siinä mielessä sun vastakohta, että mä taas oon ollut melkonen lihansyöjä! Mun äiti ja täti jaksaa yhä kertoa tarinaa kun joskus alta 2-vuotiaana huutelin ruokapöydässä että missäs se liha viipyy! Eli mä olin just se perunaa ja lihakastiketta-tyyppi. Muhun ei uponnut mikään ”epäilyttävä” ja niihin luin merenelävät (paitsi lohi) ja sienet. Vieläkään merenelävät eivät ole lempiherkkujani, mutta toki jos muuta ei ole tarjolla, niin syön. Paitsi mustekalan lonkeroita.
Ravintoloissa käytiin vanhempieni kanssa aika paljon aikanaan. Meidän lähellä oli joku Helsingin yksi ensimmäisiä meksikolaisia ravintoloita, siellä käytiin paljon, ja kiinalainen jossa käytiin myös usein. Lemppari oli kuitenkin meidän kadulla Elviiran grilli, jossa sai ihan todella hyvää wienerleikettä :D
Pikakelaus aikuisuuteen, ja nyt yritän vähentää lihan syöntiä radikaalisti. Töissä on helppoa valita kasvisruoka lounasbuffasta, ja kotonakin yritetään useana päivänä syödä ihan rehellistä kasvisruokaa (ei yleensä onnistu – koska lapset) tai sitten kaikenmaailman korvikkeita, joista meidän suosikki on Muru kaurajauhis. Kalaa tehdään myös ja broilerista ei ole vielä perheessä kukaan valmis luopumaan. En ota tästä sekasyömisestä mitään painetta, vaan pikkuhiljaa hilataan ruokavaliota kasvispainotteisempaan suuntaan. Nyt kun lapset on isompia niin onnistuu helpommin. (Makkara muuten tökkii nykyään pahasti, siis grillimakkara. Pelkkä ajatuskin saa melkein yökkimään, niin sitä en enää syö ollenkaan. Tytär ei myöskään tykkää, mutta mies ja poika ovat vielä makkaran ystäviä. Grilliin laitetaan kuitenkin myös halloumia, kanaa ja kasviksia).
Ihanalta näyttää muuten toi leikeasia! Täytyy heti mennä kattelemaan jos löytyy meidän Cittarista.
krista
13.9.2019 at 16:42Hei mäkin muistan gruusialaisen kaalipadan!!! Oliko sitä kasvisversionakin, vai oliko se pelkästään kasvisruoka…? Mutta joo, sitä oli myös mun opiskeluaikana (98-03), ja Portsussa kävin usein :)
–
Mun lapsuudessa ei muuten ol-len-kaan käyty ravintoloissa! Oon käynyt eka kertaa ravintolassa syömässä varmaan joskus 12-vuotiaana kaverin perheen kanssa, mutta meidän perhe ei käynty ravintolassa IKINÄ. Paitsi kolmella ulkomaanmatkala, joilla kävin äidin kanssa :) Teininä sitten käytiin silloin tällöin Martinassa, ja kun olin jotain 16-17-vuotias, Kuusamoon avautui HAMPURILAISRAVINTOLA, Rolls. Hampurilainen ei kyllä maistunut (koska se pihvi tökki), mutta mä söin sitten niitä ranskiksia :D Ja AI NIIN, kielikurssilla olin 17-vuotiaana Brightonissa ja siellä oli Mäkkäri. Hampurilaista en silloinkaan uskaltanut (hihi) kokeilla, mutta kananuggetteja ja ranskiksia kyllä :D Olipa hienoa :D
–
Varmasti löytyy tuota leikeasiaa Cittarista! Merkkiä en muista, mutta se on sellaista savun makuista. Sitä on tuossa meidän pienemmässä K:ssakin (K-market), joten luulisi kyllä, että Cittarissa myös!
Karina
14.9.2019 at 13:11Joo se gruusialainen kaalipata oli kasvisruoka. Heh, ei kai siinä muuta ole kun kaalia ja smetanaa ja juustoa suunnilleen. Ehkä sitä oli myös jauhelihaisena versiona mut mä en sitä kuitenkaan ottanut. Ja mun kaveri on kasvissyöjä niin ainakin se mitä se teki himassa on lihaton.
–
Me käytiin yläasteikäisestä alkaen myös tosi paljon ihan kavereiden kanssa keskenämme ulkona syömässä. Mun mielestä pizzakin oli epäilyttävää niin mä söin aina jauhelihapizzan yhdessä italialaisessa Iso Roballa :D Vieläkin muistan elävästi sen miljöön ja miltä se pizza näytti ja maistui. Mä söin monta vuotta sen saman pizzan. City-käytävän Pizza Hutissa käytiin myös paljon. Hassua jotenkin että se Pizza Hut on vieläkin samalla paikalla 30 vuotta myöhemmin vaikka kaikki muut ravintolat on vaihtunu moneen kertaan. En kyllä ole vuosiin siellä käynyt.
