Käy muumilaaksoon!

Viikonloppuna olimme suurten kysymysten äärellä:
”Jumpun-jumpun-jumppu-jumpun jumppu-jumpun jumppu-jumpun.”
vai:
”Paa-pa-pa paap-pa paa-paa-pa-paa-pa”.

Keskustelu tästä aiheesta käytiin perjantai-iltana (jumppu-jumpun tahdissa) jokseenkin näin:
minä: ”Hei mitäs jos lähdetään huomenna johonkin pakoon tuota (Weekend-festivalin) jumputusta? Johonkin rauhalliseen paikkaan?”
Joel: ”Joo, mennään. Mihin mennään?”
minä: ”No vaikka… no hei lähdetäänkö… …no sinne Muumilaaksoon?”
Joel: ”RAUHALLISEMPAAN!?!?!?!?!”

Mutta kyllä. Siinä missä lomalla Muumimaailman mittainen poistuminen kotikesäidyllistä tuntui liialliselta vaivalta, viikko loman päättymisen jälkeen – ihan tavallisena lauantaina – se kuulostikin sitten jo tosi hyvältä idealta! Ison ahaa-elämyksen teki myös se, minkä tajusin oikeastaan vasta siinä edellisen postauksen kommenteissa (kiitos siitä!): siellähän voi tosiaan käydä Helsingistä päin ihan päiväreissunakin! Heeeei! Sehän saattais toimia: aamulla heti herättyä Helsingistä kohti Naantalia, ja lasten päiväunien aikaan takaisin kotiin.

Jesh! Niin tehdään!

Meidän muumilaakso-päivä oli hyvin lähellä täydellistä.

Tai no joo. Ehkä se on asennekysymys. Täydellinen ois ehkä ”ei satanut yhtään”, mutta meidän täydelliseksi riitti oikein hyvin ”ei satanut kuin automatkojen aikana ja just silloin, kun oltiin katoksen alla syömässä”.

Mutta siis ihan nappiin: bussikuljetukset muumiparkkikselle tulivat molempiin suuntiin juuri oikealla hetkellä, lapset olivat hyväntuulisia eikä kukaan kiukutellut (aikuisetkaan), nähtiin sopivasti esityksiä ja… …no kaikki meni vaan ihan älyttömän hyvin.

Ruuhkaa ei ollut ollenkaan – itse asiassa oli ihan väljää, ehkäpä elokuun ja koleamman sään ansiosta. Ja fiilis oli muutenkin kaikin puolin hyväntuulinen; tuntui olevan pelkästään hyväkäytöksisiä lapsia ja pinnakiristymättömiä aikuisia liikkellä sinä päivänä. Ihana juttu! <3

Nyt olemme käyneet siis kahdessa tällaisessa suomalaisessa ”lasten maailmassa”, täällä ja Titi-nallen talossa. Selviä eroja kyllä on!

Titi-nallen luona olemme tykänneet kovasti paikan ”tee-se-itse” -hengestä, mikä tekee siitä jotenkin tosi kotoisan. Muumilaaksossa puolestaan kaikki oli ”hienompaa”, mutta ei kuitenkaan mitenkään kliinistä. Muumilaakso on selvästi rakennettu paljon isommalla rahalla ja ”tuotteistetummaksi” – tietynlainen kotikutoisuus siis muumeilta puuttui kokonaan. Monen mielestä se on varmasti hyvä juttu, mutta toisaalta itse olen tykännyt juuri siitä puolesta Titi-nallemeiningeistä.

Mutta molemmat ihan ehdottomasti ihania ja viehättäviä paikkoja. Ja molemmat varmasti antoisampia paikkoja näin väljempään aikaan kuin huippusesonkina. (aiempi postaus sesonki vs. offseason Titi-nalletalosta täällä)

Muumimaailma vei ehdottomasti pisteet ruokatarjonnan puolella: ravintolavaihtoehtoja oli monta siinä ihan ”keskellä muumilaaksoa”, ja oma kasvisburgerini oli hyvää (muiden lihaburgerit eivät kuulemma kovin kaksisia). Plussaa myös siitä, että alue oli kivan laaja ja tutkimista riitti – me itse olimme siellä vajaa neljä tuntia, ja paljon jäi näkemistä vielä ensi vuottakin odottamaan.

Ainoana miinusmerkkisenä yllätyksenä Muumimaailmasta tuli kuitenkin sellainen tietynlainen… …kulissimaisuus. Se tuli esiin erityisesti muumitalossa, mutta muuallakin.

