”Ton sietäisi kyllä hävetä!”
Sanon tämän nyt tarkoituksella vähän kärjistäen: ai että mä inhoan koko myötähäpeän ajatusta.
Jos joku kertoo tuntevansa myötähäpeää jonkun toisen tekemisestä, minulle herää heti negatiivisia tuntemuksia. Ei sitä myötähäpeän kohteena olevaa henkilöä kohtaan, vaan sitä myötähäpeävää.
Myös minua kohtaan joku on joskus tuntenut myötähäpeää nettipalstoilla – ei tosin enää vuosiin, ehkä olen tipahtanut pois myötähäpeämielessä seurattavista. Mutta olisikohan muistaakseni ollut rumat värikkäät vaatteet minulla silloin tai jotain yhtä täysin häpeällistä.
Vai pitiköhän mun hävetä sitä, että pidän tätä blogia? Nyt en ihan muista.
Mutta minua ei hävetä, sori. Oon ihan hävytön.
(enkä häpeä edes sitä, että oikea sana tähän tietysti olisi häpeämätön)
Ei hävetä pyllistellä 15 vuotta vanhoissa pieruverkkareissa kukkapenkissä.
Myötähäpeä. Mä oon siis ihan miettinyt tätä.
Eikös myötähäpeä ole vähän niin kuin piilotettu mutta hyvin rajoittava sosiaalisen kontrollin väline.
Annetaan olettaa, että tuo toinen ihminen on huono, mutta samanaikaisesti se on myös niin urpo, että ei tajua edes hävetä. Myötähäpeää ilmaisemalla yritetään viestittää, että toisen pitäisi alistua jonkun sosiaalisen normin alle.
Pitäisi laittaa erilaiset vaatteet. Ei saisi laulaa julkisesti. Ei saisi tuoda itseään esiin. Ei saisi tehdä niitä elämänvalintoja, joita tekee. Ei saisi olla peräisin niiltä juurilta, joilta on. Ja niin edelleen.
Myötähäpeää voidaan viestittää joko suoraan kohteelle itselleen: ”tunnen myötähäpeää sun puolesta”. Tai sitten ehkä jopa useammin toisille kanssamyötähäpeäjille – ja tämä tekee siitä jotenkin vielä karumpaa – vähän sillä ajatuksella, että myötähäpeän kohde ehkä tämän saattaisi kuulla.
Ja kyllä se sitten saisi hävetä.
Iyyyyyh. Mulle tämä koko kuvio on ihan kerrassaan vastenmielistä.
Ja mainittakoon tähän sellainen, että myötähäpeä on mun mielestä ihan jotain muuta kuin empatian tunnetta toisen mokasta. Jonkun toisen ihmisen noloon tilanteeseen empaattisesti suhtautuminen on mun mielestä myötätuntoa, ei myötähäpeää.
Itse ainakin koen myötähäpeän hyvin negatiivisena käsitteenä: mun mielestä se on toisen ihmisen elämän, olemisen tai olemuksen paheksuntaa, ääneen tai selän takana.
Ja häpeä sitten. Tästä juuri keskustelimme Joelin kanssa.
Mulle oli aika ahaa-elämys tajuta, että minä taidan olla hyvin pitkälti immuuni häpeän tunteelle. En vaan löydä sitä itsestäni, en osaa hävetä!
Tämä oma hävyttömyys (haha) on tullut usein mieleen, kun olen lukenut vaikka ”kotihäpeästä”. Että tuntee häpeää, kun oma koti on sotkuinen tai ei riittävän hienosti tai tyylikkäästi sisustettu. Tai kun luen muista vastaavista ihmisille häpeää tuottavista asioista – joskus hyvinkin ymmärrettävistä ja joskus ihan ufoista jutuista.
Usein pystyn empatialla ymmärtämään, miltä häpeää kokevasta tuntuu. Pystyn myös lohduttamaan tai sanomaan, että hei eihän tuossa mitään hävettävää ole. Mutta en tavoita (enää) sen tunteen syntypistettä minussa itsestäni.
Yritin ihan miettiä, että mistä asiasta tuntisin häpeää. Ensimmäinen esimerkkini oli, että mitä jos minulla tulisi ripulit housuun julkisessa kulkuneuvossa. Se olisi kamalaa. Ja noloa, ja hirveää, ja apua ihan karseaa. Mutta tuntisinko häpeää? En tiedä.
Häpeä kohdistuu jotenkin mun ajatuksissa omaan itseen niin, että tuntee jotain syvää huonommutta. Jos olisin siinä ripulit housussa, se olisi ruokamyrkytys tai vatsatauti ja ihan överikurja tilanne – mutta ei mikään mun sisäisen huonouden aiheuttama tapahtuma. (paitsi jos suoliston virhetoiminta lasketaan sisäiseksi huonoudeksi) Siksi se tunne ei välttämättä olisi häpeää ollenkaan, vaikka se kaikkea muuta ikävää ja myös noloa olisikin.
Tai mitä jos joutuisin laulamaan yleisön eteen, en osaisi ja se menisi kamalan huonosti.
Tuntuisi tosi pahalta. Mutta häpeäisinkö?
Kuulostaako tää kummalliselta – en usko, että häpeäisin. Jos ei osaa laulaa, niin ei osaa laulaa. Eihän se mun vika (tavallaan) ole. Jotkut osaa ja jotkut ei. Sattuipa sitten näin, että tämä laulamaan joutunut ei sitten osannut.
Tuntisin varmasti negatiivisia tuntemuksia, mutta en tiedä, häpeäisinkö siinäkään tilanteessa. Varmaan ajattelisin, että no siitäs saitte, mähän SANOIN, että en osaa laulaa. Tai että OMG, menipä huonosti, haha ei enää ikinä.
Olisiko tämä sitten sopiva kohta postauksessa laittaa mukaan se pakollinen etuoikeutettu-disclaimer. *laita se tähän* Totta kai on niin, että on myös etuoikeutettu monella tavalla ja siksi ei tarvitse kantaa mukanaan juuri niitä kohtia häpeää.
Mutta sitten samanaikaisesti usein ihmisten häpeän aiheet tuntuvat olevan ”isompien aiheiden” lisäksi joskus myös niin pieniä ja absurdeja (joku häpeää nenäänsä, toinen pitkiä jalkojaan, kolmas romua autoaan jne), että ihan siitäkään ei voi olla kyse. Että mulla vaan aina ja ikuisesti olisivat asiat olleet niin hyvin, että siksi ei olisi tullut vastaan mitään hävettävää.
Kyllä tästä elämästä kuulkaas hävettävää keksisi. Tai ainakin ne mua myötähäpeävät selvästikin keksivät, haha.
Totta kai olen myös tehnyt elämässäni hävettäviä asioita, ja hävennyt niitä. Yksi ihan valokuvamuisto on ajalta, jolloin olin ehkä 19-vuotias ja jonotimme ravintolaan. Arkkuun muistaakseni, oi kyllä. Pitäisikö jo sitä hävetä? No, ikuisuuksia jonossa seistyäni tuli niin niin niin järjetön pissahätä, että kertakaikkiaan en kyennyt enää pidättämään. Oli pakko sännätä jonosta pois ja juosta kohti Temppeliaukion kirkkoa hädässä (kirjaimellisesti) jotain puskaa etsien.
Ja eihän siellä mitään puskia ollut.
Lopulta oli jo tulossa housuun, ja oli pakko nostaa hame ylös ja päästää tulemaan. Porttikongissa. Aiemmin nautitut limuviinat (siideriä silloin ei vielä oltu keksitty) lähtivät iloisesti virtaamaan pitkin katua alamäkeen.
Ohi käveli pariskunta, joka kovaan ääneen paheksui kyykyllään olevaa teinityttöä. Ja ihan aiheesta. Todellakin hävetti.
Häpeä parhaimmillaan (?) tietysti säätelee myös ihmisten käytöstä. Että ei mennä toisten porttikongeihin kyykistelemään.
Mutta koska en enää mene (Arkkuun jonottamaan tai pissalle kyseenlaisiin paikkoihin), en enää joudu sitä häpeämään.
Ei hävetä, että mun kukkapenkissä on vuohenputkea.
Olen pohtinut, että häpeän käsitteeseen kuuluu varmaan sellainen, että tekee jotain moraalitonta ja ei-hyväksyttyä, ja ”jää siitä kiinni” muiden ihmisten edessä.
Eli jos varastaa, tulee siitä huono omatunto. Jos varastaa ja muut saavat sen selville, tuntee lisäksi myös häpeää.
Häpeä syntyy siis sosiaalisesti suhteessa muihin ihmisiin. Muiden silmien alla.
Ja koska en varasta, petä, pissaa porttikongiin (enää) tai tee muitakaan moraalisesti arveluttavia juttuja (heh tietääkseni), en siksi tunne häpeää.
