Muistan ihan selvästi sen hetken, kun huomasin, että satunnaisen ohikulkijan silmissä olen siirtynyt kategoriasta ”nuori nainen” sarjaan ”äiti”. Tämä tapahtui (missäpä muuallakaan kuin) Viikin Prisman hedelmäosastolla viime talvena.
Olimme siis Joelin kanssa ”leikitään perhettä” -ostoksilla Prismassa. Minä olin muuten vielä oma pienikokoinen itseni, mutta raskausvatsa oli tiukan takin alta jo selvästi näkyvillä.
Siinä hedelmäosastolla oli appelsiinejä valikoimassa toinenkin pariskunta, jonka mies vilkaisi minua. Ei siis mitenkään provosoivasti tai paheksuttavasti – ihan sellaisella tavallisella arkisella tavalla, millä vilkaistaan vastakkaisen sukupuolen edustajaa: ilman mitään taka-ajatuksia, mutta silti jotenkin noteeraten toisen läsnäolon.
Mutta sen sijaan, että katse olisi lipunut korrektin huomaamattomasti minusta pois, se äkillisesti jotenkin terävöityi ja tipahti yllättyneenä kohti vatsaani. Kuvittelin melkein kuulevani miehen päänsisäisen ”raks-raks-aivot-prosessoi” -raksutuksen – minkä jälkeen miehen katse siirtyi taas rauhallisesti arkisten appelsiiniostosten pariin, vieressä pariskunnan nainen selitti jotain juttua.
Silloin sen siis jotenkin tajusin: tästä eteenpäin minut luokitellaan siis äidiksi. Kaukana olivat yhtä äkkiä ne ajat Bulevardin S-marketissa, kun eräskin surffitukkainen hymypoika lähestyi minua ystävällisesti ostoksiini vilkuilen: ”Hei mä huomaan, että sä oot kissaihminen. Mä näin sut aiemminkin täällä pyöräilemässä, asutko sä täällä jossain lähellä…?” Ja niin edelleen.
Luultavasti minua ei enää koskaan yritetä pokata ruokakaupassa. Tavallaan jopa vähän haikeaa.
*******
Vaunujen kanssa liikkuessani olen huomannut muuttuneeni jotenkin näkymättömäksi. Totta kai minua autetaan esimerkiksi ovissa ja ollaan muutenkin (useimmiten) ystävällisiä – onpa useamman kerran joku vaunupaikkojen lähettyvillä istunut nuorimies noussut ylös ja antanut minulle paikkansakin.
Mutta. Sitä on vaikea selittää, ehkä vaikea ymmärtääkin. Kun istahdan siihen minulle tarjottuun istumapaikkaan, tunnen jollain tavalla, että kyseinen nuori mies antaa paikan ”jollekin vaunujen kanssa liikkuvalle äidille” eikä viiden sekunnin päästä kysyttäessä muistaisi mitään minusta. Jokin nainen-ominaisuus on hävinnyt, äiti tullut tilalle.
Tämä on kuvateksti. Ai etkö huomannut kuvaa? Sehän on siis tämänpäiväinen ”päivän asu” -kuvani. Terveisin näkymätön äiti.
*******
Eikä se äitinäkymättömyys liity vain vastakkaiseen sukupuoleen. Alkukesästä istuimme kavereiden kanssa Vanhankaupungin koskella. Oli jo aurinkoisen lämmintä, mutta tuuli oli kalsea, ja tuoreena äitinä jännitin mahdollista rintatulehdusta. Päädyin käärimään huivin ”tuubitopiksi” t-paitani päälle, ja kun lähdimme kävelemään kotiin päin kyselin mielipidettä, että miltä tuo kötöstys näyttää: voiko niin lähteä ”julkisesti” kävelemään.
”Totta kai voit! Sä työnnät vaunuja, niin sulta menee läpi ihan mikä vain!”, minua iloisesti lohdutettiin. Öööö – kiitos?
”Ihan eri asia, jos minä lähtisin kävelemään tuon näköisenä”, sama tyttö jatkoi.
Okei hmm. Otin huivin pois.
*******
Voi olla, että tämä äitinäkymättömyys onkin vain jokin kumma juttu oman pääni sisällä. Ennen saattoi tuntua ka-ma-lal-ta, jos oli bad hair day tai muuten vaan silmäpussimonsteripäivä. Nyt se on jokapäiväistä eikä tunnu missään. Ehkä en vain itse enää välitä, miltä muiden silmissä näytän.
