Naistenpäivä ei ole mun ajatuksissa enää entisensä – ei ainakaan vielä tänä vuonna, ehkäpä vuosien kuluessa taas sen alkuperäinen sisältö palautuu muistiin päällimmäiseksi.
Mutta tällä hetkellä ajatuksissani pörrää se, millaista tasan vuosi sitten oli ja mitä silloin tapahtui.
Tasan vuosi sitten oli siis käynnissä paitsi Naistenpäivä myös ihana lapsivapaa vuorokausi Rondassa. Somessani näkyi tällaisia kuvia, mutta pinnan alla kuhisevia ajatuksia ja huolia en vielä ääneen kertonut.
Matkustimme siis Rondaan bussilla, kuten aina. Alkumatkasta samaan täpötäyteen bussiin sattui entinen työkaverini puolisoineen, ja juttelimme siinä, että kyllä jo kuumottaa, senhetkinen koronatilanne siis. Viikkoa aiemmin oli uutisoitu Fuengirolan pari ensimmäistä tartuntaa.
Jossain kohdassa tutut jäivät pois ja jatkoivat retkeään eri suuntaan. Samalla bussiin astui uutta porukkaa – ja englantia puhuva seurue, jossa oli mukana myös maskiin pukeutunut (siihen aikaan sielläkään ei vielä yleisesti käytetty maskeja), erittäin selvästi megakipeässä kunnossa oleva, yskivä mies.
Ja he tulivat bussin ainoalle vapaalle paikalle, suoraan meidän taaksemme. Köh köh köh. KÖH KÖH KÖH. Suoraan meidän niskaamme.
Aaaaaaaapuaaaaaaah!
Matka oli tuskainen. Bussi oli ääriään myöten täynnä ja jostain syystä oli tukahduttavan kuuma; ehkä ilmastointi oli rikki? Muutaman penkkirivin päässä joku alkoi oksentaa mutkaisilla teillä.
YÖÖÖÖÖRGH kuului yhdestä suunnasta. Ja KÖH KÖH KÖH meidän niskastamme.
Tavallisesti nautin bussimatkasta ja luen, mutta tällä kerralla kuumuus, mutkaiset serpentiinitiet ja bussin täyttävä oksennuksen haju tekivät olotilasta kamalan. Minuakin alkoi oksettaa ja mietin, pystynkö pidättämään oksennusta määränpäähän asti. Katsetta ei voinut laittaa kirjaan, vaan yritin katsella vuoria jonnekin horisonttiin.
Heti, kun yksi penkkipari edempää vapautui, vaihdoimme paikkaa nopeasti kauemmas kröhijästä.
No, kamalakin matka on joskus ohi. Päätimme, että takaisin ei muuten enää bussilla mennä. Seuraavana päivänä matkustimme siis takaisin pokkana taksilla.
Kun lähdimme lauantaina Rondaan, koko Espanjan tartuntaluku oli 402. Sunnuntaina illalla se oli jo yli tuhat. Näin vuotta myöhemmin katseltuna nuo olivat vielä pieniä lukuja, mutta niistä jo näki eksponentiaalista kasvua vähänkin ymmärtävä: se on käynnistynyt, ja kohta mennään ja vauhdilla.
Sunnuntaina 8.3. Naistenpäivänä Espanjassa oli mielenosoituksia, joissa myöhempien uutisointien mukaan koronavirus oli päässyt kovasti leviämään.
Suomessa yhtä kurjasti kävi siinä Musiikkitalon naistenpäiväkonsertissa.
Seuraava viikko käynnistyi vielä normaalisti (vaikkakin jännitys oli taustalla), lapset lähtivät kouluun ja päivähoitoon. Stressasin, että miten voimme korrektilla tavalla peruuttaa meidän perheen osalta seuraavan viikonlopun koulun perheretken Sierra Nevadaan.
Teimme ruutupaperille laskelmia, miten tartuntamäärä Malagan alueella kehittyy. Päätimme, minkä luvun kohdassa varaamme lennot ja minkä lukeman kohdalla lennetään. Tiistaina kävin zumbassa ja ajattelin, että se on varmaan viimeinen vähän aikaan – niin olikin. Opettajaa poskisuukottaessa tuntui kuumottavalta. Keskiviikon ja torstain tunneille en enää mennyt.
Loppuviikosta Sierra Nevadan retki peruttiin ja huokaisin helpotuksesta. Sitten jo koko koulukin sulkeutui perjantaina. Tuli ulkonaliikkumiskielto. Samaan aikaan varasimme lennot, kaksi päivää ruutupaperilaskeskelmaa aikaisemmin.