Voiko se olla noin yksinkertaista? Tuskin. Jos kerran häpeää tunnetaan jopa omasta kodista tai lauluäänestä.
Selitystä mun häpeämättömyydelle voisi tietysti hakea myös lapsuudesta tulleista malleista – mutta heh tämä selitys ei täsmää kyllä yhtään. Kyllä olen kasvanut häpeän kulttuurin sisällä ihan yhtä lailla kuin moni muukin suomalainen. Kyllä teininä hävetti, ai että. Vähän kaikki jutut. Vai hokiko sitä hävettämistä vaan, kun kaikki muutkin sitä hokivat?
Todennäköisesti kuitenkin se häpeä on tipahtanut pois joskus tässä aikuistuessa.
Koen, että tässä mä olen. Tällainen mä olen. Tämä on minun elämäni. Osaan jotain, en osaa jotain muuta. Onnistun ja epäonnistun. Yritän ja välillä en jaksa edes yrittää.
En minä sitä häpeä.
Se ei tarkoita sitä, että kokisin olevani täydellinen (hei hyvin kaukana siitä) tai että minulla ei olisi mitään opittavaa (oi kyllä on) tai että en mokaisi (voi kuinka usein). Vaan ainoastaan sitä, että en tunne häpeää niistä omista huonoistakaan puolistani.
Hävytön nainen, todella.
Tunnetteko te häpeää, ja millaisista asioista? Onko täällä muita, joiden elämästä häpeän tunteet ovat jotenkin vaan tipahtaneet pois? Muita häpeämättömiä?
19
Elina
26.5.2021 at 16:15Täällä toinen hävytön! Toki joskus on nuorempana hävennyt sellaisissa tilanteissa kun on saattanut optimistina kuvitella osaavansa jotain ja vaikka ilmoittautunut kyseisen kyvyn kilpailuun ja sielä sitten sössinyt koko rahan edestä, hah hah. Ainakin yleisössä on varmaan ollut hauskaa (niin ja sitä myötähäpeää myös!). Niin ja voi kun näitä kertoja olisikin vain yksi takana, mutta en oppinut kerrasta 😅
.
Eikä siinä. Mäkään en ymmärtääkseni tee mitään moraalisesti arveluttavaa, yritän kaikessa parhaani ja pyrin olemaan muita ihmisiä kohtaan kiva ja reilu. Välillä menee joku juttu pieleen ja olen niistä vilpittömästi pahoillani ja haluan korjata asian, mutta häpeää en kyllä ole tuntenut piiiiiiitkään aikaan. Ja se on muuten aika kiva huomata.
krista
26.5.2021 at 16:21Joo ja ehkä noista nuorempana tehdyistä jutuista on kulunut jo niin pitkä aika, että sekään ei enää hävetä vaan tuntee omaa nuoruudenminäänsä kohtaan sellaista äidillistä empatiaa <3
-
Mutta hih mun mielestä ei kuulosta yhtään hävettävältä (tai myötähävettävältä) osallistua nuorena kyvyn kilpailuun, vaikka sössiikin! Sehän on vaan sitä kokemusten karttumista ja rajojen kokeilua - mun mielestä on MAHTAVAA, jos ei usko kerrasta vaan yrittää uudestaan! Sitkeyttä hei! :D
-
Just tää, voi olla pahoillaan jostain, surullinen ja harmissaan - mutta ei häpeä itseään; liittyyköhän siihen myös jonkinlainen kypsempi itsetuntemus, en tiedä... Mutta se on kuitenkin aika virkistävä huomata, että tavallaan hyväksyy elämänsä (ja itsensä puutteineen) niin, että ei tarvitse tuntea siitä häpeää <3
Tilia
26.5.2021 at 21:19Ne ihmiset, jotka ovat häpeälle herkkiä, eivät ikinä, toistan IKINÄ, edes ilmoittaudu minkään kyvyn kilpailuun. Vaikka olisivat kuinka hyviä ja paljon harjoitelleet. Ja jos he sinne lavalle vasten tahtoaan joutuvat ja tulee se pieni virhe, kyseessä ei ole kevyt mokaaminen vaan ennemminkin maailmanloppu. Ne tilanteet porautuvat sydämeen eivätkä ikinä sieltä katoa (edes muistisairaana). Jokainen koulussa annettu väärä vastaus, laulukoe ja huonosti äännetty vieraan kielen sana pysyy painolastina koko elämän. ”En osannut, vaikka olisi pitänyt.”
krista
27.5.2021 at 08:57Totta! Toisaalta sitten voi ajatella, että jos kilpailuun osallistuvat eivät itse tunne häpeää, miksi ihmeessä tuntea heidän puolestaan myötähäpeää.
–
Häpeä voi tosiaan olla valtavan voimakas ja elämää rajoittava tekijä – tätä kirjoittaessa luin mm. tällaisen jutun – Iltalehden juttu kyllä, mutta silti yllättävänkin hyvä: https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/ff9fdd29-955a-4672-a5a7-4ad653fd7409 Samoin Nyyti ry:llä on netissä tällainen: https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/tunteet/hapea/ Tuollakin sanotaan, että häpeän tunne syntyy (no, mun mielestä tää vois olla pehmeämpi ”voi syntyä”) jo lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista: tunteesta, että ei ole riittävän tärkeä ja arvokas. Rankkoja juttuja <3 Tavallaan myös kuitenkin lohdullinen puoli, että me vanhemmat voimme pyrkiä vaikuttamaan siihen, että omat lapsemme eivät tuosta häpeän taakasta kärsisi <3
AA
26.5.2021 at 16:33Tunnen häpeää toisten puolesta silloin, kun joku käyttäytyy ihan älyttömän huonosti. Kun joku on jotenkin järjettömän tyly tai ilkeä muita kohtaan, ihan julma. Semmosta tosi rumaa käytöstä harvoin näkee, mutta joskus netissä ja ihan livenäkin esim. työelämässä näihin törmää, kamalan ilkeisiin ihmisiin. Niin kyllä häpeän tosi paljon, vaikkei se minun häpeäni ole. Mutta hävettää silti. En tiedä miksi. Ja tämä häpeä aiheuttaa sen, että tilanne on korjattava puuttumalla siihen. Joku siinä sen toisen puolesta kuitenkin hävettää, että kuin toi voi olla tommonen!
krista
26.5.2021 at 16:41Aaaa totta, hyvä pointti! Mäkin tunnen sellaista käytöstä kohtaan… negatiivisia asioita, mutta sitten vaan sisäisesti en nimeäisi sitä omaa tuntemustani kuitenkaan varmaan just myötähäpeäksi. Mutta hmmm mitenköhän sen määrittelisin. Apua, hankala! Turhautumista, ehkä orastavaa ärtymystä – mutta samanaikaisesti just sellainen ”tosi tosi ilkeys” on mun silmiin jotenkin vaan niin alhaista ihmismadon toimintaa, että tunnen sellaista jotain… tyhjää. Sellaista ”tollanen ihminen ei ole mitään mulle” -tyyppistä tunnetta ehkä.
–
Mutta uih, tiedän niin ihmistyypin ja käyttäytymismallin.
A
26.5.2021 at 17:06Mä olen aika hävytön (häpeämätön, siis voi ääk, mikä nyt olisi oikea sana :D). Siis jo aika pitkään on tuntunut, että mua ei muiden mielipiteet hetkauta ja oon hirveän sinut sen kanssa mitä oon. Tykkään itsestäni, elämästäni, kodistani, enkä välitä mitä muut on mieltä. En ole äärimmäisen sosiaalinen ihminen ja jotenkin mua varsin vähän kiinnostaa mitä mieltä muut on musta, mun ulkonäöstä tai mun käytöksestä. Ehkä se on tää keski-ikä. Aika paljon oon kokenut ”larppaavani” vanhempana oloa ja työelämän suhteen huijarisyndrooma on mun seurana varmaan aina. Jotain on kaipa muuttunut vuosien varrella, kun lapsi on kasvanut mahtavaksi ihmistaimeksi ja töissä tasaisen varmasti kuulen suoriutuvani tehtävistä hyvin (oli ne nyt sitten mitä tahansa). Tuon huijarisyndroomankin kanssa mun häpeän puute näkyy silleen, että vaikka tunnen itseni huijariksi joka esittää olevansa jostain asiasta kärryillä, en mä tunne häpeää siitä että koen etten oo tarpeeksi hyvä, enemminkin menen tilanteisiin ilman häpeää ja hanskaan ne — joskus paremmin ja joskus huonommin.
