Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Suomen Lähetysseuran kanssa.
Alkaa olla jo matkalaukun pakkaamisen aika, mutta tämänhetkinen koronatilanne vaatii vielä muutaman lupalapun – ja voi vaan kuvitella, että niitä ei ole ihan yksinkertaista saada. Mimosa Hedberg odottaa jo kuitenkin kovasti, että pääsee lähtemään takaisin ”kotiin Nepaliin”, jossa hän on asunut nyt kaksi vuotta ja tehnyt töitä Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyöhankkeissa. Työssään hän matkustaa paljon pienissä nepalilaisissa kylissä, tapaa ihmisiä ja kuulee heidän tarinoitaan.
Usein naisten tarinoissa keskeisenä tekijänä on se, että nainen on mennyt jo lapsena naimisiin.
Mimosa Hedberg vierailemassa hankekylässä. Haastattelua antava nainen (vas.) on naitettu alaikäisenä.
Koronapandemian pelätään vaikuttavan myös lapsiavioliittojen määrään.
Viimeksi (täällä) kirjoitinkin, että yhdessä vuodessa 12 miljoonaa lasta menee naimisiin, joka kolmas sekunti solmitaan siis lapsiavioliitto. Esimerkiksi YK:n väestörahasto UNFPA:n mukaan koronaepidemia haittaa suuresti lapsiavioliittojen ja tyttöjen silpomisen vastaista työtä. Pandemian pelätään lisäävän lapsiavioliittojen määrää aiempaan verrattuna jopa 13 miljoonalla seuraavan vuosikymmenen aikana.
Jaiks! Lapsiavioliittojen vastainen työ on siis todella ajankohtaista ja tärkeää juuri nyt! Ei siis suljeta silmiämme tältä!
Suomen Lähetysseura tukee heikossa asemassa olevia oppilaita koulutarvikkkeilla ja koulupuvuilla Nepalissa. Suuri osa kuvan koulun oppilaista on daliteja tai etnisiin vähemmistöön kuuluvia.
Ja miksi se korona sitten lapsiavioliittoihin(kin) vaikuttaa?
Taustalla on köyhyys. Kun korona katkaisee köyhien perheen vähäisetkin tulot, voi valinnanvaraa olla aika vähän. Jos tyttö laitetaan naimisiin, perheeseen jää vähemmän ruokittavia suita. Ja esimerkiksi Nepalissa julkiset koulut ovat periaatteessa ilmaisia, mutta lapsi tarvitsee kouluun mennäkseen mm. koulupuvun, vihkoja ja kyniä. Vaikka meidän näkökulmasta kyse voi olla roposista, koulupuvun puute voi katkaista tytön koulutien.
”Perinteen mukaisesti poikalapsia arvostetaan enemmän, sillä pojat jäävät vanhempiensa kotiin ja elättävät vanhempiaan. Sen sijaan tyttö muuttaa aviomiehen luo. Tämän takia voidaan ajatetella, että tyttöjen koulutukseen ei ”kannata” käyttää panostuksia: se menee sen toisen perheen eduksi eikä oman. Mitä aiemmin tytöt naitetaan, sitä nopeammin he ovat poissa oman perheen elätettävien määrästä”, Mimosa kertoo.
Lapsiavioliitot ovat jo ajatuksena aivan ihokarvatnostattavan kamalia – meillä Suomessa senikäiset kirmaavat reput selässä kouluun ja leikkivät barbeilla, kun jossain muualla heistä tulee jo vaimoja. Mutta tärkeää tässä asiassa on ymmärtää, että aika harvoin kyse on näiden perheiden pahuudesta. Lapsiavioliittojen vastaista työtä ei tehdä tuomitsemalla, vaan pitää päästä vaikuttamaan köyhyyden juurisyihin ja sitä kautta helpottaa näiden ihmisten ahdinkoa.
