Mitä Reiman haalari on syönyt?

Yhteistyössä: Reima

Suomalaisesta ruoasta käydyn keskustelun (täällä) yhteydessä minulta kysyttiin mielipidettä myös vaateteollisuuden puolelta. Nimittäin Reiman eettisyydestä – täällähän on ollut Reiman blogiyhteistyötä ja tytöillä paaaaaljon Reimaa, niin uutena (saatuna) kuin käytettynäkin (itse ostettuna).

Kysymyksen saatuani totesin, että itse asiassa en tiedä tarpeeksi. Muuta kuin nämä otsikot, jotka tekin olette varmasti nähneet; että Bangladeshin tehtaan työntekijä saa paidasta vain kaksi senttiä ja niin edelleen. Niinpä päätin sopia Reimalle tapaamisen ja mennä ihan kysymään. Istuin siellä kaksi tuntia viestintäpäällikkö Riika Paakkunaisen kanssa ja kysyin ihan rautalangasta vääntäen kaikkea sitä, mitä itse kuluttajana haluan tietää ja mitä ajattelen myös teidän haluavan tietää. Kahtena isona aiheena meidän keskustelussa oli tuotanto halpatyövoiman maissa ja ympäristöasiat.

Oli kyllä hyvä kaksituntinen. Heti alkuun Riikalle kiitos paitsi ajasta ja tapaamismahdollisuudesta, myös siitä avoimuudesta, millä hän Reiman toimintaa avasi. Olin jopa yllättynyt siitä, että todella sain yksityiskohtaista tietoa kysymistäni asioista. Olisin ehkä voinut kuvitella, että ison yrityksen toiminta olisi jotenkin… …salamyhkäisempää. Minulle jäi todellakin sellainen olo, että korulauseita ja kiertoilmaisuja ei käytetty, vaan keskustelu oli rehellistä. Sekä Reiman toimintatavoista että niiden haasteista – ja niitä haasteitakin on.

Mutta asiaan.

Mikä on tämä otsikko? Että työntekijä saa paidasta vain kaksi senttiä. Onko se totta? Ja miten Reiman tuotteen hinta syntyy ja jakautuu eri toimijoille?

Pyysin, että voisimme ottaa konkreettisen esimerkin – Silvalla on uusi Reimalta saatu toppahaalari: tämä Reimatec-toppahaalari Fox. Sen hinta on Reiman verkkokaupassa 109,95e. Voidaanko purkaa tämä hinta osiin?

Kuulemma sopii – okei vähän yllätyin (liikesalaisuuksia? ei ilmeisesti!), mutta hieno homma!

Marraskuinen kalastaja ongella.

Tuotteen suositushinta (minkä asiakas maksaa) on siis noin 110 euroa. Reiman sisäisessä katalogissa ennakkohinta on noin 45 euroa. Se tarkoittaa, että sen verran maksaa Reimalle kauppias, joka ottaa tuon haalarin omalle hyllylleen myyntiin.

Kauppias siis ostaa itselleen haalarin Reimalta n. 45 eurolla. Tämä osto tapahtuu kauppiaan omalla riskillä – eli että kauppias kantaa sen riskin, että ostaako haalaria sitten sieltä hyllystä kukaan. Ja tämän takia kauppiaat usein ostavat ”varman päälle”, koskien myös vaikkapa värejä. Ja juuri tämä muuten on se syy, miksi usein mäkin oon huomannut, että Reiman verkkokaupassa värivalikoimaa on paljon enemmän, kun taas joissain kaupoissa näkee joskus vaan sitä perinteistä pinkki/sininen -jakoa…

Suositushinta pitää sisällään myös alv:n, joka menee siis valtiolle. Tai siis heh meille veronmaksajille. Noin 26 euroa verottajalle siis.

Ja kun kauppias myy haalarin ostajalle, kauppias saa siitä itselleen 39 euroa (alv laskettu siis tuosta pois). Paitsi jos asiakas ostaa tuotteen alennusmyynnistä – silloin kauppiaalle jää tietysti vähemmän.

Kauppias siis maksaa haalarista Reimalle 45 euroa. Tästä puolet menee tuottajalle eli tehtaalle ja materiaaleihin. Tuottaja siis saa haalarista 22,50 euroa. Ja Reima saa tuosta kettuhaalarista tasan saman verran kuin tuottaja: 22,50 euroa Reimalle siis. Vähemmän kuin verottaja.