—
Se, mistä joskus tunnen häpeää, on oma käytökseni liikenteessä. Tai ei siis liikenteessä itsessään, vaan siitä että reagoin aika raivoisasti liikenneturvallisuutta vaarantaviin kanssaihmisiin. Se hävettää, että saatan näyttää keskisormea tai heristää nyrkkiä autoilijalle, joka kaahaa päin punaisia lapsen koulutiellä. Tai että avaudun aika jyrkkäsanaisesti pyöräilijälle, joka ajaa päin punaisia viereen pysähtyneiden autojen takaa (kiva giljotiini siitä kulkeville lapsille). Näitä on paljon ja ne eivät sinällään liity siihen, että muut rikkovat sääntöjä, vaan siihen että he aidosti vaarantavat muiden turvallisuutta. Eli tietyllä tavalla olen kyllä oikealla asialla…mutta mutta, tässä kohtaa tunnen häpeää siitä että en osaa käyttäytyä rauhallisesti vaan kiihdyn. Tästä piirteessä itsessäni en pidä ja se on mun kehityskohde (ts. pysyä liikenteessä rauhallisena, no matter what).
krista
26.5.2021 at 18:49Hih joo häpeämätön – sit on myös häpeilemätön, ja hävytön! :D Kaikki vähän eri! :D
–
Me kans Joelin kanssa puhuttiin, että osin sen on siihen liittyvää varmaan, että ei (enää) juurikaan välitä, mitä muut ajattelevat :D Mutta toisaalta mä itse (toisin kuin Joel) heh myös tavallaan välitän sellaisesta konsensuksen löytymisestä ainakin, eli että vaikka ollaan eri mieltä, ollaan sopuisasti eri mieltä jne. Eli en ole ihan immuuni ihmisten suhtautumiselle – haluan, että ihmiset pitävät mua kivana jne – mutta sit toisaalta tosiaan en vaikka välitä siitä, mitä muut ajattelee vaikka… no, mun housuista :D Mutta tosiaan tunnen ihan tuota samaa, että en tunne häpeää omasta ”hyvyydestäni/kyvyistäni tai sen puutteesta”, vaan joskus osaan&onnistun, ja joskus en, ja tavallaan hyväksyn sen. Jotain just aikuisuuden varmuutta?
–
Ja joo, ymmärrän tuon roadrage-tyyppiseen käyttäytymiseen liittyvän tuntemuksen – VAIKKA tosiaan tavallaan oot oikealla asialla, mutta tosiaan raivoaminen harvoin on se paras tapa tuoda asiaansa esiin :D (ja kiihtyneenä liikenteessä voi käydä onnettomuuksiakin) Sä tosiaan koet sen oman kehityskohteesi jotenkin häpeän kautta? Mullakin tietysti (kröhöm) henkilökohtaisia kehityskohteita varmasti riittää, mutta ne ei jotenkin kosketa niinkään häpeäosaa itsessäni vaan sellaista, että ”okei tässä en nyt toimi kovin hyvin” > ”haluan oppia tekemään tämän toisella tavalla”. Mutta tosiaan hyvinkin tuollaisen tilanteen voi kokea myös häpeän kautta, omaa käytöstä häveten ja sen myötä kehitystä etsien.
Tiina
26.5.2021 at 17:52Tosi jännä ja mielenkiintoinen tuo ajatus myötähäpeästä sellaisena vähän loukkaamiseen tarkoitettuna asiana! Itse jotenkin pidän sitä vähän samanlaisena tunteena kuin vaikka ällöttävyys, että ei sitä voi kontrolloida. Että jos nään purkillisen matoja niin ällöttää, ja jos nään oikein sellasella toisten epäonnistumisella mehustelevan sketsiohjelman tai jonkun niin tunnen myötähäpeää ja pitää lakata katsomasta kun tulee niin ikävä olo.
Mutta sitä tietysti voi kontrolloida että siitä sanoo mitään, ja sen sais kyllä mun puolesta kokonaan lopettaa että mainitsee ääneen tuntevansa myötähäpeää jotain ihmistä kohtaan. Vaikka mun maailmassa se onkin ihan oikeasti sellainen jotenkin empatiaan rinnastuva tunne, että automaattisesti kuvittelee itsensä siihen toisen tilanteeseen ja sitten hävettää sen puolesta. Ja jos jollekin on vaikka tosi tärkeää että koti näyttää hyvältä (itse en tähän kyllä voi samaistua 😅), niin sitten toisen sekasen kodin nähdessään se reaktio on myötähäpeä. Ja nimenomaan reaktio, ei mikään harkittu asia.
Ja samalla tavalla kun pitää opetella että jos vaikka jonkun toisen vatsamakkarat ällöttää niin sitä ei sanota ääneen, niin myöskään myötähäpeästä vaikka toisen vaatteita(!?) kohtaan ei kerrota. Vaan vois vaikka miettiä itse että onkohan mulla vähän liian tiukat vaatimukset omassa elämässä jos muiden pukeutuminen ahdistaa 🙂 Herätti paljon ajatuksia tämä teksti!
krista
26.5.2021 at 18:39Haa, tämähän on tosiaan mielenkiintoista, että miten eri tavalla sen voi nähdä! Mäkin tuon ällötyksen ”kontrolloimattomuuden” tosi hyvin ymmärrän ja koen, mutta myötähäpeän koen eri tavalla – tai siis mulle sellaista spontaanina ei vaan tule :D Enkä mikään pyhimys ole, kyllä mulla MUITA negatiivisia tuntemuksia voi tulla :D (tyyliin jos joku käyttätyy kuin ääliö, ajattelen, että ”äh toi kyllä nyt käyttäytyy kuin ääliö” :D )
–
Toi telkkariohjelma onkin hyvä esimerkki, se tuli Instassakin esiin. Mä siis itse huonosta sketsiohjelmasta ajattelen, että ”äh, onpa sikamaisen huono” ja laitan kiinni. En ehkä hahmota, että miten se myötähäpeän tunne siihen itselleni tulisi ja mitä se siinä tarkoittaa – että häpeääkö niiden esiintyjien puolesta, että ne esiintyy huonosti? Tai ovat joutuneet niin huonoon ohjelmaan mukaan? Vai häpeääkö sen tuotantoyhtiön puolesta, että se tekee niin huonoa ohjelmaa? Mitä jos joku muu tykkää siitä ohjelmasta (tai tekijät itse tykkää tai sillä on isot katsojaluvut), niin eihän siinä sitten mitään hävettävää ole. Ja vaikka olisikin huono kaikkien maailman ihmisten mielestä, niin sittenhän se on vaan tosi huono ohjelma ja ne tekijät on sitä tekemässä – heh toivottavasti saavat palkkaa edes :D Tai jonkun paremman duunin ens kerralla! :D Onkohan mulla vaan jotenkin hassun suoraviivainen ajattelutapa? :D
–
Mutta sitten tuosta siivousesimerkistä tulee mieleen, että voiko olla niin, että jos ihminen tuntee jostain asiasta itse häpeää (jos hävettäisi, että koti on sotkuinen), niin herkemmin myös samastuu siihen toisen tilanteeseen ja kokee sen toisen puolesta häpeänä. Mutta silloin jos ei itse koe, että sotkuisessa kodissa on mitään hävettävää, ei tunne sitä myötähäpeänäkään.
–
JA (hih tuleepa pitkä vastaus) sitten taas toisen ihmisen vaatteen myötähäpeää puolestaan en ymmärrä yhtään. En edes ääneenlausumattomana – hyvätapainen tietysti pitää sisällään, jos sellaista tuntisikin. Mutta miksi ihmeessä myötähäpeäisi toisen vaatetta, sitä en vaan jotenkin tavoita! Voi toki ajatella (ja edelleen tietysti ääneen ei ole mitään syytä sanoa mitään), että okei tuon ihmisen paita ei varsinaisesti ole mun mieleen. Mutta jos toinen sen on halunnut pukea, niin en vaan jotenkin hahmota, että miten ja miksi siitä tulisi (myötä)häpeää jollekin muulle. Etenkin jos se pukija itse ei sitä mitenkään häpeä, eli empatiastakaan ei voisi olla kyse… Jos toisella olisi vaate, joka näkyy vahingossa läpi (ei tarkoituksellisesti), tulee mieleen, että apua voi ei tosta ihan näkyy läpi – mutta silti mua ei hävetä sen toisen puolesta :D Mutta joo mielenkiintoista pohtia tällaisia, ja tässähän voi olla osin myös käsitteen eri tavalla ymmärtämisestä kyse joissain tapauksissa!