Vapauttavaa se on joka tapauksessa.
Lähden kohta vaunuineni ja vauvoineni lounaalle Ruoholahden uuteen Dylaniin; trendipaikka todennäköisesti. En taida jaksaa laittaa ripsiväriä.
Vierailija (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 10:21TOTTA <3 ihanaa että sä sanoitat mun ajatukset, ei tarvitse itse ottaa niistä selvää tämän kaiken hässäkän keskellä :)
Tommi K
13.11.2012 at 10:36Heh, isäihminen tuntuu herättävän huomiota aivan toisella tavalla.
Aiheen vierestä: Kaveri muuten kertoi, että oli ollut bussissa yksi päivä ja katsellut siellä seisovaa miestä, että onpa kovin tutun näköinen. Mutta että mistä ja että pitäisikö tervehtiä? Mies oli huomannut kaverin katseen, ja siinä he olivat sitten vuorotelleen olleet sen näköisiä, että mitä tuo tuossa pälyilee. Matkan jälkeen kaveri hoksasi, että aa, sehän oli Joel Puutalobabystä :)
SiniJnsn
13.11.2012 at 10:37Haha, ethän sinä Kristaliina hyvä mitenkään näkymättömäksi muutu lapsen myötä, mutta kategoria vaihtuu…
Itse lapsettomana mutta sen näköisenä (lue: ikäisenä) että lapsia on kertynyt jo keskivertokatraan verran olen suuaukisesti huomannut uuden ilmiön, mikäli ikinä koskaan ja useinkin erittäin harvoin vielä jaksan lähteä ”tyttöjen iltaa” viettämään paikallisiin anniskeluravintoloihin.
Ystävättäreni ovat hehkeitä plus-miinus kolmekymppisiä, itse lähentelen jo pelottavasti neljää vuosikymmentä. Ja silti joka_ikinen_kerta MINUA piiritetään. Piirittäjät ovat yleensä plus-miinus kaksikymppisiä kolleja. (Joko alkaa kupletin juoni selkiytyä..?)
Kun ihmettelin moista ilmiötä, ystävättäreni repesivät nauruun ja selittivät erittäin hitaasti ja hyvin artikuloiden kuin vanhalle dementikolle: ”Totta kai ne piirittää sua eikä meitä, etsä nyt tajuu: sä olet MILF”.
…Roger and over.
Sara-täti (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 10:41Haa! Kuten puhuttua, minulle oli jännä kokemus vaunukävelystä. Normaalistikaan, kun miehiä tulee vastaan, en mitenkään erityisesti ota katsekontaktia tai hymyile (pois moinen epäisänmaallinen ystävällisyys minusta!), mutta vaunujen kanssa kävellessä tuntui jotenkin entistä voimakkaammin, etten ole edes olemassa…
Tai tarkemmin, etten ole olemassa ainakaan ihmisenä. Oikeastaan suhtautuminen tuntui jotenkin samalta kuin vastaantuleviin autoihin: onhan niissäkin ihminen sisällä, mutta jotenkin sen vastaantulevan kaaran käsittää vain, no, isona peltimöhkäleenä. Samalla lailla tuntui, että vaunujen kanssa olen vain osa vaunukompleksia, jota voi ehkä väistää, mutta jonka kulkiessa ohi keskustelu jatkuu täysin katkeamatta, eikä minuutin päästä varmaankaan edes muista vaunukompleksin jytisseen ohi.
Tosin, täytyy sanoa että jotkut vanhemmat ihmiset, jotka eivät yleensä ota mitään kontaktia, saattoivat hymyillä ja jäädä katsomaan: tuossa tuollainen nuori äiti on kävelyllä ensimmäisen lapsensa kanssa, voi kuinka kömpelösti se vielä noita vaunuja työntää… Tai ehkä hekään eivät huomanneet minua, vaan ajattelivat vain sitä vaunukompleksin toista osapuolta. Vauvaa.
Lii
13.11.2012 at 10:46Mä kävin siellä Dylanissa eilen! Aika konttoriporukkaa oli siellä, ml. minä, jos kohta mulla ei ollut jakkua, toisin kuin monella muulla.
Ruoka oli todella hyvää.
Mulla on välillä sama fiilis tuosta näkymättömyydestä, mutta toisaalta elän juuri nyt vaiheessa, jossa pienen flirtin puute ei haittaa. Oikeastaan ehkä ahdistuisinkin siitä. En kuitenkaan usko, että näin jatkuu iän kaiken. (Pakollinen disclaimer: kyllä mahtuu pientä flirttiä onnelliseenkin parisuhteeseen.)