Tasan viikko tuosta Rondan-vuorokaudesta pakkasimme kiireellä Espanjan-asuntoa kokoon ja jännitimme, nousevatko vielä lentokoneet ja päästäänkö Suomeen.
Maanantaina 16.3. oltiin jo kotona.
Aika hullua, että tästä kaikesta on jo kokonainen vuosi.
18
Anna
8.3.2021 at 18:59Ja hullua että tilanne on nyt tämä. Jotenkin sitä ajatteli että se kevät kun ponnistellaan niin kesällä helpottaa (kuten teki) ja syksyllä vaikka tulisi uusi aalto niin osattaisiin jo reagoida.
Nyt minua pelottaa kun tuntuu että kukaan ei reagoi mitenkään. Tartuntamäärät kasvaa ja tartunnat liippaa läheltä, mutta minulla ei ole pokkaa sanoa että nyt minun pitää ottaa lapset päiväkodista ja eskarista kotiin ja jäädä niiden kanssa sinne. Tai jos edes saisi ne lapset sieltä pois jollain tavalla. Itse voin kulkea maskin kanssa töissä ja pestä käsiä, mutta lapset touhuavat ja leikkivät ja päpälöivät ja nuolevat samoja leluja (ei eskarilainen, mutta näin yleisesti. vaikka järsivät samoja kyniä). Minulla on työ jota ei voi tehdä etänä ja suoraan sanottuna tilanne on sellainen että tuskin voisin noin vaan jäädä pois.
krista
8.3.2021 at 20:04No niinpä, tilanne on kyllä tosi huolestuttava nyt – taas…
Anna
8.3.2021 at 20:40Viime keväänä vielä olin ehkä enemmän vähän utelias, ärsyyntynyt ja jännittynyt koronan suhteen. Tuntui että kaikki normaali muuttui yhtäkkiä, mutta varotoimiin ryhdyttiin ja väki jäi koteihin paljon enemmän kuin nyt.
Nyt taas tuntuu että puhutaan kyllä tautitilanteesta, mutta mitään minua läheltä liippaavia rajoituksia tai varotoimia ei ole (paitsi se että kuljen itse maski päässä töissä ja kuuntelen maskittomien työkavereiden puheita siitä miten en ainakaan itseäni suojaa sillä maskilla. Ennen kuin käytin maskia puhuttiin siitä että kun ei käytetä maskia ja että pitäisi käyttää. Että ikinä ei ole hyvin. Mutta silti kuulun maskilliseen vähemmistöön). Se minua oikeasti tässä eniten huolettaa että tuntuu että nyt ihmiset vaan jatkavat kuten ennenkin. Lapset ovat hoidossa ja koulussa ja ihmiset kulkevat kaupoissa ja tapaavat toisiaan ja järjestävät synttäreitä yms. ihan kuin mitään koronaa ei olisikaan tai se ei koskisi ketään. Olisi jotenkin paljon helpompi itsekin ottaa lapset kotiin vedoten vahvoihin suosituksiin tai kehotuksiin.
krista
9.3.2021 at 10:39Eikö teillä käytetä maskeja töissä, whaaat? Mutta okei, tämä varmaan tosi aluekohtaista, täällä tuntuisi jo ihan oudolta, jos jollain EI olisi maskia :D
–
Mulla itselläni on rakentunut koko vuoden ajan syvä pettymys erityisesti Helsingin löperöön toimintaan ja – niin karua kuin se onkin – lopulta sitä on aivoissaan joutunut kai vähteille vetäytymään sellaiseen ”pelasta edes oma perheesi” -tilaan, kun ei kaupungin/maan asioihin kuitenkaan voi vaikuttaa. (paitsi että vähän kyllä yritän sitäkin kansalaisvaikuttamisen tasolla, haha) Ollaan siis päädytty tekemään itse omat oman perheen koronarajoituksemme ja -linjamme, ja ilahduttavaa siinä on se, että siihen on suhtauduttu kaikkialla positiivisesti ja joustavasti <3
U