Tiina
26.5.2021 at 19:46Ei sitä siinä hetkessä kauheasti ala analysoida että mikä tämän tunteen kohde nyt tässä on, näyttelijät vai tuotantoyhtiö vai mikä 😄 Mutta hei tällä logiikalla se myötähäpeä siinä ”huumoriohjelmassa” on se että itseä hävettää jos tekee jotain hauskaa mutta kukaan ei naura! Ja että tämä ohjelma on niin huono että kukaan ei naura tälle ja se hävettää. Ja tällasen ajatuksen kyllä tunnistan itsestäni nyt kun mietin! Kauheeta jos kertoo ihmisten keskellä joita ei tunne jonku vitsin ja kukaan ei tajua (ehkä edes että se oli vitsi). Tässähän oiski hyvä itsensä kehittämisen paikka 🤔
–
Itsekään en tuota vaateasiaan samaistu. Mutta voisko se olla sellanen että joskus lapsena/nuorena on vaikka kaverit syyllistäneet siitä että miten sä voit pukeutua noin? ”Tosi lapsellista tollaset värikkäät vaatteet”. Ja sitten on oppinu välttään kaikkea värikästä ja kuviollista niin ettei itse enää edes tajua miks niiden pitäminen tuntuu jotenkin häpeälliseltä? En tiedä, jännä aihe 😄
krista
26.5.2021 at 19:51Joo siis nämä on luultavasti tosi alitajuisia eikä niitä tule ehkä ajatelleeksikaan, että mistä mikäkin tunne rakentuu! Ja joo siis varmasi lapsuuden/nuoruuden kokemukset vaikuttavat, mäkin tosiaan muistan teininä hävenneeni milloin mitäkin, vaikka tyyliin kovaäänistä naurunkohtausta – tai mun tapauksessa ehkä eniten niin, että mä olisin nauranut ja sen ajan kaverit sanoneet, että hysssh hiljaa, hävettää.. Sehän saattaisi jatkua niin, että aikuisenakin tiedostamatta tuntisi häpeää omasta naurustaan – tai myötähäpeää muiden kovaäänisestä naurusta. Tää nyt on hassu esimerkki, mutta jotenkin tuolleen se saattaisi hyvinkin rakentua eikä sen tunteen pohjaa ehkä itse tiedostaisikaan.
Suis
26.5.2021 at 18:51Häpeän kyllä, jos teen jotain hölmöä, mutta aika harvoin nykyään. Myötähäpeää tunnen tyhmästi käyttäytyvien ihmisten puolesta (ravintolassa tarjoilijalle äksyily, kaupassa myyjälle valitus jostakin mihin myyjä ei voi vaikuttaa, suureen ääneen valitus jostain ihan tyhjänpäiväisestä jne) tai tv/live esiintyjien puolesta.. En tästä jälkimmäisestä syystä tykkää katsoa tietyn tyyppistä stand uppia tai tvohjelmia (esim. osa realitysta) , jossa nolataan itseä ikävällä tavalla, kun usein tulee vahva myötähäpeän purskahdus. Tiedän, että se on vähän tyhmää tämän tyyppisissä formaateissa, kun sitä häpeää/itsensä nolaamista välillä oikein haetaan, mutta en sitten vaan katso niitä kun itseä alkaa myötähävettää joskus niin vahvasti:D
krista
26.5.2021 at 19:06Haha ihan niin kuin Instan algoritmi olisi nähnyt tän keskustelun: mulle Insta just näytti jonkun Paratiisihotellin (tms.) tyypin esittelyvideon. Katsoin sen jopa pari kertaa ja ihan mietin, että onko tää myötähäpeää. Mutta se vaan ei tule sellaisena, vaikka varmasti noi ohjelmat on ihan rakennettu niin, että ihmiset voisi kokea sellaisia raadollisempia tunteita. Mutta mä jotenkin ajattelin, että ”voi apua, mikä tyyppi” ja toisaalta, että karsea ohjelma, en kyllä katsoisi. Mutta sitten ajattelen, että itse se on sinne halunnut mennä. Ehkä kymmenen vuoden päästä se ei menisi, mutta nyt se on tuollainen nuori tyyppi, joka haluaa esitellä muskeleitaan ja kertoa, että pyörittää monta naista kerrallaan. Ymmärrän, että siinä kohdassa joku tuntee myötähäpeää, mutta mä en jotenkin vaan koe sitä, kun eihän se tyyppi itsekään häpeä vaan ylpeänä siinä on. Mä ajattelen, että okei olkoon, mutta ei ole mun juttu :D
–
Yksi tekijä voi olla, että mä en oikein katsokaan tällaisia ohjelmia eli tuo tunenkokemus ei pääse syntymään. Jotain tosi-tv:tä oon katsonut paljonkin (BB alkuaikoina, Selviytyjät alkuaikoina, Amazing Race alkuaikoina, The Bachelor alkuaikoina, Idols alkuaikoina – heh kaikki tosiaan vuosia sitten), mutta ne ehkä just ei ole perustuneet myötähäpeän synnyttämiseen vaan jotenkin johonkin muuhun: omien suosikkien löytymiseen ja kannustamiseen jne. Suomalaista komediaa en oikein katso, kun en siitä tykkää. Tai no Masked Singeristä tykättiin! Mutta sekään ei ole myötähäpeäohjelma tosiaan.
–
Mullakin siis itse hölmösti toimimisen jälkeen voi nolottaa! Mutta häpeän ajattelevan olevan jotenkin sellaista enemmän ”ihmisen sisimpään häpeään menevää” ja sille tasolle mulle mokat ei yllä, enemmänkin heko heko ja olankohautus, ja sitten armollinen unohdus :D Mokia kun sattuu jokaiselle!
Lk
26.5.2021 at 21:40Nyt on pakko kommentoida, kun olet itsekin viime vuosina tätä miettinyt. Minäkään en ole kovin taipuvainen häpeämiseen. Ajattelen, että se on osittain persoonallisuutta, osittain hyvää itsetuntoa, ja osittain kotikasvatus/kodin ilmapiiri.
Minusta kodin ilmapiiri on mielenkiintoisin mietittävä. Vanhemmat siirtävät aika paljon lapsilleen. Itseäni on joskus kirpaissut vähän joidenkin ystävieni puolesta, joiden kohdalla huomaa, että jostain on ihmiseen istutettu aika vahvoja häpeän tunteita. Yleensä ne kai liittyvät toisiinsa – mistä on muita häpäisty/myötähäpeää tunnettu, ja mistä itse sitten tuntee arvottomuutta. Meillä ei kotona yleensä arvosteltu muita ihmisiä eikä muutenkaan suhtauduttu muihin ihmisiin kovin negatiivisesti, eikä myöskään ajateltu, että muut ihmiset olisivat kovin kiinnostuneita arvostelemaan meitä. Uskon että tämä on ainakin yksi tekijä siinä, miten vahvasti tuntee häpeää.
Kai häpeä on jonkinlaista arvottomuuden tunnetta. Minäkään en koe, että minä itse muuttuisin mitenkään arvottomaksi, vaikka olisi jäänyt helma housujen väliin tai näyttäisin nololta tai osaamattomalta jossain tilanteessa. Nolo saatan siis olla, mutta sellaistahan se elämä joskus on.
Joskus kyllä tunnen myötähäpeää jonkun tv-ohjelman kanssa. Yleensä siis vielä jonkun käsikirjoitetun komedian tai vastaavan kanssa, jossa tekijät siis ihan onnistuvat, kun saavat minut tuntemaan näin. Aika harvoin tunnen myötähäpeää mistään todellisesta tilanteesta.
krista
27.5.2021 at 09:09Hitsi mun piti ihan miettiä tätä kodin ilmapiiriä! Postausta kirjoittaessani ajattelin, että mä olen kyllä kasvanut selkeästi ”häpeän kulttuurin” keskellä, aikoinaan 80-luvulla tuolla pohjoisen taajuudella häpeä oli hyvinkin keskeinen juttu sosiaalisten normien määrittäjänä, poikkeamaa normista hävettiin jne. MUTTA sitten tän sun kommentin jälkeen jäin miettimään ihan sitä meidän kotiseinien sisäistä tilaa – että TOTTA, meillä koti-kodissa ihan siinä meidän omien seinien sisällä en muista yh-tään häpeäpuhetta. Vaikka siis esimerkiksi läheisistä tällaista ”häpeällä tuomitsemista” muistan hyvin, omilta vanhemmiltani en mitään. Olen aina saanut kehuja ja kokenut, että minusta ollaan ylpeitä – en ikinä muista, että minua olisi edes peloteltu häpeällä tai olisin kokenut arvottomuutta omien kotiseinien sisällä. (muualla kyllä) Ihan tuli mindblown-tyyppinen juttu, että VOIKO olla tosiaan niin, että ihan näin läheisempienkin tuki ja edes pieni oman kodin ”häpeävapaa vyöhyke” voi luoda tämän pohjan – ja että vaikka muu maailma kuinka sitten häpeällä yrittäisikin lannistaa, se lapsuudesta ja varhaislapsuudesta tullut pohja on niin vakaa, että vaikka se teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa heiluu, se kuitenkin sitten loppujen lopuksi kantaa niin, että häpeä jää pois. Ha, menee vähän henkilökohtaiseksi (koskapa ei menisi). Mutta jos ja kun asia on näin, tästähän kuuluu valtava kiitos omille vanhemmilleni – toisaalta olen kyllä aina ymmärtänyt, että oma äitini (neuvolan täti) on ollut ns. valveutunut kasvattaja jo silloin 80-luvulla ja meillä tehtiin moni asia (esimerkiksi kiintymyssuhteisiin liittyen) eri tavalla kuin monessa muussa perheessä niihin aikoihin tehtiin.
