Krista tässä moi. Tai siis… …te vaan tunnette minut Kristana.
Mutta oikeasti mun nimi on Pauliina.
Tai no tarkennettakoon. Krista Pauliina. Koko nimeni on Krista Pauliina, ja siitä mun kutsumanimeni oli elämäni ensimmäisten 19 vuoden ajan Pauliina. Eli Paukku.
Moi vaan, olen sit kai Paukku.
(en kyllä oikein enää uskoisi olevani)
Nimi Pauliina on oikein kaunis, mutta jotenkin olin itse jo koululaisikäisestä asti sitä mieltä, että se ei jollain tavalla tunnu omalta. Ihan niin kuin se olisi minulle liian kiltti, pehmeä ja pyöreä. Liian punaruutuinen esiliina ja ripaus kanelia pullassa. Liian pitkä ja vokaalinen.
Kaipasin jotain lyhyempää. Terävämpää, räväkämpää. Sellaiset, jolla on hennanpunaiset hiukset, korkeat korot ja kova ääni.
Joskus 17-vuotiaana katsoin itseäni meidän eteisen peilistä ja päätin teini-ikäisen mittaamattomalla draamantajulla, että kaikki mun ongelmat johtuvat siitä, että minulla on väärä nimi. Ja että minä muutan nimeni Kristaksi. Piste.
Kuusamosta Helsinkiin muutto 19-vuotiaana oli minulle kaikenlaisten irtiottojen aikaa muutenkin. Halusin aloittaa ihan alusta, uudella identiteetillä ja uudella minällä. Riuhdoin irti Kuusamo-lapsuudestani enkä pitänyt kovinkaan monta vanhaa ihmissuhdetta yllä. Uusi nollapiste: tästä lähtien minä itse määrittelen, että millainen minä olen. Kuka minä olen.
Muutuin Pauliinasta Kristaksi sillä 12 tunnin matkalla, mikä Kuusamosta kesti muuttaa Helsinkiin. Matkatavaroitani raahaten ensin bussilla linja-autolla Ouluun ja siitä junalla Helsinkiin. Olin luultavasti Krista jo jossain Taivalkosken kohdalla.
Siitä lähtien esittelin itseni uusille ihmisille Kristana. ”Moi, mä olen Krista!” Aika helppoa.
Muutos oli yksinkertainen; eihän kukaan tuntenut minua uudessa kaupungissa. Olisin voinut sanoa olevani vaikka Ovenkahva. Mutta sanoin olevani Krista.
Olin Krista. Ei sitä kukaan kyseenalaistanut. Miksipä joku sitä epäilisi: oletkohan kuitenkaan oikeasti mikään Krista?
Joitain vuosia siitä eteenpäin passissa ja ajokortissa oli vielä nimikirjoitus Pauliina. Tällöin virallisissa tilanteissa tai pankkikortilla maksaessani kirjoitin nimikirjoitukseeni edelleen aiemman kutsumanimeni. Jossain vaiheessa tuli passin uusimisen aika, ja myöhemmin ajokortin myös. Uusiin henkilöllisyystodistuksiin kirjoitin allekirjoitukseeni Krista, ja sen jälkeen olen ollut papereissakin Krista.
En siis koskaan käynyt virallisesti muuttamassa nimeäni mihinkään. Voi hyvin olla, että jossain olen edelleen Pauliina.
Mutta mitäs sillä on väliä? Kukaan ei ole enää 20 vuoteen kutsunut minua Pauliinaksi.
Pari sen ajan vanhaa ystävää – ne, johin pidin siinä murrosvaiheessa yhteyttä – ottivat nimimuutoksen vastaan ihan helposti. Tietysti oli muutamia hassuja tilanteita, kun ystävä kiljui baarissa epähuomiossa ”HEI PAUKKU!!!!” ja päät kääntyivät: kuka ihmeen Paukku? Mikä paukku? Kenellä on paukku?
Kuusamo-taajudella sen sijaan olin aivan varmasti useammankin ”mikä sekin oikein luulee olevansa?”-keskustelun kohteena heti silloin lähdettyäni. Mutta aika kuluu ja ihmiset unohtavat. Muutamaa vuotta viikkoa myöhemmin kukaan ei enää muistanutkaan aiemmin Kuusamossa asunutta punatukkaista haluan-erottua-massasta-tyttöä, joka oli ihan tavallinen Paukku mutta joka luuli olevansa muka joku Krista.
Tunsin suurta sisäistä vapautta. Minua eivät enää pitkään tuijottavat kyräilevät silmät määrittele. Olen minä! Olen Krista! Olen ihan mitä haluan!
Enää Krista-nimi ei ole minulle manifesti mistään. Se on ihan tavallinen nimi, minun nimeni. Mutta katunut en ole hetkeäkään.
Ensimmäisinä vuosina aina Pauliina-nimisiin ihmisiin tutustuessani koin pakonomaista tarvetta selittää, että ”hei munkin nimi on oikeasti Pauliina”. Mutta nykyisin Pauliinoita tavatessani en enää edes tule ajatelleeksi, että joskus olin itsekin samanniminen.
Nykyään olen ollut jo pidempään Krista kuin Pauliina.
Tuliko yllätyksenä? Olen tästä jo joskus vuosia sitten kirjoittanut – jos en bloggauksessa, niin luultavasti keskusteluissa ainakin maininnut – mutta huomasin, että en ole (ehkä?) kertonut ihan koko tarinaa koskaa ennen.
Onko kukaan muu teistä vaihtanut nimeään? Miksi ja miten?
64
Anna
28.2.2018 at 20:13Hauska aihe.. Itse olen ollut tyytyväinen omaan etunimeeni, koska halusin samaistua lastenkirjoissa olleissiin kaimoihini ja sain heistä ”vahvuutta” ja ”rohkeutta” olla oma tuittupäinen itseni. :D Varhaisteininä inhosin vain sukunimeäni ja ihastuessani johonkin poikaan, mallasin heti hänen sukunimeään omaan nimeeni ja opettelin joskus nimikirjoituksenkin sitä varten kun jos mennään naimisiin. :D Nuorena baareissa saatoin esitellä itseni toisella nimelläni miehille, jotta he eivät voisi ”etsiä” miuta mistään nimellä ja saatoin olla ”toisella persoonalla” liikkeellä. Nykyisin tämän ikäisenä en ole varma haluaisinko muuttaa sukunimeä vaikka miehelläni on erikoinen ja kaunis sukunimi. Ehkä sitten yhdistelmä sukunimi olisi valinta… Mutta sitten sen kirjoittaminen olisi haastavaa väliviivalla.