Minun(kin) lakini

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi ja Blogirinki

Akuuttia maailmantuskaa on ollut tällä tontilla havaittavissa viime aikoina. Minut live-tuntevat tietävät, että se ei suinkaan ole ensimmäinen herääminen näihin asioihin – ”radikaaleimmillaan” kerran se sai minut jättämään hyvän työpaikan ja töölöläisen ullakkoasunnon taakseni ja lähtemään yksin Intian maaseudulle vapaaehtoistyöhön.

Siitä muuten juttuja aiemmin: täällä ja täällä.

Köyhintäkin köyhemmässä maaseutukolkassa Tamil Nadussa sijaitseva järjestö työskentelee erityisesti kastittomien ja naisten aseman eteen.

Vapaaehtoistyöelämä antoi tietysti jonnekin takaraivon pohjalle paljonkin – enimmäkseen se on varmaan siellä arkihommien (”muista laskut!”, ”Seelan muskari!”, ”hae paketti postista!”) takana piilossa, mutta siellä ne ajatukset ovat. Yksi mieleenjääneistä ajatuksista on se, että jos haluaa ”investoida” kehitysmaiden tukemiseen niin, että sijoitus saa parhaan mahdollisen tuoton, kannattaa sijoittaa tyttöjen koulutukseen.

Kun Plan International Suomi pyysi minua kirjoittamaan tyttöjen oikeudesta turvalliseen koulunkäyntiin, en epäröinyt hetkeäkään. Itse asiassa olen aivan superonnellinen siitä, että ensimmäinen Blogiringin kautta minulle tarjottu yhteistyökumppani on juuri tämä. Kiitos! <3

Planilla käynnistyy tänään maailmanlaajuinen kampanja, josta Suomessa käytetään nimeä Minun lakini.

Sain tietysti Planilta taustatiedoksi luvun jos toisenkin. Etenkin yksi niistä tuli minulle yllätyksenä: ”Joka sekunti neljä tyttöä joutuu kouluväkivallan uhriksi. Tämä on yksi suurimmista syistä siihen, että miljoonien tyttöjen koulu jää kesken.”

Kouluväkivallan? Olen aina kuvitellut, että jokseenkin ainoa syy tyttöjen kouluunmenemättömyydelle on se, että tyttöjä pidetään alempiarvoisina eikä sen takia heidän koulutusta pidetä tarvittavavana – he pysyvät kotityövoimana niin kauan, että heidät ”saadaan” naimisiin. Juuri siksi esimerkiksi Intiassa korostettiin sitä, että ei kannata tukea perheitä suoraan; tytön koulutukseen annetut rahat saattavat mennä vaikkapa siihen, että slummimajaan kannetaan televisio. Perhe ei tee niin huijatakseen – he vaan saattavat luulla, että televisio on parempi investointi kuin tytön kouluttaminen. Siksi kannattaisi aina tukea järjestön kautta niin, että varat menevät suoraan kyseiseen kouluun tai järjestön kautta tytön koulutarvikkeisiin. Näin väärinkäytösten mahdollisuus pienenee.

Mutta siis kouluväkivalta. Niinpä tietysti. Ei täällä länsimaapumpulissa tietysti edes tule ajatelleeksi asioiden kaikkia puolia. Luvuissa sanotaan, että päivittäin 337 ooo (!) tyttöä altistuu koulussa tai koulumatkalla väkivallalle. Luku siis päivässä. Tytöt joutuvat erityisesti seksuaalisen ahdistelun, väkivallan ja raiskausten uhreiksi. Vaikka tyttöjen pahoinpitely on tietysti kielletty kansainvälisissä laeissa ja sopimuksissa, niitä ei aina kunnioiteta, noudateta tai valvota.

Tyttöjä yksinkertaisesti pidetään alempiarvoisina kuin poikia tai miehiä. Että ei niillä niin väliä.

Etenkin näin pienten tyttöjen äitinä tuo tieto tekee kipeää.

”Minun lakini” -kampanja on yksinkertaisimmillaan yksi klikkaus.