–
Ja just tämä, mäkin koen noloutta, epäonnistumista, harmitusta, pettymystä ja niin edelleen. Mutta en häpeää niin, että pitäisin itseäni sisäisesti huonona ja arvottomana. Sellaisen eron mäkin näen esimerkiksi nolouden ja häpeän välillä.
Lilliina
26.5.2021 at 23:19Mua kyllä hävettää välillä omat möläytykset ja inhottavan sitkeästi juurtuneet ajatusmallit. Just viime viikolla hävetti, kun kysyin työkaverilta mitä hänen miehensä tekee työkseen. Työkaveri kuittasi, että puoliso on kyllä nainen ja kertoi sitten tämän ammatin. Tai miten vaikka kirjaa lukiessa edelleen päättelen esimerkiksi joistain ammateista henkilöhahmon olevan tiettyä sukupuolta. Ärsyttävää ja häpeällistä.
Myötähäpeänkin tunnistan. Sellaista aiheuttaa vaikkapa jonkun todella epäsopivat puheet aivan väärässä paikassa, eikä puhuja edes ymmärrä miten kaikki ympärillä vaivaantuneena koittavat vaihtaa puheenaihetta ja pitkiä katseita. Inhottava tunne.
krista
27.5.2021 at 09:21Nooooouh, mulle on käynyt tuo sama, hitto miten nolo tilanne! Mä olin silloin parikymppinen ja muistaakseni kysymys oli ihan täsmälleen sama: että mitä sun mies tekee työkseen. Vastaus oli, että ”no itse asiassa hän on nainen”, ja sitten se vastaus. Ai että siinä tajuaa oman ajattelun rajoittuneisuuden – MUTTA toisaalta kun ton mokan tekee kerran, todennäköisesti oppii asian ikuisesti. Mä oon siitä lähtien käyttänyt mieluummin sanaa ”puoliso”, usein myös omasta puolisosta puhun varmaan useammin puolisona kuin miehenä – ja tuo puoliso on jotenkin ihana sanakin.
–
Sulle tuollainen tilanne tuottaa siis häpeää – eli että se on sulle nimenomaan häpeää eikä ”pelkästään” noloutta ja kiusallisuutta? Mietin myös sitä, että voivatko ihmiset myös mieltää käsitteet eri tavalla. Mulle tuollaiset mokat on mokia – joskus siis TOSI noloja – ja harmittaa ja ärsyttää totta kai joskus oma typeryys. Mutta häpeä ois mulle sellainen ”mä oon huono ja arvoton, kun tein noin”, ja mulle mokat tai suusta pääsevät eivät tunnu sillä tasolla. Eli koen olevani hyvä ja arvokas ihminen, vaikka teenkin joskus virheitä, mokaan tai möläytän. Eli että erotan jotenkin tunnetasolla, että se on mun moka, ei mun sisäinen huonous.
–
Hmmm mielenkiintoinen tilannekuvaus tuosta myötähäpeästä, tuossa melkein voisin kuvitella, että munkin tunnetaso voisi kääntyä sellaiseen – ainakin enemmän kuin jossain tyyliin telkkariohelmassa. Yritän ihan kuvitella itseni tuohon tilanteeseen… Kiusallisuus ja vaivautuneisuus ainakin tulisi, se ois selvä! Myötähäpeäpuolesta en ole ihan varma, toisaalta miksipä minä myötähäpeäisin jos se toinenkaan ei häpeä… No, varmasti en osaa sanoa. Vaivaannuttavaa se ainakin olisi!
Kuunari
27.5.2021 at 08:58Vaatteita, kotia, kuukautisia, julkisia ripuleita ym. en kyllä häpeä yhtään. Mutta pitkään häpeänä kalvamaan jäävät ne hetket, kun vahingossa loukkaa toista ihmistä, etenkin jos sen tajuaa vasta jälkikäteen eikä koskaan pysty hyvittämään asiaa (jos vaikka ei ole mitenkään tuttavallisissa väleissä kyseisen henkilön kanssa).
Yksi pistävimmistä häpeämuistoistani liittyy opiskeluaikaan. Olin tuutorina ja fuksien läsnäoloa tarkistettiin nimilistasta suuressa salissa. Yksi korjaa nimensä kuullessaan (sovitaan, että nimi oli vaikka Marjukka), että mua kutsutaan pelkällä sukunimelläni. Tiedustelin syytä (ensimmäinen virhe). Hän sanoo, että Marjukka on niin kamala nimi. Eräs toinen tuutori on sattumalta myös nimeltään Marjukka, ja hän protestoi ääneen ja koko salia naurattaa. Minäkin siinä kannustan reippaasti, että oikein kaunis nimi se on. Ajattelen, että rohkaisen ja autan tämän fuksin nimihäpeän yli tai jotain (toinen virhe). Fuksi silminnähden nolostuu ja mutisee jotain. Hän käyttäytyy minua kohtaan viileästi vuosia emmekä koskaan tutustu lähemmin. Lopulta kuulen valmistumiseni jälkeen, että hän on nykyään nimeltään Jukka. Häpeä iskee silloin ja yhtäkkiä tajuan olleeni juuri sellainen ajattelematon mulkku, joka ei kunnioita toisen identiteettiä ja varmaan jo valmiiksi vaikeaa matkaa kohti omaa itseään. Ja samalla tajuan, että olen jo lukioikäisenä tehnyt saman toiselle, kun joku vaihtoi nimensä (oli syy mikä hyvänsä) ja minä vielä pitkään kutsuin häntä välillä vanhalla nimellä, kun en viitsinyt keskittyä.
Tämä oli aikana, jolloin sukupuolten moninaisuudesta harva oli kuullutkaan, jos se ei itseä suoraan koskettanut. Kukaan ei kirjoittanut lehdissä tai kertonut YouTubessa, miten ollaan hienotunteisia, ja termitkin olivat iloisesti sekaisin kaikilla. Mutta olin silti aina ajatellut olevani näissä asioissa valveutunut ja sellainen, mitä nykyään kutsutaan liittolaiseksi. Ehkä tuossakin häpeän eniten sitä, etten ollutkaan niin hyvä ihminen kuin luulin, ja varmasti myös sitä, että tällä mokalla oli suuri yleisö ja hekin varmaan pitävät minua ajattelemattomana. Tai vielä pahempaa: ottivat mallia!
krista
27.5.2021 at 09:31Mikä tarina – kiitos tästä! Ja voi ei, miten jotenkin kirpaisee koko tilannekuvaus sun puolesta ja Jukan ja kaikkien läsnäolleiden ja koko tilanteen – kirpaisee kyllä todella syvältä! Samalla onnistuit osumaan kohtaan ja kuvaamaan aidon esimerkikin (mun ”ripulit housussa julkisissa” -pohdinnat ei tähän yltäneet), missä tällainen ”häpeämätönkin” löytäisi oman kipeän kohtansa. Ja siis voin NIIN ymmärtää, miten tämä voi käydä ajattelemattomuuksissaan ja niinä aikoina, jolloin tällaisiin asioihin ei olla vielä herätty! Voi ei <3
-
Toki näin ulkopuolisen ihmisen kylmällä järjellä voi ajatella, että tilanne ei ollut sun sisäistä huonotta tai arvottomuutta; vain kokemattomuutta ja tietämättömyyttä, ripauksella nuoruuden spontaania perushölmöyttä, ja aikaa, jolloin asioista ei puhuttu - ja se oli myös tilanne, joka ois voinut sattua niin monelle, voisin kuvitella itseni sun kenkiin joskus itse aikoinaan senikäisenä! Ja KUN se oli yksittäinen tilanne kuitenkin, moka. Vaikkakin syvään porautuva. Mutta kyllä, hyvin voin kuvitella häpeän tunteen. Ja tosiaan tässäkin sun tarinassa tämä esiintyy paitsi Jukan silmien edessä (ja häntä mahdollisesti satuttaen, ja jos tilannetta ei voi jälkikäteen korjata ja pyytää anteeksi), myös ns. yleisön silmien edessä.