Mitä tämä Reiman 22,50 euroa sitten on? Voittoja? Ehei. Kysymykseni oli ehkä tyhmä, mutta minulle vastattiin asiallisesti ja kattavasti – kattavammin kuin voin tästä luetella. Tästä summasta maksetaan mm. toimitilat, työntekijöiden palkat, suunnittelu, kaavoitus, tuotekehitys, tuotetestaus, laboratoriot, verot, lainojen korot, mahdolliset osingot, ympäristömerkit, BSCI-valvonnan maksut, eri maiden eri testit, tavaramerkkien valvonta, mainonta ja markkinointi, tuotegrafiikan teko, verkkosivut, IT, palvelimet, ohjelmat, matkat (tarkastusmatkat tehtaisiin), käännöskustannukset, värien suunnittelu, vienti, varastot, kuljetukset… …ja kaiken tämän koordinointi. Uhhuh eli kaikki.

Tiesittekö muuten, että Reima meni konkurssiin 90-luvun lamassa vuonna 1991. Minä en tiennyt (eikä tästä tapaamisessa puhuttu, mutta heh luin Wikipediasta). Tilalle perustettiin kuitenkin uusi Reima-Tutta Oy jatkamaan sekä Reiman että toisen konkurssiin menneen lastenvaateyrityksen, Tutan toimintaa. Ja tässä vaiheessa tuotantoa alettiin kustannuspaineiden takia siirtää halpatuontimaihin.

Näin maalaisjärkeäni tässä käyttäen todennäköisesti ei ollut muita vaihtoehtoja, jos haluttiin, että on sellainen asia olemassa kuin Reima.

Mitä Reiman haalari sitten maksaisi, jos se tehtäisiin Suomessa?

Laskelmien mukaan kolminkertaisen määrän: 330 euroa.

Entä jos se tehtäisiin jossain Euroopassa?

Maasta riippuen mitä tahansa 110 euron ja 330 euron välillä.

”Meillä on kuitenkin koko ajan päällä paine, että lopputuotteen hinta ei saisi nousta kilpailijoita isommaksi. Nykytilassa jos vaikka kilpailijan haalari maksaa 60 euroa ja Reiman haalari 110 euroa – ja kuluttaja ajattelee, että ”no nämä molemmathan tehdään halpamaissa”. Mitä jos se meidän haalari olisikin sitten tehty Suomessa ja se maksaisi sen 330 euroa? Moni sanoo haluavansa tukea kotimaista, mutta tukisiko oikeasti, jos hintaero olisi noin suuri?”, Riika Paakkunainen pohtii.

Toinen asia on kuulemma se, että Suomessa ei edes ole tehdasta, joka pystyisi tällaiseen tuotantoon. Tehtaan perustaminen on valtava investointi – sellaista ei vain ole.

Okei. Okei. Eli halpatyömaissa sitten ollaan. Entä sitten? Senkin kun tietysti voi tehdä niin monella eri tavalla… Kerrotko vaikka siitä Bangladeshin tehtaasta, joka oli mukana dokumentissa?

”Se on varmasti yksi parhaiten hoidetuista tehtaista. Se on valittu meille osana kehitysyhteistyöprojektia, joka oli ulkoasiainministeriön valvonnassa. Tehtaalla on mm. ilmainen päivähoito ja oma lääkäri, sekä bussikuljetukset työntekijöille. Dokumentissa ei kuitenkaan haastateltu tämän tehtaan työntekijöitä – eikä mainittu, että miksi ei. Työntekijöiden haastattelut olivat sellaisista tehtaista, joissa tuotteitamme ei ollenkaan tehdä. Siitä syntyi Reimaa kohtaan vähän harhaanjohtava kuva”, Riika toteaa.

Mikä tämä ACCORD-asia sitten oli – eli että dokumentin mukaan Reima ei ollut sen jäsen? (Accord on Bangladeshin vaatetehtaiden turvallisuutta parantava sopimus)

”Siinä me olimme olleet liian hitaita. Liittymisestä oli meillä keskusteltu, mutta sen kustannukset olivat vielä selvittämättä. Ja kun olimme omilla käynneillämme ja BSCI:n valvonnan kautta nähneet, että meidän käyttämällämme Bangladeshin tehtaalla asiat ovat kunnossa, emme olleet kiirehtineet asialla. Mutta siinä olisi voinut olla nopeampi. Jos siitä dokumentista oli jotain hyötyä niin se, että liityimme välittömästi myös Accordiin”, Riika myöntää.