Aikoinaan Titi-nalletalon lukijavierailun yhteydessä meille erikseen mainittiin, että kaikella täällä saa leikkiä. Ihan kaikki siellä on tarkotettu koskettavaksi ja leikittäväksi – talosta löytyy maalaamista, soittimia, keittiöleikkiä, taikahiekkaa ja vaikka mitä. Sen sijaan muumien koti (ja moni muukin paikka siellä) oli enemmänkin niin kuin kulissi. Museo. Edes Muumipapan kaukoputkeen ei voinut kurkistaa itse; se oli toimimaton. Muumien keittiöön pääsy oli estetty penkillä, ja pöytään oli katettu hienot asetelmat leikkikahvipöytään – en tiedä, olisiko niihin saanut koskea, mutta kukaan ei ainakaan uskaltanut. Ihan harmitti sanoa, että:
”Kullat, näitä vaan katsellaan, ei aleta leikkimään tässä.”

Miten ihanaa olisikaan ollut leikkiä muumitalossa – tai jopa muumien kanssa!!!

Ihan niin kuin Titi-nalletalon olisi suunnitellut lastentarhanopettaja ja Muumimaailman puolestaan lavastaja – siltä se näiden välinen ero siis tuntui.

Ja kyllä: olihan muumilaaksossakin myös aktivointipaikkoja! Löytyi esimerkiksi hiekkalaatikko, askartelua, muumipapan vene ja leluveneiden uittamista. Kivoja juttuja. Eli pelkkä kulissi se ei missään tapauksessa ollut! Mutta jos itse olisin muumilaakson kehittäjäkonsultti (heh), niin ehdottomasti kannustaisin kehittämään koko paikan leikittävyyttä. Etenkin juuri siellä muumitalossa oli paljon potentiaalia, joka jäi nyt kokonaan käyttämättä.

Tietysti voi olla, että isoimpaan sesonkiaikaan siellä ei edes mahtuisi leikkimään. Mutta nyt olisi mahtunut!

Titi-nallehahmojen läsnäolosta olen myös useasti iloinnut: nalleilla tuntuu olevan jotenkin aina aikaa ottaa jokainen lapsi ”erityisesti huomioon”. Pysähtyä hetkeksi, leikkiä yhdessä, ottaa syliin, halailla vielä uudelleen ja uudelleen. Se on ollut jotenkin ihan ihmeellinen kyky!

Muumihahmoilla oli hyvin paljon samaa – ei ihan yhtä antaumuksella kuin nalleilla mielestäni, mutta hyvin kuitenkin! Ja puhuvilla hahmoilla oli kivasti oman hahmonsa mukaista juteltavaakin, etenkin jos heitä alkoi itse jututtaa. Hahmoja oli myös hyvin paikalla ja tavattavissa, eli halit saatiin kaikilta tärkeimmiltä.

Ja se halailuhan tietysti oli sitä kaikkein parasta.

Mutta siis erittäin onnistunut vierailu ja olen superiloinen, että emme lähteneet sinne silloin ”paineen alla” vaan sitten, kun oma fiilis siihen oli kypsä – se on ehkä yksi onnistuneen lastenmaailmatapahtuman tärkeimmistä jutuista. Aikuisten fiilis kun helposti heijastuu lapseenkin, niin hyvässä kuin pahassakin; niitä naama punaisena Korkeasaaressa lapsilleen huutavia aikuisia kun näkee liian usein :(

Hyvällä fiiliksellä (ja isoimman sesongin ulkopuolella) siis Muumimaailmaan, suosittelen!

Lupasimme jo lapsille, että ensi kesänä uudestaan! Ja ehkäpä käydään vielä siellä Titi-nalletalossakin ennen Espanjaan lähtöä, kun se nalletalo niin paljon meillä puheissa taas on <3

PS. Seela ilmoitti illalla, että haluaa seuraavaksi samanlaiseen paikkaan kuin tuo, mutta siellä kaikkien pitää olla KROKOTIILIA.
”Kulta, se kuulostaa tosi ihanalta paikalta, mutta en oikein tiedä, onko sellaista olemassa”.
”On sellainen! Minä kerron! Siellä on krokotiilikeinu, krokotiililiukumäki ja krokotiilimökki!”
”Joo, mutta… En tiedä, onko sellaista tehty…”
”Minähän juuri KERROIN, että millainen se on!”

Okei, okei. Sovittiin, että heti jos me löydetään jostain krokotiilipuisto, niin mennään vaan. Vinkkejä krokotiilileikkipuistoista otetaan vastaan :D