-
Voi sua, virtuaalinen halaus tutorikäiselle sinulle! <3 Jokainen meistä joskus mokaa! <3
-
PS: Myötähäpeän käsitteestä hyvä esimerkki tälleen sivulauseessa. Pystyn tuntemaan ja jopa itse samastuen kokemaan sun häpeän tunteen! Silti en nimeäisi omaan tuntemustani ollenkaan myötähäpeäksi, oikeastaan päinvastoin. Oma tunne on yhdistelmä empatiaa, vahvaa samastumista ("se oisin voinut olla minä"), surua tilanteen kirpaisevuudesta kaikille osapuolille ja vahvaa lohduttamisen halua.
Annek
27.5.2021 at 10:21Myötähäpeä on tuskin edes tunne. Se on varmasti juuri toisen kontroloimista, sosiaalista kontrollia, niin kuin kirjoitit.
Mutta sen sijaan häpeä liittyy varhaisiin kiintymissuhteisiin. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen vanhemman hyväksyvän katseen, ja mikäli lapsi ei saa riittävästi vanhemman hyväksyntää, hänelle voi kehittyä häpeän tunteita.
Syyllisyys sen sijaan ei ole niin varhainen tunne, ja siitä kiinni saaminen terapiassakin on helpompaa. Syyllisyys liittyy tekoon , ja sitä tekoa voi pyytää anteeksi tai muuttaa käytöstään. Mutta häpeä varhaisempana tunteena liittyy ihmisen koko persoonaan, ihminen voi kokea itsensä kokonaan kelpaamattomaksi ja huonoksi.
En ole koskaan tuntenut myötähäpeää – mutta valitettavasti häpeä on minulle tuttu tunne, jota olen pyrkinyt työstämään.
krista
27.5.2021 at 10:31Oi kyllä, oon samaa mieltä! Ja kiinnostava ajatus, että myötähäpeä ei välttämättä ole edes tunne! Hei ja NYT googlen haaviin osui kiinnostava tähän liittyvä juttu, suomalaisen häpeätutkijan haastattelu! Täällä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/04/11/aina-saa-karsia-ja-haveta-miksi-kaikki-ymparilla-herattaa-myotahapeaa
No, jutussa on myös toimittajan itsereflektiota (harpoin ne yli, haha), mutta ne häpeätutkijan kommentit olivat kiinnostavia! Hän sanoo, että ei lähtökohtaisesti usko myötähäpeään. Yksi lainaus jutusta:
–
”Myötähäpeässä on Malisen mukaan kyse omien, monesti tunnistettujen tai tunnistamattomien tuntemusten ulkoistamisesta toiselle.
– Minunkin olisi helpompi sanoa, että tunnen häpeää toisen puolesta, mutta valitettavasti se ei ole niin. Pitää vain myöntää, että se mitä sanotaan myötähäpeäksi on omaa häpeääni.”
–
Ja vielä toinen lainaus jutusta:
”– Ne, jotka ovat eläneet tasapainoisen, kannustavan, rohkaisevan ja tukevan lapsuuden sekä joilla on hyvin terve ja tasapainoinen itsetunto, eivät tunne myötähäpeää. Heille häpeän tunnetta ei synny.”
–
Syyllisyyden ja häpeän erottaminen on kyllä kans kiinnostavaa, vähän niin kuin nolouden ja häpeän ero – kaikki siis ihan erilaisia. Katson sen itsekin just samalla tavalla kuin sä kirjoitat: syyllisyys liittyy tekoon (sitä mäkin koen, jos teen väärin), mutta häpeä liittyy koko siihen ihmisen olemiseen.
AnnukkaV
27.5.2021 at 11:25Minusta tämä teksti suhtautuu nyt liian kielteisesti häpeään tunteena. Häpeä on tärkeä tunne siinä missä kaikki muutkin. Sen tehtävä on pitää meidät kiinni yhteisössämme, koska olemme sosiaalisia eläimiä, joiden tarkoitus ei ole selvitä yksin. Terve häpeä on juuri sitä, että tajuaa mokanneensa esimerkiksi toista loukkaavasti. Tai rikkoo jollain olennaisella tavalla yhteisön normeja. Häpeämättömyys ajaa ihmisen herkemmin ulos kaidalta tieltä, koska silloin ei enää merkitsekään mitään se, että jää kiinni vaikkapa myymälävarkaudesta, toisen epäkunnioittavasta käytöksestä jne. Syyllisyys on toki lähellä oleva termi, mutta harva meistä on esim. 10-vuotiaana moraalisen kehityksen sillä tasolla, että osaa ajatella, että jos varastan tikkarin, niin kauppias kärsii taloudellista vahinkoa. Kyllä se on usein se häpeän pelko, että jos paljastun, niin mitä minusta ajatellaan.
Tavallinen häpeä on hyvä ja sen kanssa oppii elämään. Sitten on toksista häpeää, joka taas liittyy enemmän näihin itsetuntoasioihin, kasvatukseen jne. Se on häpeää, joka saa meidät piiloutumaan. Se on rikkovaa kriittisyyttä itseä ja kenties muitakin kohtaan (myötähäpeä).
Jos häpeän tunnetta alkaa pelätä, niin sekin voi johtaa piiloutumiseen. Toimin hölmösti, nyt hävettää, mutta kohta se helpottaa ja kukaan tuskin edes huomasi. Meidän pitäisi olla lempeämpiä häpeälle tunteena. Sanoittaa sitä itsessämme ja lapsissamme lempeästi ja tilaa-antavasti. Ei ole häpeä hävetä!
krista
27.5.2021 at 11:52Samaa mieltä mutta eri mieltä :) Mä tuolla ihan postauksessakin kirjoitan: ”Häpeä parhaimmillaan (?) tietysti säätelee myös ihmisten käytöstä. Että ei mennä toisten porttikongeihin kyykistelemään.” Eli tavallaan sen ansiosta tosiaan ihmiset käyttäytyvät yhteisön normien mukaisesti – varmaan joinain aikoina tämä on ollut tärkeä tapa (vrt. häpäisy) saada yhteisön jäsenet toimimaan sillä tavalla, että järjestys pysyy. MUTTA jos ihminen jo käyttäytyy normien mukaisesti ja silti kantaa häpeää sisälllään, se on ongelmallista. Jos ihmisellä on terve moraali ja oikeudenmukaisuuden tunne – hän on siis oppinut yhteisön ja yhteiskunnan normit ja arvot – ja silti kantaa mukanaan häpeää eli ajatusta omasta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta, se on se ongelma. Mutta toisaalta – tavallaan säkin sanot kommentissasi ihan tätä samaa :)
–
Mutta sitä en allekirjoita, että mokaamiseen ja syyllisyyteen, katumiseen pitäisi kuulua häpeä. En kyllä ole varma, että tarkoitatko edes sitä. Häpeä on sitä, että kokee itsensä arvottomaksi ja huonoksi. Voi katua tekojaan ja tuntea polttavaa syyllisyyttä, mutta tosi harvassa asiassa (tyyliin aiheuttaessaan toiselle suurta tuskaa tietoisesti) silti on varsinaista syytä katua itseään, omaa sisimpäänsä ja olemustaan. Koska sitä on häpeä mun mielestä, henkilön arvoon kohdistuvaa. Ja mun mielestä on myös tosi kyseenalaista, että moraali ja oikeudenmukaisuus opetettaisiin vaikka lapselle häpeän kautta – just siksi, koska itsensä häpeämisestä voi tulla raskas taakka, jos sen lapsena oppii. Lapselle sanoittamisen tärkeydestä olen samaa mieltä, mutta ajattelen sen olevan tärkeää näin päin: ”Sinusta tuntuu pahalta, koska teit väärin. Sinä olet silti tärkeä ja arvokas. Jokainen tekee joskus virheitä ja tunnet siitä syyllisyyttä ja se tunne kertoo sinulle, että teit väärin ja kadut sitä: mutta vaikka nyt teit virheen, olet silti arvokas ja opit tästä”. Eli sanoitus pois siitä sisäisestä huonouden/arvottomuuden tunteesta kohti sitä, että mitä se teko on, miten sitä kadutaan ja korjataan (pyytäen anteeksi, korvaten, oppien virheistä jne). Uskon, että vaikkapa 10-vuotias tikkarivaras ymmärtää oikean ja väärän eron moraaliselta kannalta, pitäisi ainakin!