Jenni M
14.9.2019 at 12:47Ihanan näköisiä annoksia! Laitapa Joel kokkaamaan ravintolapäivänä, niin tullaan maistelemaan. 😉
Pakko kertoa, kun erehdyttiin Resquen kautta pelastamaan yllätyskassi ja siellähän oli sitten lihaeineksiä. Minä en edes ajatellut syöväni. Lapsille tarjottiin, mutta jättivät lautaselle. Mies söi ja valitti kuin pahaa. Syönnin jälkeen voivotteli puoli vuorokautta, ettei enää ikinä syö vastaavia. 😀
Meillä pyritään syömään kasvis-,kala- ja kanavoittoisesti ja ihanasti lastenkin makumieltymykset kehittyneet siihen suuntaan. Yhdessä syödään arkisin päivällinen ja iltapala, viikonloppuisin tietysti kaikki ateriat.
Aikoinaan kun jätin punaisen lihan, varoiteltiin että surkastun ja hiukset putoaa päästä. 🤪 Nykyään sitten saa perustella, miksi vielä syö kanaa ja maitotuotteita. Niin se maailma muuttuu!
Anna
15.9.2019 at 20:29Meillä on koko perhe sekasyöjiä, mutta aina vaan kasvisapainotteisemmaksi siirtyen. Ilman mitään tavoitteita siitä että pitäisi lopulta päätyä vegaaniksi tai edes muuten kasvissyöjäksi. Minä en ehkä edes halua päätyät täysin kasvissyöjäksi. Minun ajatusmaailmassani kuitenkin yksi osa ihmisen ruokavaliota on liha. Luin juuri myös tutkimuksen siitä että niillä jotka syövät lihaa aivojen verisuonisto on paremmassa kunnossa. Tämä vahvistaa käsitykseni siitä että ihmisen kuuluisi luonnossa olla sekasyöjä. Pidän silti kasvissyöntiä huomattavasti parempana ratkaisuna kuin ääripäätä jossa lautanen on väärällään lihaa joka päivä. Minusta olisi hienoa jos kulttuuri menisi siihen suuntaan että liha on ylellisyystuote jota syödään suunnilleen sunnuntaisin ja juhlissa. Ajattelen sen hyväksi sekä ihmisten terveydelle (kasvissyöjillä muu verenkiertyoelimistö oli tuon tutkimuksen mukaan lihansyöjiä paremmassa kunnissa) että y,päristölle.
Ruuasta on oikeastaan tullut nykyään minusta aika monimutkainen asia ja jos jonkun tavoitteen itselleni asettaisin niin se olisi syömisen yksinkertaistaminen oman pääni sisällä. Eli se että en liikaa miettisi vaan söisin hyvää ja monipuolista ruokaa.
–
Ihailen sitä miten teillä suhtaudutaan luontevasti siihen että kaikilla on lautasella vähän sitä mistä itse tykkää. Minun on hankala päästää irti ajatuksesta että ruoka on sitä mitä tarjotaan, vähän maistetaan kaikkea, mutta syödä ei ole pakko. Mitään ei kuitenkaan tule tilalle eikä ylimääräisiä välipaloja jos valitsee olla syömättä. Vähän jyrkkä linja. Maistamiseksi meillä lasketaan kyllä sekin että ruoka käy suussa ja jos ei mene alas niin sitten se syljetään takaisin lautasen reunalle. Kannustetaan kuitenkin nielemään.
–
Eineksistä meillä on käytössä eniten Kivikylän lindströminpihvit, saman firman palvarin hernekeitto ja sitten on kalapuikkoja tai muita kalapihvejä ja kasvispihvejä. Minä pidän eineksiä ihan hyvänä vaihtoehtona kun niitä ei syö joka päivä. Niissä on niin paljon suolaa, sokeria yms. että en halua niitä ihan päivittäiseen käyttöön, mutta viikottain meillä yleensä jotain on.
Minusta on hauska verrata siihen millainen ruokavalio minulla oli vielä kymmenen vuotta sitten. Pääasiassa kotona syötiin nugetteja, jauhelihaa, kanasuikaleita, ranskalaisia, pastaa, pakastepitsaa. Nykyään ei syödä nugetteja ollenkaan, jauhelihaa ehkä kerran-pari kuussa, pakastepitsaa muutaman kerran vuodessa ja kanasuikaleita ehkä parin kuukauden välein. Kokataan enemmän itse ja kasvisten määrä ruuassa on lisääntynyt. Vielä voisi olla enemmän, mutta olen kohtalaisen tyytyväinen nykytilanteeseen.
N-
18.9.2019 at 21:17Mulla on itseasiassa tainnut olla aika samantyypoinen ruokataival. Nuoruuden pastaa tomaattikastikkella -klassikosta näihin tän päivän yltäkylläisiin kasvisruokamakumaailmoihin.
Mulla heräsi mieleen sellainen pohdinta, että onko jokin syy, miksei teillä koko perhe syö kasvispainotteisemmin? Tai edes lapset, heidän makumaailmahan olisi ollut helppoa ja loogista totuttaa myös sun kasvisruokavalioon. Kun teillä kuitenkin tehdään se kasvisruoka. (Ja hei tajuathan, miten hitsin onnekas oot, että sulla on oma kokki, joka tekee sulle personoitua ruokaa :) ) Näin meillä siis on tehty, ja nyt vasta jotenkin rupesin tätä pohtimaan. Lapset toki syö välillä liharuokia, silloin harvoin kun mies niitä tekee. Mutta nykyään vielä harvemmin, kun olen itse yrittänyt tuoda ilmastonäkökulmaa mukaan muunkin perheen ruokavalioon.