Klikkauksella voi ilmaista tukensa maailman tyttöjen koulunkäynnille ja ennen kaikkea ilmaista, että ei hyväksy tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa.

Klikattava nappi löytyy täältä: www.minunlakini.fi

Kampanjan myötä Plan vaatii kansainvälisesti:

• valtioihin lainsäädäntöä, joka suojelee lapsia väkivallalta kouluissa
• kansallisia suunnitelmia, kuinka kouluväkivaltaa ehkäistään
• tehokasta lainsäädännön valvontaa ja toimeenpanoa
• luotettavaa tilastotietoa kouluissa tapahtuvasta väkivallasta
• opettajien ja koulujen henkilökunnan kouluttamista väkivallan ehkäisemiseksi
• viranomaisten, kuten poliisin, oikeuslaitoksen, lastensuojelun ja koulujen, välisen yhteistyön parantamista

Mitä sitten täällä Suomessa jonkun napin klikkaaminen auttaa?

Se auttaa. Kampanja on kansainvälinen; klikkausten myötä tällainen järjestö saa vaatimukselleen mittavan taustatuen näyttää, että näin moni ihminen maailmassa vaatii, että tyttöjen koulunkäynti on turvattava.

Opin juuri (toisen järjestön toiminnan kautta) klikkausten tai nimenkirjoittamisen merkityksen. Kirjoitin muutama viikko sitten nimeni Amnestyn vetoomukseen intialaisten siskosten suojelemiseen; heidät oli tuomittu raiskattaviksi siksi, että siskosten veli oli rakastunut ”vääräkastiseen”. Kun sadat tuhannet ihmiset vetosivat siskosten puolesta, Intian korkein oikeus taipui ja määräsi siskokset Delhin poliisin suojeltaviksi.

Pienillä klikkauksilla on merkitystä.

Niin kuin olemme noiden pakolaiskeskusteluiden parissa täällä ähisseet: meillä monilla pyörii nyt nonstoppina mielessä, että miten voi auttaa. Itse olen yrittänyt tehdä pääni sisälle rauhaa ajattelen, että autan aina kun suinkin voin. Lahjoitan rahaa järjestöille sen verran, kun voin. Vien vastaanottokeskusten lapsille (tarpeen mukaan) meidän tyttöjen kumisaapasta ja kurapukua – ja pysyn päivittäin vastaanottokeskusten tukiryhmissä kuulolla niin, että olen valmis reagoimaan heti, kun jossain tarvitaan jotain. Imuria. Kuskia. Mitä vaan, jossa minä voin auttaa.

Päänsisäiseen ajatteluuni kuuluu myös olennaisena se, että pidän silmät avoinna myös muiden asioiden kuin pakolaiskriisin suhteen. Olen alkanut entistäkin ahkerammin allekirjoittaa vetoomuksia. Seurata eri järjestöjen kampanjoita. Klikkata nappuloita.

Kyllä me voimme auttaa.

Vaikka me emme voi mennä sinne mereen uimaan ja pelastamaan niitä lapsia, me voimme omalla tavallamme auttaa monessa asiassa. Instagramissa herkistyin (täällä), kun huomasin Inspirations-bloggaajan käyvän vapaaehtoistyönään kävelyttämässä senioritalon vanhuksia.

Me voimme auttaa niin kotimaassa kuin maailmallakin.

Kun vaan ikään kuin herkistämme korvamme sille. Emme unohdu ja laiskistu ja passivoidu tähän omaan arkeemme, jossa oikeasti kaikki on huonoimmillaankin vaan ihan hemmetin hyvin (mulla ainakin).

Graah. Tähän tuli spontaani palopuhe. Anteeksi. Tää lähtee mulla aina purkautumaan.

Mutta joo. Minä olin tänään sunnuntaina 20.9. Suomen 733. henkilö, joka vetoaa maailman tyttöjen puolesta.

Täällä: www.minunlakini.fi

 

Ps. Kaikki tämän postauksen kuvat omalta kameraltani Intian vapaehtoistyöstä.

 

Tämä Plan-yhteistyökampanja ehdotettiin minulle Blogiringin kautta.

21