Miten kasvattaa epämaterialistisia lapsia?

Tämä loistava kysymys ja juttutoive tuli Instan puolella.

En tiedä, vastaan heti alkuun.

Ja sitten perään: …mutta voin toki pohtia.

Jotenkin lähtisin tässä pohdinnassa ehkä liikkelle pienen lapsen maailmasta. Kun hän seisoo vaikkapa kaupan leluhyllyn äärellä ja katsoo eteensä, että OMG VAU. Pienen lapsen kanssa on ihan ymmärrettävää, että hän haluaa. Mulle! Haluan! Totta hitossa lapsi haluaa, vaikka kaiken sieltä!

Sillä ajatuksella olisin ehkä jotenkin ennen kaikkea ymmärtäväinen sellaiselle ihan pienen lapsen materialismille: että näkee jonkun kauniin asian ja haluaa sen. Mutta siitä vähitellen alkaa kasvaa se ymmärrys tavarasta ja sen omistamisesta, ihan vähä vähältä ja ikätason mukaan.

Varmaan pointtina, että jonkun tyyliin nelivuotiaan lapsen materialismista en olisi vielä kovin huolissani, haha. Me ollaan kaikkien kolmen lapsen kanssa ”opeteltu haluamista” ihan siellä leluhyllyn äärellä: ihasteltu, että onpa paljon kaikkea hienoa tavaraa maailmassa – ihastellaan ihan ajan kanssa, mutta ei osteta. Sanotaan sitten leluille hei hei ja ihan voi jälkikäteen jutella, että olipa kyllä upeaa, kun pystyi näkemään niin paljon hienoja leluja. Mitä kaikkea hienoa sitä onkaan!

Toinen hyvä pikkulapsen (ja isommankin) haluamisharjoitus meillä on ollut lelukuvasto. Sitä saa lukea niin paljon kuin sielu sietää, mutta lopulta ennen joulua sieltä valitaan yksi lahjatoive. Vain yksi – ja sen sitten (kääk, tämä on ollut joskus vaikeaa) myös saa. Ihan älyttömän hyvä sauma opetella päätöksentekoa: on paljon hienoa, mutta minkä asian minä oikeasti haluan.

No mutta sitten vähän isompien lasten maailmaan!

Jos nyt tähän väliin saa ottaa tiivistetyn omalapsikehun, niin meillähän saa olla siis aivan pohjattoman ylpeä ja iloinen siitä, miten fiksusti nuo isommat maailman tavaraan suhtautuvat. Esimerkiksi halusin nyt tuossa vähän varmistella, että onhan kierrätysjoululahjat tänä(kin) vuonna heille mieleisiä, ja vastauksena tuli täysin yksimielinen TOTTA KAI se on kaikkein järkevintä. Tämän syksyn aikana lapset ovat myös kahdesti jo opastaneet äitinsä pois ostohoukutusten edestä. Ekalla kerralla meinasin hurahtaa ja ostaa lapsille halpoja kausikoristeita – sain whatsappissa viestin, että ”Äiti nyt pois sieltä, älä osta, me voidaan ihan hyvin askarrella itse”. Ja toisella kerralla (tällä viikolla) aloin katsella uusia kimaltelevia hiuskoristeita lapsen tanssiaisiin, mutta lapsi totesi: ”Ei mitään järkeä ostaa uutta, kun voidaan käyttää meillä jo olemassa olevia”.

Oi lapseni, oi fiksut lapseni!

Ja kun nyt sitten tosiaan näin pyynnöstä pohdin, että mikä tämän takana on, pystyn keksimään ehkä tällaisia mahdollisesti vaikuttaneita asioita.

1. Tavat, joihin on kasvanut

Meillä koko tämän reilun 12 lapsiperhevuoden aikana on ihan normaali arkeen kuuluva juttu, että kierrätysryhmäläiset hakevat noutoja meiltä, ja me haetaan noutoja muilta. Lapset ovat jo pienestä oppineet, että sillä tavalla ne ”uudet” vaatteet useimmiten kotiin tulevat. Ja että ”uudet” ovat usein jonkun muun käyttämät.