–
Tässä oon linkannutkin yllä jo monia kiinnostavia juttuja aiheesta, tässä vielä yksi Väestöliiton tuottamalta sivustolta: https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/sosiaaliset-tunteet-mita-on-terve-hapea-ja-terve-syyllisyys/ Ja vielä yksi, Psykologi-lehdestä: https://psykologilehti.fi/hapea-lievittyy-myotatunnolla/
–
Veikkaan, että usein on kyse myös siitä, että jotkut ymmärtävät häpeän eri tavalla kuin sellaisena sisäisenä arvottomuuden tunteena. Sellaista mun mielestä ei ole syytä kokea kuin erittäin poikkeustapauksessa. Ihminen on arvokas, vaikka mokaa.
krista
27.5.2021 at 12:37Hahaa, kylläpä multa nyt ropisee linkkejä tästä aiheesta! Mutta tosi kiinnostavia juttuja tästä aiheesta löytyy paljon! Pakko vielä linkata tämä Super-lehden juttu: https://www.superlehti.fi/hyvinvointi/hapea-yhdistaa-ja-erottaa-ihmisia/
Ja tässä osuva lainaus, joka sai mut haluamaan linkata tämän :) Eli häpeän ja syyllisyyden erosta kuvaava esimerkki:
”Häpeää tunteva voi ajatella Reputin kokeen, koska olen luuseri. Syyllisyyttä poteva puolestaan miettii todennäköisemmin: Reputin kokeen, koska jätin tenttikirjan lukematta. Häpeää tunteva voi jatkaa ajatustaan: Tulen aina reputtamaan kokeet, enkä valmistu koskaan. Syyllisyys voi kannustaa: Jos luen tenttikirjan, pääsen läpi rästitentistä.”
Harvoin kommentoin
28.5.2021 at 10:21En voisi olla enempää samaa mieltä kuin Annukkav ja aivan vastaavat kelat heräsivät minullakin tästä keskustelusta. Minäkin ihmettelen, miten niin painotetun negatiivisena tunteena häpeä nähdään tässä keskustelussa.
Erilaiset käsitykset kumpunevat siitä, että me jokainen määritämme ja nimeämme häpeää eri tavalla – se mitä kutsumme häpeäksi, eroaa. Esimerkiksi en täysin tunnista Kristan määritelmää siitä, että häpeä olisi syvää kokemusta omasta arvottomuudesta – jos olen ymmärtänyt oikein sen, miten Krista ajattelet tätä tunnetta, voin olla ymmärtänyt väärinkin. Ajattelen, että ylivirittynyt, elämää kahlitseva, jatkuva häpeä voi olla sellaistakin. Mutta kyllä minulle häpeä on useimmiten häivähtävä tunne jossain tilanteessa, jossa huomaan toimineeni väärin. Samaten, en tunnista että häpeässä menettäisin joka kerta oman arvon tunteeni; kyllä useimmiten koen häpeväni jotain tekoa ja sitä hetkeä. Silloin häpeä useimmiten valtaa hetkeksi ja sitten menee ohi tai vähenee.
Ja kyllä myös ajattelen, että häpeä on kuitenkin eri tunne kuin esimerkiksi syyllisyys, syyllisyys on minusta jotenkin ”älyllisempää” ja introvertimpaa tunteena. Häpeässä on jotenkin sosiaalisempi aspekti ja se on ainakin minulle kokonaisvaltaisempi ja jotenkin syvempikin tunteena, vaikeampi sanoittaa kuin syyllisyys, jotenkin primitiivisempää. Samalla häpeä on minusta syvempää kuin esimerkiksi nolous tai kiusallisuus. Tunnistan omasta elämästäni hetkiä, erityisesti yhden virheen, josta syyllisyys on kaikonnut jo kauan sitten (virhe oli monella tapaa inhimillinen) mutta häpeä siitä tuskin kaikkoaa koskaan (koska seuraukset toiselle ihmiselle sillä hetkellä olivat turhan kovat) eikä tarvitsekaan kaikota – en koe itseäni millään muotoa arvottomaksi tai huonommaksi vaikka häpeänkin tekoani. Ajattelen, että häpeä osoittaa minulle omat arvoni ja niiden vastaisen toiminnan ja on kasvattanut minua kiinnittämään huomiota toimintaani jatkossa.
Ajattelen että tämän puhekielisen eron lisäksi näitä erilaisia käsityksiä selittänee se, että myöskään tieteessä häpeä ei ehkäpä määrity saumattoman yhtenevästi – esimerkiksi psykologia, sosiologia ja teologia kaikki tutkailevat häpeää hieman eri näkökulmasta. Ja veikkaan, että oma koulutustausta voi siten vaikuttaa myös siihen, miten asian käsittää. Knoppina: tämä Kristan pohdiskelema myötähäpeän sanoittaminen yhteisön ja käytöksen hallintana tulee käsitellyksi Arlie Hochschieldin kuuluisassa tunnesääntöteoriassa. Teoria on niin tunnettu, että wikipediasta löytynee jo jotain tiivistelmää.
Itse olen myös Annukkav:n kanssa taipuvainen ajattelemaan häpeää yhtenä elämän tunteena, joka ei ilmiönä ole itsessään negatiivinen tai positiivinen – vaikka kokemuksena toki epämiellyttävä onkin kokijalleen. Ja toki ajattelen että ylivirittynyt, itseen kohdistuva häpeä, sellainen pysyväluonteinen oman arvottomuuden kokemus, voi todella kahlita elämää ja se on ilmilnä negatiivinen. Samalla olen taipuvainen ajattelemaan, että häpeä voi myös olla alivirittynyttä (ei viittauksena kehenkään tässä keskustelussa) niin, että siitä koituu yksilölle ja ympäristölle jo haittaa (esim liittyen eräisiin vakaviin persoonallisuushäiriöihin).
Itse en voi väittää, ettenkö kokisi häpeää. Työskentelen ihmisten kanssa ja työssäni on paljon vastuuta. Välillä työssäni häivähtää häpeä omana kokemuksena ja kiinnostun siitä tunteestani aina ammatillisesti: mikä tässä hävettää minua, mitä se kertoo tilanteesta. Joskus oma häpeän kokemus tavoittaa tilanteesta jotain sellaista, mitä pelkän järkeilyn valossa ei tunnistaisi. Tämä auttaa minua tutkimaan omaa toimintaani: mikä tässä herättää häpeää ja oliko häpeä perusteltua. Usein häpeä kertoo jostain rajasta jonka olen ylittänyt – en esimerkiksi ole toiminut varsinaisesti väärin eikä syyllisyys herää, mutta jotenkin tilanteessa aistin toisen reaktiosta jonkin rajan ylityksen, minkä johdosta häpeä hävähtää. Näin tutkailemalla ja pohtimalla, häpeästäni kiinnostumalla, voin oppia ja parantaa toimintaani. Tunnistan myös myötähäpeän tunteen ja tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että toisen ihmisen kokema häpeä synnyttää minussa välillä myös häpeän kokemuksen. Hyvin samankaltaisesti kuin toisen, vieraankin ihmisen suru voi saada surun hetkellisesti läikähtämään myös omassa rinnassa. Tämä limittyy mielestäni myötätuntoon, kuten aiemmin tässä keskustelussa on pohdittu, ja se auttaa sosiaalista kanssakäymistä, helpottaa toisen tunteiden ja käyttäytymisen tulkitsemista sekä synnyttää halun helpottaa tilannetta. Ja nämähän ovat tärkeitä, yhteisöä yhteen liimaavia tekijöitä!
krista
28.5.2021 at 11:05Jännästi tämä keskustelu siirtyy ”mitä häpeä on” -aiheeseen – ja keskusteluissahan on just mahtavaa se, miten ne elävät! – mutta ehkä kannattaa kiinnittää huomiota, että alkuperäinen kirjoitus ei ole essee aiheesta ”mitä häpeä on” vaan kokemuspostaus omasta havainnostani siitä, että miten olen jopa yllätyksekseni huomannut, että en koe tuntevani häpeää. Ja miten esimerkiksi puhutaan kotihäpeästä ym. Kuittasin yhdellä lauseella sen ”häpeä tieysti parhaimmillaan säätelee ihmisten käytöstä”, koska se siis ei ollut postauksen aihe, mutta koin tarpeelliseksi kuitenkin sivuhuomauttaa senkin. Postauksen keskustelu sitten meni syvempään yleiseen pohdintaan (ah ihanaa, rakastan tällaista keskustelua!), mutta siinäkään sitten ihan yksikseni kuitenkaan horissut, että miten häpeän määrittelen, vaan linkkasin tosiaan hyviä juttuja, joissa tätä on avattu, mm. se suomalainen häpeätutkija! Kannattaa ehdottomasti lueskella, mun mielestä tuo oli tosi kiinnostavaa!
–
Mutta siis toisaalta en ole oikeastaa juurikaan eri mieltä sun tai Annukkav:n kanssa :D Esimerkiksi kirjoitat: ”Ajattelen, että häpeä osoittaa minulle omat arvoni ja niiden vastaisen toiminnan ja on kasvattanut minua kiinnittämään huomiota toimintaani jatkossa.” ja tää on ihan totta munkin kohdalla, esimerkiksi pissaporttikongitapauksessa sitä avasin :D Häpesin, kun totesin toimineeni väärin – tosiaan se oli syvempää ja primitiivisempää, siitäkin olen ihan samaa mieltä – ja en enää toimi niin. Häpeä siis tavallaan ”toimi”. Mutta koska nykyisin en koe tekeväni moraalisesti arveluttavia, yhteisön vastaisia tai tarkoituksellisesti loukkaavia tekoja, häpeä ei myöskään kulje tunnemaailmassani mukana. Omaa toimintaa ei määrittele häpeän välttäminen, pelkääminen tai kantaminen, vaan ikään kuin ne omaa toimintaa ohjaavat tekijät tulevat toisista arvoista/tunneskaaloista. Tällä iällä jostain parikymppisyyden häpeää tuottaneesta teostakin on kulunut parisenkymmentä vuotta, joten menneeseen itseen on mahdollista suhtautua empatialla.