Silloin ehkä köyhyyden helpotusta ei enää haettaisi ”siitä mitä ollaan aina tehty”, eli tyttöjen naittamisesta jo lapsena.
Tämä 20-vuotias Itä-Nepalissa asuva tyttö naitettiin 15-vuotiaana ja hänen koulunsa jäi kesken. Suomen Lähetysseuran järjestämässä koulutuksessa hän opiskeli ompelua.
Mimosa kertoo, että todella moni hänen nepalilaisissa pikkukylissä tapaamansa 40-50 -vuotias nainen on menneet naimisiin jo lapsena. Nykyisin moni heistä vaikuttaa ymmärtävän, että oman koulutien katkeaminen on ollut heidän elämässään se kriittinen kohta: sen takia heillä ei ole koulutusta ja toimeentuloa. Moni ei haluaisi omille tytöilleen samaa kohtaloa.
Mimosa iloitsee myös siitä, että usein hänen kylissä kohtaamillaan tytöillä on unelmia.
”Heillä on toiveammatteja ja he ajattelevat tulevaisuuttaan. He myös selvästi ymmärtävät, että tämä tapahtuu koulutuksen kautta. Jos koulutie katkeaa, oma kehitys tyssää usein siihen.”
Suomen Lähetysseura auttaa näitä tyttöjä, jotka ovat lapsiavioliiton takia joutuneet ahdinkoon. Esimerkiksi nepalilaisen Nirmalan tarinan voi lukea täältä.
Itselleni tuosta Nirmalan tarinasta nousi ajatus, että jos tämä olisi kirja, Nirmala olisi jo loppujuonenkäänteenä ”vapautunut” avioliitosta. Tässä tarinassa ei – vielä? – ainakaan sellaista onnellista loppua ole. Onko se ylipäänsä mahdollista? Voiko lapsena solmitusta avioliitosta päästä myöhemmin irti?
”Nepalin lain mukaan avioliiton alaikäraja on 20 vuotta, lain mukaan siis tällainen avioliitto on laiton ja teoriassa se pitäisi olla kumottavissa. Isompi ongelma on kuitenkin yhteisön paine: usein ne omat vanhemmat ovat juuri niitä, jotka ovat tytön avioliittoon patistaneet. Meidän pitää siis päästä vaikuttamaan yhteisöihin, jotta Nirmalan kaltaiset tytöt saavat parhaiten apua”, Mimosa kertoo.
Keskeistä on nimenomaan ennaltaehkäisevä työ. Että näitä tilanteita ei edes syntyisi.
Oma väläysmuistoni Intiasta. Aina silloin tällöin yhtäkkiä minibussi kaarsi järjestön eteen ja pakkauduimme kiireellä mukaan. ”Cultural program! Cultural program!”, minulle selitettiin. Ja sitten mentiin.
”Cultural program” tarkoitti kylissä tapahtuvia esityksiä, joissa draaman, näytelmien ja laulujen kautta käsiteltiin tärkeitä aiheita, esimeriksi juuri lapsiavioliittoja. Ohjelmat olivat hurjan suosittuja, väkeä kerääntyi pölyisille kylänraiteille intialaisiksi väkijoukkokakofoniatungoksiksi asti. Yleisö hurrasi ja eli mukana. En ymmärtänyt, mitä siellä sanottiin, mutta ilmeisesti viesti oli hyvin tehokas.
Sitten syötiin. Istuttiin maahan, jostain tuotiin eteen banaaninlehdet lautasiksi ja höyryävän tulista kasvisruokaa. Tunnelma oli ihana, yhteisöllinen.
Intialaisen järjestöni ”cultural programissa” ja Mimosan kuvailemissa nepalilaisissa katunäytelmissä on paljon samaa. Vaikka meille länsimaalaisille tällainen viestintämuoto voi olla vieras, se on näissä yhteisöissä hyvin vaikuttava. Muistan hyvin, miten yleisö hurrasi näytelmien sankareille. Nepalissa lapsiavioliittojen vastaiset dramaattiset katunäytelmät ovat monesti lasten itsensä suunnittelemia ja toteuttamia, ja ne keräävät kylissä suuria yleisöjä.