Mä näytän ”haluaisitko tällaiset” ruudulta, lapsi hyväksyy tai torjuu, ja sitten käydään hakemassa. Haha siis MITÄ, ostaako joku muka oikeasti vaatteita vaatekaupasta? Me katsotaan netistä ja ”haetaan rapusta joltain tädiltä”, näinhän se on tapana tehdä…?

Ja jotenkin ehkä kun se on niin läpikotaisin normaali juttu, lapset eivät tule sitä jotenkin ajatelleeksikaan, että onko joku asia vaikka uusi tai käytetty. On syntynyt sellainen hyvin luonnollinen oletus, että tällä tavallahan niitä tarvittavia asioita tavallisesti ostetaan, kierrättämällä!

2. Omien arvojen ilmaisu

Esimerkin kautta! Joel kuvaili tämän just näin: kun itse ilmaisee ihailua ja arvostusta, ilmaisee niitä mieluummin muita asioita kuin materialistista ostamista kohtaan. Ei siis itse välttämättä ihastele lasten kuullen kallista ja kiiltävää, vaan muita asioita elämässä: vaikkapa aineettomia juttuja, kuten näköalat, tunnelmat tai kokemukset.

Tai jos puhutaan kaupasta tulleista asioista, ihastelee vaikka sitä, että löytyipä edullisesti kierrätetty juttu. Tavaroista meillä usein jutellaan tavaran tarinaa: mistä se on ostettu (vaikkapa Intiasta ennen lapsia) tai miten vaikkapa keinutuolin äiti itse entisöi, ja katsos tuo sohva on ämmin vanha 60-luvun sohva, joka on saanut meillä uuden elämän päällystettynä.

Eli kyse on siitä, oppiiko lapsi ajattelemaan, että uusi ja kallis asia on tavoittelemisen arvoinen juttu. Vai kohdistuuko ajatukset asioihin jostain vähän erilaisesta kulmasta.

2. Positiivinen kierrätysinnostusesimerkki

No tämäkin tulee niin kuin itsestään, kun on itse niin innostunut!

Eli lapset varmaan silleen jatkuvasti näkevät, kun mä intoilen löydöistäni: milloin tulen kotiin kainalossa toppapuku taaperolle, milloin housupaketti koululaisille. Ja maksoi vaan näin ja näin paljon, katsokaa miten hienot nää on!

Samaa intoa kohdistuu vaikkapa kierrätysaskarteluihin – haha eilen pinniostos-hypermarketissa koululainen sanoi kenkäosaston ohi kävellessä, että en mä noista kengistä ole kiinnostunut, mutta katsokaa, miten paljon upeita pahvilaatikoita!

3. Ymmärtäväinen ote

Samanaikaisesti mulle on ollut myös tärkeä säilyttää sellainen ymmärräväinen ote sitä kohtaan, että jos lapsi haluaa jonkun tavaran tai vaikkapa lempibändinsä vaatteen. Totta kai! Itseilmaisu on tärkeää esimerkiksi pukeutumisessa.

En myöskään pidä tavoitteena sitä, että lapsille syntyy sellainen muisto, että lapsena ei saanut mitään. Itse asiassa musta tuntuu, että meidän lapset elävät hyvinkin yltäkylläistä elämää. (tai no kuka nyt mitäkin yltäkylläisyytenä pitää) Mutta ei meiltä siis silti tavaraa puutu; päinvastoin, joka paikkahan sitä jotenkin tursuaa. Miten sitä kertyykin?

Mutta etenkin näin isompien kanssa voi keskustella hankintojen järkevyydestä – tämä tuleekin tuolla myöhemmin omana kohtanaan.

Ja se bändipaita löytyi lähikirppikseltä kuudella eurolla.

4. Hienoinen ohjaaminen

On leluja ja on leluja. Lopulta se on kiinni tietysti lapsesta, että mikä häneen eniten iskee, mutta on me pyritty myös tekemään keskustelulla ihan hienoista ohjaamista.

Esimerkiksi keräilyyn tarkoitetut lelut ei meillä ole olleet (kröhöm) ainakaan aikuisten suosikkeja – eli vähän on pyritty ohjaamaan kiinnostusta sellaisiin leluihin, jotka eivät perustu omistamiseen vaan leikkimiseen. Etenkin sitten lasten kasvaessa tästä aiheesta on voinut keskustellakin: että joissain leluissa se juttu on vaan sellainen ”osta lisää” -houkutus, eli joskus vaikka sokkona tulee joku lelu, ja lopulta aina haluaa ostaa lisää.