BSCI on siis puolueeton ulkopuolinen auditoija, joka tarkistaa sopimushankkijoiden toimintaa säännöllisin väliajoin – myös pistokokeilla. Reiman sopimushankkijaksi ei voi päästä ilman, että on joko mukana tässä auditoinnissa tai on valmis liittymään siihen (Reima maksaa tehtaan puolesta auditoinnin kustannuksen).

Ulkopuolisen auditoinnin lisäksi Reiman oma väki käy kaikilla käyttämillään tehtailla vähintään kerran vuodessa. Kaikilla käynneillä tarkkaillaan, mitataan ja valvotaan mm. työolosuhteita, työturvallisuutta ja laatua.

Entä sitten se työntekijän palkka? Mitä se työntekijä saa? Onko se ”kaksi senttiä paidasta” -otsikko totta?

”Kaksi senttiä on oikein laskettu – mutta se ei tarkoita sitä, että yksi työntekijä tekee sen koko paidan ja saa siitä vain kaksi senttiä. Yksi ihminen ei tee sitä koko paitaa, vaan paitaan koskee noin 70 eri ihmistä ja se kaksi senttiä on yhden työvaiheen hinta. Vaikka yhden sauman. Ja todellisuudessa niitä saumoja hurautellaan vaihetyönä isoja määriä. Ja sitten on tauot ja vaihdetaan eri työvaiheiden tekijöitä ja niin edelleen.”

”Jos lasketaan 70 kertaa se kaksi senttiä, se tekee 1,40 euroa – se on oikeammin se työn osuus siitä esimerkkinä käytetystä Reiman paidasta”.

Jos oikein ymmärrän (tämä siis minun tulkintaani) ja rautalangasta vääntäen: ”kaksi senttiä paidasta” on samanlaisen laskutoimituksen tulos kuin että laskisi, paljonko suomalaisen marketin kassahenkilö saa jokaisesta kassan läpi piippaamastaan tuotteesta. Se on oikea luku ja laskutoimituksen tulos, mutta kassahenkilön tuntipalkasta ja työolosuhteista se ei kerro mitään.

Tehdas on itsenäinen, oma liikeyritys, mutta BSCI siis valvoo sen toimintaa. Työntekijän palkkojen osalta valvotaan, että palkan tulee riittää elämiseen kyseisessä maassa. Yleensä työntekijöiden lounas on maksettu, samoin majoitus tai kuljetukset.

”Reiman tavoite on, että aina maksetaan enemmän kuin minimipalkka, ja vähintään alan keskipalkka”, Riika painottaa.

Mutta sitten seuraa vilpitön huokaisu:
”Aina meillä ei kuitenkaan ole riittävästi lihasvoimaa vaikuttaa asioihin – vaikkapa tehdastyöntekijän palkkaukseen – sillä tasolla kuin haluaisimme. Jos ajatellaan vaikkapa Pumaa tai Adidasta; tuollaisia valtavan isoja merkkejä, joita voidaan valmistaa samassa tehtaassa. Meidän näkemyksemme jäävät helposti jalkoihin – eikä se ole mahdollista, että työntekijälle sitten maksettaisiin eri tuntipalkka Reiman vaatteiden ompelusta kuin Adidaksen vaatteiden ompelusta. Onneksi BSCI:n avulla sentään se perustaso varmistetaan.”

Jos on epäilys, että palkka ei riitä elämiseen, asiaan puututaan. Jos ei muuta, voidaan vaihtaa tehdasta.

Sitten se kamalista kamalin: lapsityövoima. Mitä jos näitä haalareita ovatkin ommelleet pienet kätöset…?

”Lapsen paikka on koulussa. Sekä BSCI että meidän käynnit valvovat lapsityövoimaa. Sellaista ei voi tapahtua, että sieltä paljastuisi 50 lapsityöntekijää; se jäisi heti valvonnassa kiinni. Mutta jos sieltä löytyisi edes se yksi, tilanteeseen puututtaisiin heti ja sitä alettaisiin selvittää tapauskohtaisesti.”

Jos tehtaalta löytyisi lapsi, se ei tarkoittaisi sitä, että Reima lähtisi välittömästi paikalta ovet paukkuen – tällöin nimittäin se lapsi jatkaisi siellä tehtaassa edelleen jonkun toisen valmistajan saumoja ommellen.

