Minulle hankala itsenäisyyspäivä

Tällaiselle perusluonteeltaan (kröhöm, miten sen nyt ilmaisee)… …enemmän henkilökohtaisiin kuin kansallisiin perinteisiin tunteita liittävänä (oliko riittävän hyvin kierrelty?) persoonana erilaiset kansalliset tai perinteiset juhlapyhät ovat vähän hankalia. Etenkin siis bloggaajana.

Jouluun ja vaikkapa pääsiäiseen lapset toivat mukanaan merkityksiä ja meidän perheen omia, uusia perinteitä – ennen lapsia joulu oli minulle vaikkapa läppä siitä, miten vietnamilainen hotellivirkailija huuteli ”cherry chestnut” ja me Joelin kanssa tajuttiin vasta pitkän ajan viiveellä, että joulustako tässä hei nyt on kysymys. Tai jopa äitienpäivästä voin kertoa, miten lähetin tekstarilla äidilleni onnittelutekstiviestin Goalta, puoli vuotta Intiassa olleena. Äiti kiitteli mutta samalla kauniisti muotoillen kertoi, että itse asiassa äitienpäivä on vasta huomenna.

Itsenäisyyspäivänä pitäisi tietysti kirjoittaa itsenäisyyspäivän ajatuksia tai meidän perheen itsenäisyyspäivänviettotapoja. Se vähän niin kuin kuuluu asiaan bloggaajana. Tai koen, että sellaista jotenkin odotettaisiin. Mutta mitä jos niitä ei oikein ole?

Tämä aihe on minulle vähän hankala, sillä tiedän (kröhäm, monen vuoden joulukokemuksesta), että erilainen suhtautuminen perinteeseen saattaa loukata jotakuta toista.

Ja olen kokenut itsenäisyyspäivän vieläpä jotenkin vakavana – paljon vakavampana kuin joulun – ja siksi siinä en ole halunnut lähteä sorkkimään kepeillä jäitä tai herhiläispesiä tai linnan juhlien kättelyjonoja. Mutta onhan se vakava asia, ja minulla ei ole mitään ironiaa tässä mukana nyt: monelle tällainen itsenäisyyspäivähenkinen kansalaisuustunne on tärkeä osa identiteettiä ja on oikeastaan ihan syystäkin loukkaavaa sellaista lähteä kyseenalaistamaan.

Enkä edes halua kyseenalaistaa, minulla ei ole mitään kyseenalaistettavaa. Vaikka en itse löydäkään sitä tunnemaailmaa itsestäni. Pelkään myös aina sellaista ”entä sotiemme veteraanit, jotka taistelivat sen puolesta, että sinulla ja minulla on itsenäinen maan” -keskustelua. No niin. Entäpä he. Kyllä mulla on siis historia ihan keskiverrosti kai hallussa eikä mitään halua edes puolella sanalla väheksyä sitä, että joku on antanut koko elämänsä meidän kotimaan eteen.

Mutta miten siis ratkaista tämä?

No, useimmiten olen ratkaissut ”case itsenäisyyspäivän” sillä, että silloin on ollut mulla hyvä breikkipivä bloggauksesta. En ole siis kirjoittanut mitään. Koska muun maan juhliessa tavallista arkipostaustakin on jotenkin hassu julkaista.

Toisinaan olen kirjoittanut jotain ihan muuta ja lisännyt sitten toivotuksen loppuhuomautusmaisesti loppuun.

Haha. J anyt puolestaan kirjoitan tällaista superpitkää pohjustuslöpinää ja ihmettelen itsekin, että aionkohan mä koskaan päästä asiaan.

Asiaan, asiaan.

Nämä ulkomailla oleskellut kuukaudet ovat saaneet omat tunteet omaa kotimaata kohtaan… …voimistumaan on väärä sana. Koska ne tunteet olivat kyllä ennenkin, mutta nyt ne näkee selkeämmin. Ehkä voisi sanoa: omat tunteet paremmin näkyviin.

On niin paljon asioita, joita rakastan Suomessa.

Ensinnäkin: luonto. Olimme kesällä ihan huumassa siitä kaikesta vihreydestä ja raikkaudesta. Suomalainen metsä, luonto, pienempi pusikkokin riittää. Niin kaunista ja puhdasta, ilma on hyvä hengittää, sielu lepää.

Niin moni asia, joka toimii. Okei, moni ei toimi ja se kaikki byrokratiakin osuu uudella tavalla silmään – mutta niin moni asia, joka toimii. Viemärit vetävät, sähköt pysyvät, on terveydenhuolto ja päivähoito ja julkinen liikenne ja niin edelleen.

Jopa suomalaiset. Pieni etäisyys on saanut minut joskus suhtautumaan suomalaisten ärripurrisuuteenkin sellaisella… …sisarellisella empatialla. ”Voi me suomalaiset” ei ole sellainen epätoivoinen myötähäpeä-ähkäisy vaan pikemminkin vienosti huvittunut ymmärrys. Että tällaisia me ollaan. Myös minä.

Siinä, missä suomalainen (me) menee puistoon ja yrittää löytää sellaisen puistonpenkin, jossa saa olla rauhassa ja jossa entuudestaan ei ole muita, espanjalainen tulee puistoon ja tulee istumaan just siihen ainoalle varatulle penkille, just samalle penkille sun kanssa. Koska tietysti, pitää olla siellä, missä on meno ja meininki! Sitten se espanjalainen kutsuu siihen samalle penkille koko sukunsa ja naapurit myös ja pistää pystyn fiestan ja jonkun, mikä kuulostaa riidalta mutta mikä on oikeasti ihan vaan tavallista keskustelua. Ja suomalainen on siinä lopulta ahtautuneena penkin toiseen päähän (koska ei kehtaa lähteäkään), ja puhisee mielessään, että pitikö teidän just nyt siihen tulla. Mutta ei sano tai tee mitään.

Ja tuo esimerkki on kuulkaas ihan aito. Symppaan sitä suomalaista. Sehän olen minä.

Lisäksi Suomeen tunnen rakkautta ja kaipuuta kaikkiin niihin asioihin, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti merkityksellisiä. Ovat ne sitten lapsuusmuistoja, ratikkapysäkkejä tai tuoksua puutaloalueen lämmityksestä pakkasella. Omat juuret. Ja ne ovat minulla Suomessa, sillä Suomeen olen syntynyt ja siellä kasvanut.

Suomessa on paljon, mitä rakastan – ja Suomi on aina minulle merkityksellinen kotimaa, vaikka toisaalla välillä olisinkin. Maa, johon aina palaan ja josta en halua ”vakituisesti lähteä” koskaan.

Olen suomalainen.

Olkoon tämä nyt siis itsenäisyyspäivän toivotukseni. Tuntemukseni.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille – kullekin siinä merkityksessä, mikä itselle luontevalta tuntuu!