Eikä kyse ole pelkästään ostamisen lisäämiseen houkuttavista leluista. Jotenkin mä ajattelen, että jos lapsi oppii tällaisen ”lisäostamisen kautta aina vähän ulottumattomissa olevan onnen tavoittelun”, se ajatusmalli voi jatkua myös muuhun. Että oppii aina haluamaan jotain uutta ja ajattelee tulevansa vähän onnellisemmaksi, jos sen saa.

5. Keskustelut

No tähän päädyn joka välissä, joten otetaan tähän väliin. Keskustelu, keskustelu, keskustelu. Haha ootteko huomanneet, että meillä vähän tykätään keskustella?

Mistä maksaa, kun maksaa jostain merkistä? Miksi joku Prime-juoma on niin kallista – entä miksi ne Jordanit on sen hintaisia kuin ovat, ja miksi ihmessä joku haluaa just sellaiset kengät, vaikka ne on niin kalliita?

Ja sitten tietysti se ekologinen puoli: tuollaiset ”isot alakoululaiset” tietysti siitäkin tietävät itse jo paljon, ja muodostavat myös omia mielipiteitään. Miksi ei kannata ostaa niin paljon tavaraa kuin sielu sietää?

Olen kuitenkin yrittänyt pidättäytyä kaikenlaiselta saarnalta ja palopuheita: ei niin, että ”meille ei osteta enää yhtään Barbieta, koska maailma tuhoutuu”. En usko, että pelottelu tai syyllistäminen tai sellainen ”joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista” -kokemus on hyväksi lapsen ekologiselle tai kulutusajattelulle. Sen sijaan olen antanut heidän itse löytää omat mielipiteensä ja ikään kuin oman äänensä, jolla ajaltella asioita. Luottaen heidän fiksuuteensa ja perheen yhteiseen arvopohjaan.

6. Kirpparifiilistelyt

Nooh, nykyisin koululaisilla on vähän omaakin rahaa. Viikkoraha on pieni (2e), mutta kun sitä ei tuhlaa, niin kertyyhän sitä aina muutamissa viikoissa sievo summia.

Sen myötä viime aikoina on löytynyt kirppikset, sekä livenä että netissä. Sen myötä he ovat itsekin päässeet toteamaan, että jonkun ihanan jutun saa paljon edullisemmin kierrätettynä. Olen ihan ilolla kulkenut heidän kanssaan kirppiksiä: esimerkiksi viime kesän lomailuun kuului useasti koululaisten toiveena, että käydään jonkun kaupungin (missä sitten ollaankin) kirppiksiä kurkkimassa.

Ja mitä löytöjä, etenkin manga-kirjoja ja joitain vaatteitakin!

7. Kaverien esimerkki

Tätä ei voi vähätellä: uskon, että kaverien esimerkki vaikuttaa paljon. Ja mitä enemmän lapsi kasvaa kohti teini-ikää, sitä enemmän kaverien merkitys kasvaa ja vanhempien vähenee – se on luonnollista. Siinä vaiheessa sitä tietysti vaan päästetään vähitellen irti ja pidetään sormet ristissä, että ne omat kotoa opitut arvot jossain kulkevat mukana.

Joissain tapauksissa kaveriesimerkki vie samaan suuntaan kuin perheen arvot – oon itse aina ihan silmät sydämenkuvina, kun kuulen nuorten ihmisten tiedostavuutta. Joskus se kaveriesimerkki voi tietysti viedä niihin Jordanin lenkkareihinkin. Se on vähän tuuripeliä.

8. Sattuma

Niin. No se.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin oikeastaan uskon, että ei-materialistinen ajattelu kasvaa lapseen ihan siinä kaiken muun kasvamisen ohella ja osana perheen arvoja. Oma esimerkki on se kaikkein tärkein!

Lapsi kuitenkin kasvaa omana yksilönään, omaksi itsekseen, ja lopulta aikusuuteen mennessä hän määrittelee ne omat arvonsa ja todennäköisesti kapinoi vanhempiaan vastaan siinä matkan varrella.

Ehkäpä kierrätysperheen teinit pukeutuvat pelkästään Gucciin jossain vaiheessa, haha.

1