”Miksi se lapsi on siellä? Onko se siellä oikeasti töissä ja kuinka paljon – tai onko esimerkiksi nipin napin alaikäinen, joka opiskelee ja tekee töitä viikossa muutaman tunnin? Asia pitää tapauskohtaisesti selvittää ja ratkaista niin, että keskeisimpänä on sen lapsen etu. Parasta olisi löytää esimerkiksi sellainen ratkaisu, että se työpaikka siirtyisi jollekin toiselle perheenjäsenelle. Että perheen toimeentuloa ei vaarannettaisi, mutta lapsi saisi keskittyä kouluun. Se on kuitenkin tässä olennaista, että me ei vaan lähdetä pois ja jätetä ongelmaa sinne, vaan huolehditaan siitä lapsesta”.

Lapsityövoiman käyttöä siis valvotaan tarkasti.

Dokumentissa esitetty Bangladesh ei toki ole ainoa ongelmallinen tuotantomaa – onhan näitä…

”Otetaan vaikkapa Kiina”, Riika Paakkunainen huokaa.

”BSCI valvoo esimerkiksi työturvallisuutta, ympäristölupia, palkkojen maksua ja järjestäytymisoikeutta sillä tasolla kuin se maassa on mahdollista”.

”Tästä päädytään paljon syvempiin poliittisiin kysymyksiin. Esimerkiksi Kiina on maa, jossa YK:n linjaamat ihmisoikeudet eivät kaikilta osin toteudu. Pitäisikö meidän kokonaan kieltäytyä liiketoiminnasta sellaisen maan kanssa? Jos me katsotaan ympärillemme vaikka omassa kodissa mitä tahansa tuotetta, niin Kiinassahan meillä ihan valtava määrä tavaraa on tehty. Mutta toisaalta: kaupan myötä kehittyvän maan elintaso nousee, ja ihmiset kouluttautuvat ja tulevat tietoisemmiksi oikeuksistaan. Nämä ovat isoja ja vaikeita kysymyksiä. Näitä täällä meilläkin pohditaan.”

UV-puvut lähtevät meidän mukaan Thaimaahan.

Haha, sori – hehtaaripostaus. Olettko lukeneet tänne asti? Ja jos olette, oletteko vielä kiinnostuneita ympäristöasioista?

Että heh terkkuja vaan sulle yhdelle lukijalle, joka olet näin pitkälle lukenut: kiitos, ja hei mä jatkan vielä.

Reiman ”arvoympyrässä” on nimittäin kolme osaa: lapset (turvallisuus & mukavuus), vanhemmat (helppohoitoisuus & mielenrauha) ja maapallo (vastuu ihmisistä ja ympäristöstä). Ja näiden Reima-treffieni toinen keskusteluaihe oli ympäristö. Ja itse asiassa ilmeisesti hyvinkin ajankohtaisesti, koska Kuningaskuluttajassa on todennäköisesti tällä viikolla asiaa samasta aiheesta. Niinpä päädyimme puhumaan (heh pitkän kaavan kautta) Kuningaskuluttajan aiheesta: ulkovaatteissa käytettävistä viimeistelyaineista.

Mehän täällä blogikeskusteluissakin olemme iloinneet, miten vedenpitäviä nämä nykyiset toppa- ja välikausihaalarit oikein ovatkaan. Että melkein lätäkössä saa istua eikä läpi mene. No siis mikään luonnollinen kangas ei tietysti luonnostaan ole sellaista. Siinä on päällä pintakäsittely, joka sen tekee.

Ja arvaatteko jo? Varmasti arvaatte heti, kun asiaa vähän ajattelee. Mitä ne aineet ovat? Ei kuulosta kovin ympäristöystävälliseltä…

Aikoinaan lasten ja aikuisten ulkovaatteita on ollut tapana käsitellä (niin Reimalla kuin kaikkialla muuallakin) teflonin tyyppisellä aineella (en ala tässä tarkkoja kemiallisia yhdistenimiä käyttämään, kun en kuitenkaan osaa). Tefloniahan on ollut/on paistinpannuissakin, eli ei se varsinaisesti ”syö tämä niin kuolet” -myrkkyä ole. Mutta sen ongelma on, että kun se hioutuu pieneksi kaatopaikalla (jos esim. haalaria ei hävitetä polttamalla), se kulkeutuu pienenpienenä maaperään, vesistöön, kaloille, isommille kaloille… Tässä ketjussa se rikastuu. Ja kun se päätyy ihmiselle vaikkapa sen kalan kautta ja ihminen syö sitä kalaa paljon, se voi isoissa määrissä ollakin haitallista vaikkapa hedelmällisyydelle.

