Mistä sen tietää?

On se kyllä kumma, että voi olla ihan totaalisen pihalla näistä synnytyksenkäynnistymishommista, vaikka odottaa jo toista lastaan…

Mä olen.

37+3.

Minullahan ei ole oikein minkäänlaista käsitystä ”normaaleista” synnytyssupistuksista – niistä, joiden väliä katsotaan kellosta. Että jaahas kolme minuuttia (vaimikäserajanytonkaan), juodaanpa vielä yksi kuppi kahvia ja lähdetään sitten kohti sairaalaa.

Silvan tapauksessa saavillinen lapsivettä lattialle teki kyllä hyvin selväksi, että joo kuulkaas nyt mennään. Ja sitten ne oksitosiinilla käynnistetyt supistukset tulivat vasta synnytyssalissa – mikä siitä oli supistusten kipua ja mikä muuta synnyttämistä; yllättävän vaikea sanoa. Ilokaasulla luultavasti osuutta hämmennykseen.

Ja supistukset taas… Niistä kyllä olen saanut osani, niin Silvan kuin Seelan kanssakin. Nyt liikkeellelähdön jälkeen supistelee taas ajoittain ihan kamalasti. Tosi-tosi kipeästi – kipu vetää kaksinkerroin ja salpaa hengityksen, mutta ei se sellaista ”antakaa mulle epiduraali en kestä enää” -kipua ole. Lisäksi tiedän, että minulla on aika kova kipukynnys; vaikkapa umpparileikkauksessa nukutuksen jo vaikuttaessa puolitokkurassa huutelin, että ”no ei tää varmaan mitään oikeasti ole, en mä tiedä, kannattaako alkaa leikat… zzzz.”

*******

Eilen neuvolassa kyselin, että kuinka kovia supistuksia minun täytyy sitten odottaa ennen kuin lähden sairaalaan. Jotenkin nimittäin pelkään, että olen näihin kipuihini jo niin turtunut, että en erota niitä oikeita sitten ollenkaan. Että onko se tosi paikka vasta sitten, kun tekee mieli huutaa epiduraalia.

No kuulemma pitäisi lähteä jo aika paljon aikaisemmin – etenkin kun nyt ennakoidaan kai aika nopeaa synnytystä. (hyvä niin!)

Kootut neuvot siis: aika herkästä pitäisi lähteä. Kivun määrää ei niinkään kannata tarkkailla (just siksi, että olen ehkä jo turtunut sille) vaan säännöllisyyttä.

Niin joo paitsi että mullahan tulee näitä säännöllisesti ihan koko ajan. Hmm.

Ja sitten se neuvo, joka minunkin tilanteessani toimii: jos supistukset eivät lopu makuulla, niin sitten ne ovat synnytyssupistuksia. Siinäpä sitä sitten asetutaan pokkana kotisohvalle makuulle, kun supistusten väli on minuutti, ja toivotaan parasta.

Että kyllä mä kyllä toivon sitä saavillista lapsivettä. Synnytyksen käynnistyminen for dummies.

*******

Keskiviikkoiltana jo aika vahvasti luulin, että nyt se taitaa olla menoa. Olin pahimpaan liikenneruuhka-aikaan jumissa Munkkiniemessä, matkalla hakemaan Seelalle muutamia kivoja vaatteita (kiitos vaihtareista, paulahelena!) ja Joelia töistä. Vaikka istuin siinä ratin takana rauhassa, alkoi supistaa-supistaa-supistaa. Kovasti. Tuijotin auton kelloa ja supistustsen välejä: Viisi minuuttia. Kolme minuuttia. MINUUTTI. Voi perse.

Tuntui ihan pähkähullulta ajaa koko ajan kauemmas Kätilöopistosta. Pitääkö mun nyt kääntyä takaisin päin – onko tämä nyt se synnytys? Pysäytänkö auton (ja mihin tässä ruuhkassa!), soitanko Kättärille, missä hemmetissä tämän auton hätävilkut ovat, ajanko itse vai jääkö auto tähän (mihin?!?) ja soitan taksin tai ambulanssin, mitä jos pysähdyn tähän ruuhkaan ja astun ulos autosta kirkumaan ja puuhkuttamaan – tuleeko joku auttamaan vai ajaako rekka mun päältä?

Hmm että siis täytyy myöntää, että aika kovasti jännitti.

Jatkoin kuitenkin matkaani: ”eeeeeeei kai tässä vielä mitään…”

Supistuksia jatkui pari tuntia – niin kauan, että pääsin taas kotiin makuuasentoon. Ja sitten sohva-asennossa kymmenessä minuutissa; kappas, nyt ne taas loppuivat.

Että revi siitä sitten arviota, että koska sinne Kättärille lähdetään.

Ehkä pitäisi vaan pysyä tuon kotisohvan lähietäisyydellä. Toisaalta on taas suositeltu vähän ”normaalimpaa” liikkumista, jotta tämä kunto ei ihan pääsisi romahtamaan.

Äh.

Voi kun saisi vaan sen saavillisen lapsivettä. Otan sen vaikka tuohon valkoiselle villamatollekin, ihan sama.

3