Hei me käytiin juuri kotimaan parisuhdeminilomalla!
Postikorttiterveiset aurinkoisesta Porvoosta…
…jossa olimme lomalla huikeat kolme tuntia (aika mitattu kotiovelta takaisin kotiovelle).
Tänä aamuna tajusimme ihan konreettisesti siivouspalveluiden käytön mahtavuuden. Joel vei lapset muutamaksi tunniksi mummilaan ja tuli sitten kotiin. Aletaanpas tehdä aamupalaa ja sitten siiv… …hei EIHÄN MEIDÄN TARVITSEKAAN SIIVOTA!
Mielessä välähti ensin vuohenputkien repimistä, pyykkihuoneen liukuovien asentamista ja kaupassa käymistä, kunnes Joel kertoi, mitä mummi oli lapset vastaanottaessaan sanonut: ”älkää sitten VAAN tehkö tällä ajalla mitään hyödyllistä ja järkevää”.
Joten jätimme aamupalan tekemättä ja sen sijaan lähdimme aamupalalle Porvooseen.
Aika hämmentävää. Meidän kotipihalta hurautti Porvooseen puolessa tunnissa – vain kymmentä minuuttia pidemmässä ajassa kuin julkisilla (tai autolla, mutta kukaan nyt ei tietysti mene sinne autolla) Helsingin rautatieasemalle.
Söimme siis Porvoossa aamupalan, harhailimme käsi kädessä kuumassa auringonpaisteessa pitkin mukulakivikatua… …ja kävimme tasan kahdessa putiikissa: lastenvaatekaupassa ja lelukaupassa. Meidän ilmanlapsia-ajalla. Perus.
Ja söimme jätskit joen rannalla.
Kylläpä taas ne sellaiset pikkukaupungin tyttö -taustaiset ajatukset nostivat päätään. Täällä olisi kiva asua. Vähän niin kuin Hämeenlinnasta viime kesänä kirjoitin.
Mutta jotenkin tuli taas Porvoostakin oma lapsuus mieleen; se, että koululaisena saattoi lähteä polkypyörillä ystävien kanssa ihan minne vaan. Jätskiä ostamaan, uimarannalle, ööö mihin-sitä-nyt-Kuusamossa-mentiinkään; eipä varmaan juuri muualle. Pienen paikan turvallisuus ja jotenkin sellainen… …kotoisuus.
Voisin hyvin kuvitella, että täällä jossain tyyliin keskustan tuntumassa omakotitaloalueella olisi hyvä asua. Kerran yhtä myynnissä ollutta puutaloa ihastelinkin; Joel ei suostunut lähtemään katsomaan. ”Ei edes avata tällaista Porvoo-haaveiluovea nyt”, Joel perusteli.
Ihan hyvä perustelu.
Vaikka Porvooseen muuttaminen tarkoittaisi tietysti meidän omasta rakkaasta puutalosta pois muuttamista, enkä mä tietysti sitä haluaisi. Tyyliin ikinä.
Mutta haaveilla aina voi.
Ja kuten todettu, joskus se saattaa vahingossa johonkin johtaakin.
32
Lilah
22.5.2016 at 22:26Pikkukaupungin kasvattina ja nyt samassa paikassa omiani kasvattavana tiedän tunteen. Välillä ahdistaa nämä pienet piirit, julkisen liikenteen puuttuminen, lasten kuskaaminen harrastuksiin talvella jne mutta on niiden täällä niin hyvä kasvaa: leikkiä metsässä, huomata että aikuiset vetävät yhtä köyttä kasvatuksessa, oppia itsenäisemmäksi turvallisessa ympäristössä, olla kohtuullisen kokoisessa koulussa ja päiväkodissa…ilman lapsia en asuisi täällä mutta nyt on syitä nelinkertaisesti.
krista
23.5.2016 at 10:00Joo puolensa ja puolensa! Itse en enää esimerkiksi sinne Kuusamoon muuttaisi (monestakaan syystä), mutta silti joku viehtymys pikkukaupunkeihin on mullakin selvästi olemassa! Just noita samoja syitä, mitä luettelet. Tämä meidän kaupunginosakin on tietysti vähän niin kuin pikkukaupunki, viihdyn ihan hurjan hyvin. Ja yhtä äkkiä tajuan, että toteutuvathan nuo luetellut tietysti täälläkin! No okei, päiväkotiasiat kyllä ei…
–
Jotenkin Suomessa on kesäisin yhtä äkkiä ihan hurjasti ihania paikkoja :) Kesällä ja auringolla osuus asiaan :)
PS
22.5.2016 at 23:13Et sinä Porvooseen halua muuttaa, usko minua! Palvelut olemattomat, ostoksille joutuu lähtemään muualle, ja kaksikielisyys on riippakivi.