Vierailija (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 10:50Heh, olin pikkuveljeni kanssa uimassa pari viikkoa sitten. Meillä on iso ikäero, joten minua voisi luulla nuoreksi äidiksi. En löytänyt muuta uimapukua kuin vähän puristavat bikinit ja mietin, että voinko mennä näillä vain pursuaako vatsa niistä hassusti. Sitten mietin, että jos minua luullaan äidiksi, voi vatsa ihan hyvin vähän pömpöttää. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta voin hyvin kuvitella tuon äitinäkymättömyyden.
Kiitos muuten ihanasta blogista!
Emmi Nuorgam
13.11.2012 at 11:27Minä taas kriiseilen täällä edelleen, kun raskaana ollessa tuntuu olevan täysin vapaata riistaa. Eilen totaalisen vieras ihminen kysyi laskettua aikaani ja onko ollut ummetusta. Itselleni ei kuunaan päivänä tulisi mieleen kysellä vierailta ihmisiltä mitään noin henkilökohtaista. Mieheni selitti sitä sillä, että kuulun nyt johonkin äiti-lahkoon, jonka puolesta kaikki haluavat olla tosi onnellisia ja osoittaa olevansa kiinnostuneita. En ymmärrä että miksi. Minun vauva ja minun maha, en minä kaipaa vieraita ihmisiä olemaan raskaudestani kiinnostuneita, vaikka kuinka tarkottaisivat hyvää. Huoh.
Jonnaa
13.11.2012 at 11:38Niin tuttu juttu,Minuun tätä ”äiti” iski vasten kasvoja esikoisen olleesaan parin kuukauden ikäinen,lapsen isän kaveri tokaisi etteihän sillä ole väliä minkä näkösenä lähten lauantaina ostoksille koskan OLET VAIN ÄITI!
Siis mitä? minä joka sai esikois lapsen viikkoa omien 18v synttäreiden jälkeen ei tarvinnut vilkaista peiliin kun lähdin kaupoille koskan olen vaan äiti.Kiitos näistä sanoista vaan sillekkin pojan klopille,itku meinasi tulla ja peilin edessä vietin tunnin ennenkun kaupoille lähdin :)
Nyt reilut neljä vuotta myöhemmin perheeseen kuuluu myös toinen lapsi pieni tyttö vauva,suht saman ikäinen teidän tytön kanssa.
Pakko se on myöntää että tulee lähdettetyä ulos jos minkälaisessa kunnossa,mutta ei sitä jaksa aina laittaa tukkaa ja naamaa niinä harvoina hetkinä päivässä kun molemmat lapsen suovat hetken istumisen minulle.
Hyvin hienosti olen kumminkin neljässä vuodessa oppinut miten muistutan enemmän ihmistä kuin ”äitiä vaan” kun olen ulos lähdössä ihan vain vaikka lähikauppaan hakemaan sitä sose purkkia pienimmälle..Pipo päähän ja piilarit silmiin,vähän huitasee jotain silmän aluksiin ja ripsaria,Näin alan edes hiukan muistuttamaan ihmistä,Ainakin omasta mielestä
Miitu (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 12:13En nyt tiedä, oonko koskaan ees ollu kovin näkyvä tyyppi, joten muutos ei ole ollut valtaisa. Kait mäki oon ihan kohtuullisen näkönen, mutta ehkä pukeutumisella ja käyttäytymisellä ennemmin massaan sulautuva, minkä huomaa etenkin harvoilla baarireissuilla, kun kaikki huomio keskittyy kyllä aina seurueen muihin naisiin, jotka osaa tuoda paremmin esiin myös mm. omaa seksikyyttään. Mä saan lähinnä huomiota 50+ miehiltä. Iyyh… Ehkä suurin näkymättömyyttä lisäävä asia on kuitenki ollu se, että nykyään mulla ei oo enää omaa nimeäkään, vaan oon ”***** äiti”.
Etuihin kyllä voi lisätä sen, että jos rikkonaisen yön jälkeen vähän myöhäisempi herätys ajaa henk.koht. hygienian ohi, ja hiuksista alkaa jo näkyä suihkun tarve, niin sen pystyy melkoisen hyvin perustelemaan :)
Ananas
13.11.2012 at 12:24Hienosti puettu sanoiksi. Juuri tuolta tuntui, varsinkin ensimmäistä kertaa raskaana ollessa. Ja aika paljon sen jälkeenkin. Mietin joskus raskaana, että lasten isästä ei kukaan voi tietää, että hän on vain isä eikä mies, kun äiti taas kulkee pelkkänä mahana alleviivaten äitiyttään.