8.3.2021 at 21:36Olin itse tasan vuosi sitten jumissa toisella puolella mailmaa kehitysmaassa. Kipuilimme myös lähtöpäätöksen kanssa ja lopulta kun teimme sen oli jo liian myöhäistä; kaikki lentomme peruttiin yksi toisensa jälkeen ja koko maa alkoi menemään sulkuun, mukaan lukien hotellit jotka olivat silloin kotimme. En ole eläissäni pelännyt ja itkenyt niin paljon ja kauan. En tiennyt mitä on edessä, paikassa jossa emme tunne ketään ja vastassa tuntematon mahdollisesti tappava virus. Muistan kuin jossain kohdin halusin ajatukset muualle ja tulin lukemaan blogiasi missä oli postauksesi siitä miten olitte päässeet kotiin. En ikinä ole tuntenut sellaista kateutta ketään kohtaan kun silloin tunsin teidän perhettänne kohtaan. Olin tietenkin myös tajuttoman helpottunut puolestanne ja mietin vain, että jos vielä onnistumme pääsemään kotiin ehin nahoin en enää ikinä valita siitä miten Suomi ahdistaa. Nyt se on taas tämän talven aikana ahdistanut, mutta ei edes sadasosaa sitää mitä ahdisti silloin olla jumissa ja peloissaan toisella puolella maailmaa. En tiedä miksi tämän kerroin, nousi vain muistot mieleen. Vaikka olen maailman kansalainen henkeen ja vereen tuntuu näinä aikoina oma tuttu koti(maa) parhaalta paikalta olla ja odotella. Ja kun taas on sen aika, osaamme arvostaa avautuvaa maailmaa ja sen mahdollisuuksia uudella tavalla, aivan niin kuin kotiakin. <3
krista
9.3.2021 at 10:54Apua sata sydäntä tähän <3 <3 <3 <3 Voin siis vaan kuvitella! Meilläkin oli paniikki, vaikka oltiin "vaan" Espanjassa, kun kaikki tapahtui niin nopeasti ja etenkin se, että tulevasta ei tiennyt! Näin jälkikäteen tietää, että esimerkiksi meidän tapauksessa koneet lensivät vielä useamman viikon, mutta silloin just huhumylly pyöri, että kaikki menee kiinni hetkellä millä hyvänsä jne. Se epävarmuus! Ja mitä jos sairastuisi - jos aikuiset sairastuisivat ja joutuisivat espanjalaiseen sairaalaan, mihin lapset laitettaisiin jne. Uuuuuh. Ja tosiaan me oltiin kuitenkin "vain" Espanjassa, teidän tilanne vielä kehitysmaassa, uhhh. Kyllä se omaan kotimaahan pääsy oli kyllä niin mieletön helpotus, että sitä on jotenkin vaikea edes kuvailla. Missä vaiheessa te sitten lopulta pääsitte palaamaan Suomeen? Uhh jänniä vaiheita kyllä vuosi sitten elettiin.
-
Ihan samat fiilikset, nyt on tuntunut kotimaa parhaalta paikalta, vaikka me toiseksi kodiksi Espanjan-koti tunnetaankin. On mietitty, että sitten tuntuu tuplasti-triplasti ihanammalta, kun sinne taas joskus tauon jälkeen pääsee <3
U
9.3.2021 at 11:50Me pääsimme lopulta kotiin huhtikuun alussa. <3 Kaiken sen helpotuksen keskellä tuntui myös sydäntä raastavalta kun ei ollut nähnyt rakkaimpiaan melkein vuoteen ja kun he tulivat tuomaan meille auton millä ajaa itsemme karanteeniin mökille, ei saanut halata ja jutella uskalsimme vain pienen hetken pitkän välimatkan päästä. Siinä he olivat kaiken sen ajan jälkeen, muttei kuitenkaan vielä täysin. Kiitos kun kirjoitat tätä blogia, oli suuri helpotus lukea muidenkin kipuiluista ja pelosta, tavallaan jakaa se tunne edes tuntemattoman kanssa hetkenä milloin tuntui, että olemme yksin tämän tilanteen kanssa.
qwertyuiopå
11.3.2021 at 01:54Oho tulipa yhtäkkiä elävästi mieleen kun luin vuosi sitten blogia ja jännitin että vieläkö ehdittekö suomeen. Ja ehditte!
—
Se hetki kun pandemia muuttui todeksi oli kun facessa joku jakoi italialaisen tekstiä siitä, että nyt on oikeasti katastrofi jo käynnissä ja ihan täällä euroopan sisällä, ja mitä eksponentiaalinen kasvu tarkoittaa jne. Ja täällä kaikki toimi vaan kuin mitään ei olisi tapahtumassakaan. Ja kaikki tuntui vaan niin epätodelliselta. Tämä oli ehkä viikko tai korkeintaan kaksi ennen kuin täällä tuli kunnolla sulku myös mutta juuri kukaan ei ollut muuttanut mitään omasta toiminnastaan vielä.