Se on yhdenlainen pieni esimerkki, miten monenlaisin tavoin yhteisön asenteisiin pyritään vaikuttamaan. Aivan toisenlaisena esimerkkinä on sitten vaikkapa vaikuttamistyö viranomaisiin päin.
”Meillä Suomessa on totuttu siihen, että valtiovalta takaa, että meillä on esimerkiksi terveydenhuolto ja koulutusmahdollisuudet. Köyhissä maissa tämä ei välttämättä ole näin, vaan järjestöt ovat joutuneet ottamaan näitä vastuulleen. Nyt meidän tärkeä tehtävämme on herätellä paikallisviranomaiset ottamaan vastuuta”, Mimosa kertoo.
Suomen Lähetysseuran Kathmandun toimistossa työskentelee yhteensä yksitoista työntekijää: kolme suomalaista ja kahdeksan nepalilaista. Toimisto tekee tiivistä yhteistyötä kahdeksan erilaisen paikallisen järjestön kanssa. Yhteistä kaikissa hankkeissa on se, että ne kohdistuvat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleviin, eli esimerkiksi naisiin, lapsiin, vammaisiin henkilöihin sekä mielenterveystyöhön.
Yksi suomalaisten työntekijöiden tärkeimmistä tehtävistä on tukea paikallisten osaamista – esimerkiksi Mimosa kouluttaa paikallisten järjestöjen työntekijöitä viestintäasioissa. Lisäksi suomalaiset ovat paikan päällä koordinoimassa, raportoimassa ja seuraamassa, että varat käytetään oikealla tavalla ja että toiminnan painopisteet ovat tarkoituksenmukaiset. Yksi olennainen asia on tietysti myös se, että koti-Suomeemme voidaan kertoa, mitä Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyössä oikein tehdään.
Siinä missä ennen lähetettiin kehitysyhteistyöhön esimerkiksi lääkäreitä, nykyisin ei ole tarkoitus ”viedä töitä paikallisilta”. Nykyään suomalaiset työntekijät kohdemaissa ovat siis ennen kaikkea sellaisten erityisalojen asiantuntijoita, jotka tukevat sikäläisiä järjestöjä ja vahvistavat heidän osaamistaan.
”Kehitysyhteistyö on nimenomaan yhteistyötä. Meidän tehtävämme on lopulta tehdä itsemme hyödyttömiksi niin, että jossain vaiheessa meidän tukeamme ei enää tarvita.”
Pian Mimosa siis palaa Nepaliin varmistamaan, että meidän Lasten Pankille tekemämme lahjoitukset menevät oikealla tavalla perille. Miten valtavan tärkeä työ, kiitos!
Sain Suomen Lähetysseuralta välitettäväksi valtavan suuret kiitokset tänne meille päin. Moni teistä jo viime postauksen jälkeen osallistui lapsiavioliittojen vastaiseen työhön omalla lahjoituksellaan – KIITOS!!!
Jos et vielä osallistunut, niin vielä ehtii! Täältä pääsee lahjoittamaan, haastan sinutkin mukaan!
Kaikensuuruiset lahjoitukset ovat tervetulleita, pienistäkin kolikoista kasvaa se kuuluisa iso virta! Kaksi euroa, kymmenen tai enemmän, sen voi siis ihan itse päättää oman kukkaron mukaan.
Koska lapset kuuluvat kouluun, eivät naimisiin!
Kiiiiiiiiiitos Mimosalle, Suomen Lähetysseuralle ja kaikille tähän tärkeään työhön osallistuville! Toivotaan me kaikki puolestamme täällä, että Mimosa pääsee pian turvallisesti Nepaliin jatkamaan työtään – ja terveyttä ja voimia haastavaan tilanteeseen Nepalissa!
11