Sitä paitsi isien miehyys ei katoa mihinkään, vaikka liikkuisi minkälaisen lapsilauman kanssa, päinvastoin.
Mutta sekin on jännä tunne nykyään, jos sattuu pääsemään ihmisten ilmoille ilman yhtäkään lasta, vauvaa tai vaunuja. Mietin joskus yksin liikkuessani just tuota. Että hehheh, joku saattaisi vaikka erehtyä luulemaan että olen nainen, enkä vain äiti. Mutta luultavasti oli jotain puklua tukassa silloinkin ja äitiyden pystyi haistamaan kauas.
S-S
13.11.2012 at 12:29No nyt kyllä! Olen jo kahdesti kirjoittanut mielestäni nohevan ja viiltävää analyysiä sisältävän kommentin, ja KAHDESTI iPad on sen dellannut. Sanonko mikä!? No sanon, prkl!
Noniin, sitä siis piti sanomani että ilmiö on havaittu kyllä täälläkin. Kuten edellä Emmi kirjoittaa, siinä missä raskauden aikana oma itse ja varsinkin maha tuntuu olevan julkista omaisuutta, nyt huomion omassa olemuksessa kiinnittää… no, ei oikeastaan mikään, ellei sitten ne vaunut.
Onkohan tämä jotenkin biologian sanelemaa? Poikinut naaras on pois pelistä urosten näkökulmasta ja vaaraton toisten naaraiden mielestä? Koska toinen mikä loistaa poissaolollaan on muiden naaraiden (ehe ehe) ”mittauskatseet”.
Ainoa missä muodossa sitä Liinkin mainitsemaa (ja todella sinänsä harmitonta) flirttiä nyt saa osakseen on mummeleiden haikeansuloiset hymyt. Varsinaisesti en nyt niitä sen kummemmin kaipailekaan, mutta jännä huomata nämä erilaiset nyanssit.
Tavallaan naiseus on piilossa, ja tavallaan kuitenkin esillä enemmän kuin koskaan, erilaisilla tavoilla kuin ennen. Itse olen ainakin ollut havaitsevinani kohteliaisuutta ja herrasmiesmäisyyttä odottamattomilta tahoilta, kuten esimerkiksi sellaisilta kundinjullikoilta joille ei varmasti tulisi mieleenkään pitää ovea auki naiselle, ellei tämä kyseinen nainen sitten kulje vaunujen tai kantorepun jatkeena.
Lopuksi on pakko istahtaa Tommi K:n kanssa tuonne aiheen viereen; odotan nimittäin kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä kun bongaan Kristaliina sinut (tai itse asiassa Tommi myös sinut) jossakin liikkeellä. Olen nimittäin jopa ennen äitipää -aikaa mm. tervehtinyt uutisankkuria kadulla, alkanut höpistä työasioita näyttelijälle ja kysellyt urheilijalta mitä kotipaikkakunnalleni kuuluu. Aivot tosiaan kyllä ovat rekisteröineet kasvot tutuksi, muttei sytytys sitten kuitenkaan ole toiminut loppuun asti.
Älkää siis säikähtäkö jos tällainen random-mamma hyökkää iloisesti höpöttämään ja hetken kuluttua jähmettyy, kun olet tuttu mutta ei silti kuitenkaan tunneta :) Olen ihan vaaraton, lupaan.
Lii
13.11.2012 at 12:49Luulisi, että jos olisi biologian sanelemaa, sitä olisi äitinä vielä kiinnostavampi. ”Hei, toi tyyppi on todistetusti kyennyt tuottamaan maailmaan jälkeläisen, sitä yrittämään siis! Nyt lähtee meikäläisen geenit maailmalle!”
Rosanna
13.11.2012 at 12:53Aivan mahtavaa että otit tämän asian esiin, ja puit sen myös hienosti sanoiksi. Yritin meinaan itse selittää tätä kokemusta ystävälleni eräänä päivänä, enkä osannut, linkkaan ehkä tämän. :)
Ja sehän muuten menee juuri noin, että vaunujen kanssa nainen on näkymätön. Äiti, parhaassa tapauksessa täti, ihan oman tietynlaisen näkymättömän ihmisryhmän edustaja. En nyt tarkoita, että minulla olisi tarve vaihdella tiuhaan katseita jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen kanssa tai flirttailla erityisemmin, mutta ennen minulla oli tunne että minut huomattiin. Ja tuntuihan se kivalta ja imartelevalta. Vaunut (tai raskausvatsa) ovat kuin merkki siitä, että turha vilkaista -täältä tulee äiti. Höh, en vaan osaa selittää tätä juttua tai koota mitenkään nasevasti, mutta niinkuin sanoit, jotenkin hiukan haikeaahan tämä näkymättömyys on.