–
Ja varmasti just omien häpeän häivähdysten tavoittaminen ja pohdinta on hyvä tapa päästä kiinni ”syvyyksiin”. Mä olen aika omia ajatuksiani sisäisesti reflektoiva ihminen ja olen tähän ikään mennessä ehtinyt käsitellä tunteistani kaikenlaista. Monella tavalla olen eri ihminen kuin vaikka kaksi- tai edes kolmekymppinen minä, varmempi, vahvempi ja vakaampi nyt ainakin, mutta välillä tuntuu isompiakin muutoksi jotenkin omassa sisimmässä olemukseessa. En tiedä – hassu heitto – ehkä tässä nelikymppisyyden paremmalla puolella niitä omia kipeitä kohtia on jo ehtinyt sen verran käsitellä ja opettaa ajatuksiaan löytämään paremmat kulkureitit, että niitä ei enää kamalasti ole kelattavissa :D Ehkä se keski-ikäisen (heh vaikka en sellaiseksi itseäni koe, vaikka varmaan pitäisi kokea) tunne siitä, että ei välitä, mitä muut ajattelet, onkin just sitä. On jo ehtinyt käsitellä ihan riittävästi niitä asioita itsessään, joita aiemmin kelaili enemmänkin. Jos sitä vaan ei enää löydä sisäisiä häpeäkiviä käännettäväksi, ne on parissakymmenessä aikuisvuodessa myllätty jo :D Vaikka valmishan ei ole kukaan, se olisi jopa pelottava ajatus.
–
Myötätunnon mä kuitenkin pidän hyvin eri asiana kuin myötähäpeän. Jos piirretään ihmiset janalle, jossa toisessa päässä on myötätuntoa/empatiaa tuntevat ihmiset ja toisessa päässä ei, niin mä sijoittuisin ihan ehdottomasti ääripäähän myötätuntoa ja empatiaa kokevissa. Mun myötätunto ei kuitenkaan ole myötähäpeää. Tunnen toisten puolesta iloa, surua, loukkaantumista, yllättyneisyyttä, riemua, nolon tilanteen jakamista, epäonnistumisen jakamista, syyllisyyden jakamista jne. Mä tunnen empatiaa (en myötähäpeää) ja sen kautta jaan toisen tunneskaalan. Ja en tän takana ole ihan yksin, kuten tuolla tuo suomalainen häpeätutkija sanoo (tuo Ylen juttu) myötähäpeästä: se ei linkkaannu empattisuuteen. Hän tosiaan jopa sanoo: ”– Ne, jotka ovat eläneet tasapainoisen, kannustavan, rohkaisevan ja tukevan lapsuuden sekä joilla on hyvin terve ja tasapainoinen itsetunto, eivät tunne myötähäpeää. Heille häpeän tunnetta ei synny.” Mun mielestä toi on hyvinkin radikaalisti sanottu, en uskaltaisi itse noin suoria linjoja vetää, mutta se on häpeästä väitelleen (Ben Malinen) näkemys. Eli tää aiemminkin linkkaamani juttu on se, mistä tää on: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/04/11/aina-saa-karsia-ja-haveta-miksi-kaikki-ymparilla-herattaa-myotahapeaa.
–
Mutta tosiaan kuten on todettu, häpeän käsittämisessä on kuitenkin varmasti eroja. Jotkut eivät kenties pidä sitä niin syvänä, kun sanovat, että ”hävettää”, se voi olla myös puheenparsi sellaiselle asialle, että joku asia nolottaa. Esimerkiksi kun just vaikka kotihäpeästä puhutaan tai tällaisista ”keveämmistä” aiheista, jotka jotkut tuntevat häpeää mutta jota esimerkiksi minä en tunnista omassa tunnevalikoimassani.
Anomuumioriginaali
28.5.2021 at 20:23Ai mitä kiinnostavaa keskustelua täällä on ollut! En itsekään kauheasti häpeile, noloilen kyllä paljonkin omia sanomisia ja tekemisiäni, mutta se on kevyempää. Mutta yksi asia tuottaa takuuvarmasti häpeän tunteen: jos lapsi sanoo tai tekee muiden seurassa jotain, mitä pidetään yleisesti epäkohteliaana tai sopimattomana. Koen, että olen silloin epäonnistunut äitinä, kun en ole osannut opettaa, mikä on soveliasta käytöstä ja mikä ei.
Siinäkin varmaan lopputulos olis parempi jos ei häpeäisi, pystyisi ehkä rakentavammin ratkomaan sen akuutin tilanteen siinä, mutta häpeä vie monesti fokusta ja estää toimimasta parhaalla mahdollisella tavalla.
Toisaalta myös hieman kummeksun, jos joku muu vanhempi ei lapsensa huonoa käytöstä yhtään häpeä. (Jotenkin koen sen epäreiluksi, että jos minä häpeän sitä, niin kyllä sillon muittenkin kuuluu kärsiä samasta :D)
krista
28.5.2021 at 21:31Haa, hieno huomio! Ja siis tähän tietysti täytyy vastata, että MEIDÄN lapsethan tietysti ei sellaisia tilanteita ole aiheuttaneetkaan, ja niin edelleen, haha :D Joten TÄYSIN HYPOTEETTISELLA tasolla tässä :D Jos oma lapsi käyttäytyy vaikka huonosti, varmaan yleisimmissä tilanteissa mun (HYPOTEETTISET) negatiiviset tunteet olisi varmaan turhautumista ja ärsyyntymistä. Mutta sitten jos vaikka sellainen pieni lapsi vaikka sanoisi jotain ajattelematonta, joka loukkaa kuitenkin toista – vaikka ihmettelisi jonkun isoa mahaa tms. – niin kyllä, voisin hyvin kuvitella, että se tunne voisi olla myötähäpeäksi tulkittavissa! Hyvin erilainen kuitenkin kuin mitä ajattelen, että joku tosi-tv-kilpailijaa kohtaan tunnettava myötähäpeä on – ja hmmm häpeääkö sitä lasta kuitenkaan sitten vai onko se vaan TOSI-TOSI nolon piikkiin menevää, hmm ehkä rajatapauksia! Ehkä pienen lapsen möläytyksen kanssa on vielä eri kuin sitten isomman lapsen ”kyllähän tonikäisen jo tämä pitäisi tajuta” -tyyppisissä tapauksissa, jolloin tosiaan tavallaan se lapsen käytös voi aiheuttaa vanhemmassa epäonnistumisen tunteen siinä, miten lasta on onnistunut opettamaan… Mutta joo, tää oli tosi hyvä esimerkki!
Lk
29.5.2021 at 21:52Uskoisin että kaikki kuitenkin tunnistavat sen syvän arvottomuushäpeän joko omakohtaisesti, tai sitten se näkee toisessa ihmisessä tavalla tai toisessa. Sellaisen, joka on ihan muuta kuin nolostuminen ja kiusaantuminen, jonkun yksittäisen virheen tekeminen ja siihen reagointi.
Joskus on ihmisissä jotain mustaa ja pahantahtoista. Onko se sitten kateus vai häpeä vai mikä siinä pohjalla, ei voi aina tietää.
Kyllä sitä on joskus miettinyt syitä toisen toiminnan taustalla. Aikoinaan kun Johanna Tukiaisesta paljon uutisoitiin, niin eräs tuttuni oli oikein innokas Tukiaisen mollaaja, oli jossain samanmielisten nettiyhteisössäkin. Hän myös mielellään pyrki puhumaan pahaa yhteisistä tutuista: ”Kuka SEN nyt ottaisi (vaimokseen)?” tms. Ohitin aina nuo yritykset. Mitään minun silmilleni havaittavaa syytä tällaiseen toisten alentamiseen en ikinä keksinyt.
Surullista on ollut myös huomata erään ystäväni kanssa, millaisten kelpaamattomuuden tunteiden kanssa hän kamppailee. Ja joskus ne tunteet lainehtivat toisiinkin. Jos erehtyy harmittelemaan, että ei päässyt joihinkin juhliin, olisi ollut kiva tulla, niin vastaus saattaakin olla terävä ”No kyllä niissä juhlissa ihan hyvin ilman sinua pärjättiin”. Siinä itse jo miettii, että miten tuonkin asian voi noin kääntää?