Miten asiat tehdään?

Taapero (kohta) 1v 4kk katsoo tarkkaavaisesti isosiskojen hiusten selvitystä. Hän kurottaa pöydältä harjan ja selvityssuihkeen ja tarmokkaasti pyrkii laittamaan niitä myös omaan päähänsä.

Taapero rakastaa pyykin laittamista. Hän kuljettaa reippaasti pyykkejä koneeseen ja työntää niitä sisään. Hän tykkää pyörittää ohjelmanvalitsinta, ja erityisen paljon hän tietysti tykkää painaa käynnistymisnappia. Kun kone alkaa humista, taapero taputtaa haltioituneena käsiään.

Ja mitä mahtavuutta! Roska lattialla! Taapero poimii sen huolella pikkukätösiinsä ja rientää innosta hihkuen kohti keittiön roskista. Hän avaa roskakaapin oven, asettaa roskan huolella roskakoriin ja lopuksi vielä sulkee kaapinoven. Osasin, osasin!

Joskus aikoinaan kahden ensimmäisen lapsen ollessa pienempiä, kuulin lausahduksen, joka minuun jotenkin osui ja upposi. Että lapsi haluaa luontaisesti tehdä asiat oikealla tavalla. Pieni asia, mutta myös iso ahaa-elämys, kun sen laittaa muistiin tuonne omaan tajuntaansa ja pyrkii toimimaan (mahdollisuuksien mukaan) se ohjenuora mielessään.

Ja huomasinkin tuon lausahduksen toteutuvan aikoinaan myös isompien lasten osalta – miten valtavan innoissaan taaperot tosiaan ovat, kun pääsevät mukaan ihan tavallisiin arjen tekemisiin. Auttavat äitiä pyykkien ripustamisessa: kiikuttavat jo tässä reilun yhden vuoden iässä pyykkejä koneessa äidille yksi kerrallaan, äiti ripustaa. Haha ja sitten tietysti taaperokin haluaa ripustaa.

Annan ripustaa, vaikka vähän myttyyn jäisikin.

Joskus tuntuu, että tässä taaperopässä arkiset askareet muiden perheenjäsenten kanssa ovat jopa kiehtovampia kuin varsinainen leluilla leikkiminen.

Niin, leikkiminen. Sekin on tietysti paljon arkisten asioiden toistamista ja harjoittelua: vauvanukkea laitetaan vaunuun, pakataan kasseja, leikitään keittiöleikkejä ja niin edelleen.

Ennen kuin kerron seuraavaa, muistutan, että itsellänikin tämän seuraavan onnistumisaste vaihtelee.

Mutta tosiaan yritän aina taaperon kanssa toimiessa pitää mielessäni sen muistisäännön, että lapsi haluaa tehdä oikein. Ja yritän toimia siltä taustalta eri tilanteissa. Niinpä yritän muistaa, että en sano ”sitä ei saa ottaa!!!” vaan menen siihen viereen taaperon tasolle näyttämään, että ”katso, tämän paikka on tässä, tämän kuuluu olla tässä pöydällä, annetaan se olla tässä, katso, hyvä”.

Koska useammin kuin kerran olen huomannut, että jos spontaanisti hihkaisen, että ”älä heitä!”, niin haha arvatkaa, mitä tapahtuu. Ehkä taapero kuulee tutun sanan ”heitä”, haha. Mutta jos näytän, että ”näillä leikitään tosi varovasti tässä pöydällä, että ne eivät tipahda lattialle”, jotenkin ihan maagisesti ne tavarat (usein) pysyvätkin siinä pöydällä.

Usein se on myös laiskan äidin tekniikka, eli en jaksa nostella lattialle heiteltyjä hiuspinnejä.

Tai ruokaa. Senkin kanssa yritän olla täysin zen ja täysin noteeraamatta, jos ruokaa lentää lattialle. Tai en siis edes vilkaise sen ruoan perään enkä ainakaan nosta sitä sieltä lattialta ylös, jotta asialle ei tule huomiota ja ettei se muutu taaperon mielestä kivaksi leikiksi. Vaan yritän näyttää, että katso ruoka pidetään tässä tarjottimella, tässä näin, laita se itse tästä suuhun. Ja keräilen lattialta ruoat vähäeleisesti pois sitten, kun ollaan noustu pöydästä.

Toistetaan perään: onnistumisaste vaihtelee.

Ja myös lasten persoonat vaihtelevat, senkin on tässä kolmen kanssa huomannut.

Mutta nyt on ihan selvästi menossa tosiaan sellainen vaihe, että taapero on ihan valtavan kiinnostunut seuraamaan, miten minkäkin asian kuuluu mennä. Miten asiat tehdään ja millaisia puuhia arkeen kuuluu.

Tuntuu, että hän on tehnyt tosi paljon havaintoja niin, että me muut ei olla edes huomattu – esimerkiksi hän vaikka yrittää laittaa itse siskon heijastinvyötä ylleen tai haluaa viedä lapaset just siihen koriin, missä niitä meillä säilytetään.

Ja tuntee iloa, kun osaa!

Tahtoikää odotellessa.

47