No, Reima on jo ajat sitten luopunut näistä vanhoista pintakäsittelyistä ja siirtynyt ”lyhytketjuisempiin” aineisiin, joita ulkoiluvaatteiden pintakäsittelyissä siis tällä hetkellä on. Kiellettyä PFOS:ää (mitä ikinä onkaan) niissä ei ole eikä mitään muitakaan kiellettyjä aineita – mutta Reimalla pyritään jo noiden arvojenkin puolesta olemaan varovaisempia kuin laki ja minimirajat sanovat. Toinen aine, PFOA (mitä ikinä onkaan) nimittäin ei ole kiellettyä, mutta se on huolta herättävien aineiden listalla, eli asiaa tutkitaan.

Ja nämäkin aineet siis (näin tässä samalla itselleni rautalangasta väännän) voivat siis olla pidemmällä tähtäimellä haitallisia ympäristön kautta rikastuessaan. Ei niin, että ne olisivat käyttäjälleen haitallisia päällä tai vaikka niitä nuolisi. Tämän kirjoittamisen aikaan ilmestyi muuten Tekstiili- ja muotialan liiton (TMA) kannanotto aiheeseen – täällä.

Mutta. Näin siis on ja näitä teflontyyppisiä aineitakin on käytetty. Käsi ylös, kuinka monen paistinpannussa on ollut teflonia? Meillä ainakin.

Nyt, kun haittoja aletaan tajuta, on niihin tietysti syytä reagoida. Reima tutki kuluttajaraadissaan, että pitäisikö nykyisestä ei-kielletystä-mutta-huolta-aiheuttavasta pintakäsittelystä siirtyä uuteen vai ei? Ja uudessa käsittelyssä on muuten sellainen miinus, että se ei hylji öljylikaa niin kuin vanha teki. Kuluttajaraati vastasi 50-50. Puolet arvosti mieluummin käytännön lianhylkivyyttä (ja kun kyseinen aine ei kiellettyä ole) ja puolen mielestä kannattaisi mieluummin olla ympäristöasioissa varovainen.

Reima päätti olla varovainen.

Eli ensi kevään malliston kaikissa Reimatec-tuotteissa on uusi pintakäsittely, joka on täysin fluorihiilivapaa. Eli polymeeriviimeistely (eli ”muovia”, mitä ikinä onkaan). Se ei valitettavasti enää hylji öljypohjaista likaa, mutta se on ympäristölle turvallisempi vaihtoehto. Ja vuoteen 2017 mennessä (todennäköisesti aikaisemminkin) kaikilla Reiman ulkoilutuotteilla on tällainen fluorihiilivapaa pintakäsittely.

”Olemme nyt lähteneet yhdestä päästä liikkeelle, mutta muutos ei harmi kyllä tapahdu silmänräpäyksessä. Koska kyseessä on kokonaan uusi pintakäsittely, meidän täytyy varmistaa, että hankkijat osaavat varmasti tehdä sen oikein. Pelkän pelon takia ei siis voida tehdä äkkiliikkeitä vaan täytyy varmistaa, että tuotteiden laatu pysyy hyvänä muutoksesta huolimatta. Tämä on kuitenkin juuri sitä, että koko ajan pyritään kehittämään asioita kohti parempaa.”

Reima ja sen kangastuottajat ovat sitoutuneet REACHiin (Euroopan neuvoston asetus haitallisten kemikaalien käytön rajoituksista ja valvonnasta) ja noudattavat ÖKO-TEX® Standard 100:a. Kaikki Reiman vauvojen ja taaperoiden vaatteet kuuluvat tarkimpaan luokkaan I ja kaikki muutkin vaatteet (myös ulkovaatteet) luokkaan II eli lähimmäs ihoa tulevan vaatteiden luokkaan. Eli siis edelleen rautalangasta vääntäen: nykyinenkin ulkovaatteiden pintakäsittely (vaikka siitä luovutaankin) on ÖKO-TEX-standardin mukaan niin turvallinen, että se soveltuisi myös ihoa vasten.