En ole täältä kotoisin, enkä halua tänne jäädä. Ugh, sain sanottua.
krista
23.5.2016 at 10:01Jesh, kiitos realismista! Aurinkoisena kesäpäivänä mukulakivikatuja kävellessä sitä tietysti on tunnelma ihan toinen kuin että oikeasti ASUU sitten jossain :) Mutta joo ymmärrän, pienellä paikalla on ongelmansa – ajattelee just vaikkapa sitä Kuusamoa. Lapsena siellä oli varmasti monelta osin hyvä olla, mutta en mä tosiaan sinne takaisin millään muuttaisi :D
Heidi
23.5.2016 at 17:10Kaupunkilaisena Porvoo on just se paikka minne paeta vähäksi aikaan, mutta ei viikkoa pitempään. Kun on niin tottunut tähän meluun, menoon ja kaoottiseen elämään :D
krista
25.5.2016 at 22:06Tää on varmasti ihan totta! Se on sopivan lähellä tuohon vanhakaupunkifiilistelyyn, mutta sit voi tulla takaisin tänne kotiin :)
HaLi
24.5.2016 at 20:52Pikkukaupungissa, kuitenkin Helsingin lähellä on just ihanaa :-) Harrastaminen on helppoa, välimatkat lyhyet, lasten kaverit ja heidän vanhempansa tuttuja. Lapset pääsevät harrastuksiin itse – ei tarvitse ketään kuskata mihinkään. Aina on tuttuja puistossa, kahvilassa, joka paikassa, eikä mua edes ahdista. terv. Pikku kylän kasvatista Helsingin kautta pikku kaupunkiin.
krista
25.5.2016 at 22:08Tuossa on just ne puolet, jotka muakin houkuttaa! Ja sit sen jotenkin se… …tunnelma. Toisaalta sen pikkukaupunkitunnelman saavuttaa tietysti monissa kaupunginosissakin (kuten tässä meillä), että ei sinänsä… Mutta jokin sisäänrakennettu määrittelemätön kaipuu pikkukaupunkiin mulla taitaa silti olla, johtuu varmasti omasta lapsuusympäristöstäkin :)
Venni
25.5.2016 at 18:46Me muutettiin aikoinaan Kumpulasta vuokrakämpästä Porvooseen, kun haikailtiin omaan puutaloasuntoon ja järkeiltiin, että jos meillä on varaa vain Vantaan tai Espoon perämetsiin, niin miksipä ei 30-lukulainen mansardikattoinen puutalounelma Porvoossa! Äkkiäkös sieltä Stadiin töihin hurauttaa, bussikin tulee niin nopsaan. Ja kai sieltäkin nyt jotain töitä löytää.
Juuei.
Bussilla Helsinkiin kulkeminen maksoi monin verroin omalla autolla suhaamisen hinnan ja matka Herttoniemeen vanhaa Porvoontietä saattoi kestää 40 minuuttia tai reilusti yli tunnin, joten istuttiin sitten omassa autossa pari tuntia päivässä. Me entiset yksityisautoilun vastustajat.
Pikkukaupungin piirit olivat aika toisenlaiset kuin Helsingissä: kaikilla oli vanhat koulukaverit, siskot, veljet ja naapurit, joten uusia ystävyyksiä oli vaikea solmia. Tai edes tuttavuuksia. Tietty me oltiin päivät töissä Stadissa (plus työmatkat) ja viikonloput – noh, Stadissa. Koska ne helsinkiläiset kaverit ei muuten tule kylään Porvooseen asti.
Kun esikoinen syntyi, taaplasin vaunujen kanssa ympäri hiljaista omakotitalolähiötä, ehkä kerran viikossa maltoin maksaa 10 minuutin bussimatkan keskustaan (muistaakseni 3,90 siihen aikaan). Siellä katselin putiikkien ikkunoita ja mietin, että oispa kivaa jutella jonkun kanssa. Talvella vanhassa kaupungissa ei muuten ole arkipäivänä ketään ja monet kaupat ovat kiinni kesäsesongin ulkopuolella.
Perhekerhoja, leikkipuistoja, asukastaloja ja muita Helsingin-herkkuja ei juuri ollut tarjolla tai ne olivat useamman kilometrin ja kahden bussilinjan (2xbussilipun hinta yhteen suuntaan, koska ei vaihto-oikeutta) päässä.
Realismi iski viimeistään siinä vaiheessa, mun töihinpaluun aika lähestyi ja tajuttiin, ettei yhden auton perheessä ole mitenkään mahdollista käydä töissä Helsingissä ja pitää lasta päiväkodissa Porvoossa ilman, että se on siellä öbaut 20-tuntisia päiviä.
Tokan lapsen hoitovapaalla pari vuotta myöhemmin oli aika erilaista, kun asuttiin taas Helsingissä. Meidän kaupunginosassa on neljä leikkipuistoa, luomupuodin kasviskeittolounas, metsä ja meri, äitien fb-ryhmä, kesällä leikkipuistojen (ilmainen!) puistoruokailu lapsille ja keskustan kahvilat julkisten (vaunujen kanssa ilmaisten!) liikenneyhteyksien päässä. Ja kotihoidontuen kuntalisä. Ja päiväkoti naapurissa. Ja iiiihan pikkusen kevyempi kuntaverotus.
Että haaveilkaa ja fiilistelkää, mutta oikeesti lapsiperheenä Helsingissä on kyllä todella lokoisat oltavat.
(Sori vuodatus ja sori Porvoo, oot varmaan ihan mukava, mutta me ei muuteta Helsingistä enää mihinkään.)
krista
25.5.2016 at 22:05No niin, no niin – taisitpa kirjoittaa suunnilleen sen, mitä meillekin saattais käydä, jos tuota fiilistelyä OIKEASTI lähdettäis seuraamaan! Puhumattakaan siitä, että tässä on mummila vieressä ja niin edelleen. Joskus on ehkä vaan hyvä, että haaveilu jää pelkästään haaveiluksi! :) Sitä paitsi me rakastetaan tätä kaupunginosaa niin paljon, että poismuutto oikeasti-oikeasti olisi tosi kivuliasta, varmasti kaivattaisiin ihan hullun lailla takaisin! :)