Ympäristöasioita(kin) voisi käsitellä vielä niii-iiiin monelta eri kantilta. Laitan tähän loppukaneetiksi kuitenkin vielä Riika Paakkunaisen kommentin:

”Ympäristöasioissa on ajateltava tuotteen koko elinkaarta. Alkaen valmistuksesta ja materiaaleista, mutta sitten myös vaikkapa pakkaaminen ja materiaalihävikki ja valmiin tuotteen kestävyys (ja paikkaaminen) ja kierrätettävyys. Yhtälöä vaikeuttaa vielä maa- ja kulttuurikohtaiset erot: meillä haalarit kiertävät hyvin käyttäjältä toiselle kun taas jossain maassa ne saattaavat valitettavasti päätyä kaatopaikalle täysin käyttökelpoisina, yhden käyttäjän jälkeen – mikä tietysti kovasti meitä kirpaisee. Me toivomme, että käyttökelpoiset tuotteet kiertäisivät käyttäjältä toiselle kirpputorien tai ystävien kesken niin kauan, kunnes ne on käytetty loppuun. Ja uudenlaisia materiaalinkierrätystapoja senkin jälkeen pyritään aktiivisesti kehittämään.”

Reima on siis esimerkiksi ainoana vaatevalmistajana mukana EU-projektissa nimeltään ”Trash to cash”, jossa selvitetään materiaalien jatkokäyttömahdollisuuksia: miten vaatteita voitaisiin kannattavasti työstää takaisin kuiduiksi ja siitä jälleen tekstiileiksi tai vaatteiksi. Tuloksia projektista aletaan saada vasta vuonna 2019, eli pitkäkestoisista hankkeista tietysti on kyse.

Mikäs on sitten tämän kirjoituksen lopputulema?

Ainakin tämä kirjoitus on (näin kuvittelen – onko?) sävyltään varmaan positiivinen. Ja jos ei ole, voin ehkä tarkentaa, että mun tunnetila ainakin on ihan positiivinen.

Itse olen ihmisenä varmastikin sellainen, että minuun tekee vaikutuksen rehellisyys. Jos keskustelukumppaninani olisi ollut lipeväkielinen myyntihenkilö, joka olisi keskittynyt ”ei meillä ole mitään ongelmia” -selitysten antamiseen, saattaisi vaikutelmani olla toinen. Nyt kuitenkin keskustelin henkilön kanssa, joka on selvästi myös henkilökohtaisesti kiinnostunut eettisistä ja ympäristöasioista. Itse asiassa hän mainitsi aikoinaan tehneensä lopputyönsä vaatteiden ympäristövaikutuksista; kertoi maailmantuskaa kokien paneutuneensa hyvin syvälle siihen, mitä mikäkin materiaali on sisäänsä niellyt.

Se teki vaikutuksen. Lisäsi luottamusta. Just se, että asiat eivät ole mustavalkoisia ja haasteita on – mutta että niitä asioita kuitenkin ”hyvikset” hoitamassa. Sellaiset ihmiset, joihin voi luottaa.

Reiman osake-enemmistön muuten omistaa nykyään kansainvälinen sijoitusyhtiö The Riverside Company. Reima kuitenkin antaa Suomessa edelleen työpaikan sadalle suomalaiselle – suunnittelu tehdään Suomessa, ja esimerkiksi kaikki kankaiden kuosit ovat tietysti suomalaisten suunnittelijoiden käsialaa (oi just noi eka kuvien ihanat talvihaalarin ketut!). Ajat ovat kuitenkin tiukat Reimallekin: YT-neuvotteluja on ollut viime vuosina kahdet.

Kyllä mä toivon, että nämä jäljellä olevat ihmiset saisivat pitää työpaikkansa.

Riika Paakkunainen totesi vilpittömästi, että toki tee sitten itse omat eettiset pohdinnat sen suhteen, että onko Reima minulle omiin arvoihini sopiva yhteistyökumppani.

On se. Kyllä mä edelleen tykkään Reimasta. Tämän keskustelun jälkeen ehkä jopa enemmän kuin ennen. Pakko myöntää.

PS. Asiaa ulkovaatteiden käsittelyaineiden ympäristöongelmista Kuningaskuluttajassa todennäköisesti tällä viikolla – ja varmasti hyvin kriittisestä näkökulmasta, väittäisin. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa katsoa!

52