Paitsi eräänä päivänä noin ekaluokkalainen poika tarkasteli ensin hyvin mietteliäästi koiraamme, sitten vaunuja, ja sitten minua, ja tokaisi: ”Hei neiti, olette hyvin kaunis” :D:D <3<3<3<3
Miitu (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 13:02Oo, nii tulipahan vielä mieleen. Jos nyt jättää sen ”nainen”-näkymättömyyden välistä, niin aivan varmasti tullaan huomatuiksi ravintoloissa ym. paikoissa, jos lapsi/lapset vähänkin käyttäytyy epäsuotavasti. Tommoselle 1-v:lle se ehkä vielä jotenkin sallitaan, mutta oi voi, mitä tästä vielä tulee tulevina vuosina, jos nälkä yllättää yli naksuhelpotuksen ruokaa odottaessa. Esim. olin muutama vuosi sitten miehen veljen ja tämän lasten kanssa kaupungilla syömässä, ja voi niitä katseita, kun lapset alkoivat tapella keskenään, miehen veli joutui vastaamaan puheluun ja mulla kesti hetken aikaa miettiä, miten voimakkaasti/millä tavalla tohdin puuttua toisten lasten kasvatukseen (olkoonkin sukulaislapsia, mutta silti – on ehkä vielä herkempi alue tietyllä tavalla, ku harvemmin oltiin nähty). Tuli kyllä niin meheviä mulkaisuja ”eikö tuo nyt saa lapsiaan / miesystävänsä lapsia käyttäytymään kunnolla”…
Perho Kerttunen
13.11.2012 at 13:09Asian voi kokea positiivisesti myös toisin päin. Tein eilen liian pitkään töitä (kotona) ja huomasin vasta lähtiessä, että hups, hiukset olis kaivanneet suihkua. Onneksi olin siskoni kanssa liikkeellä, joten nappasin hänen vauvansa syliini ja kukaan ei kiinnittänyt minuun sen jälkeen mitään huomiota. Tututkin katselivat vauvaa koko ajan, tuskin vilkaisivat päätäni kertaakaan. Autuutta!
mir
13.11.2012 at 14:23Loistavaa tekstiä ja ah niin ajankohtaista! :) Täältä saa aina paljon verataistukea, kiitos ihmiset.
Elkku
13.11.2012 at 14:28Näkymätön paitsi muille ihmisille, myös ”entisen elämän” kollegoille ja frendeille. Niille joiden kanssa notkui pitkillä lounailla kesken työpäivän tai afterworkissä duunipäivän jälkeen. Nyt olen vain äiti. En ollenkaan potentiaalista seuraa.
Mulle toi näkymättömyys äitinä muille konkretisoitui oman alani messuilla jonne tänä syksynä menin luonnollisesti vauvan kanssa. Aiemmin minut on otettu vakavasti ammattilaisena. Nyt olin äiti. Kukaan ei alkanut esitellä mitään spontaanisti vaan vaan tietoa piti alkaa oikein kysellä ja silti suhtautuminen oli pääasiassa nihkeää. Eihän äitiä voi kiinnostaa.
Hienoa, että otit tämän itseänikin kovasti askarruttaneen aiheen esille.
Vierailija (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 14:49Niin osuvaa! Jumankekka, tämä on ihana blogi, kiitos <3 t. Yksi toinen näkymätön äiti, joka kaipaa sitä… Näkyvyyttä. Hymyjä ja flirttejä siellä ruokakaupassa. Nooo, onhan se oma mies :)
Suvi_k (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 15:08Joo eipä sitä pahemmin huomiota herätä ainakaan positiivisessa mielessä julkisilla paikoilla. Näkymätön olen todellakin juuri silloin kuin pitäisi mennä vaunujen kanssa ovista, eipä tunnu kanssakulkijoita kiinnostavan kauanko tuo mamma tuossa vaunujensa kanssa ähertää ovea auki. Useamman kerran olen jopa ”joutunut” jäämään pitämään ovea auki vaunujen kanssa (poikkeuksetta 50-60v miehille), se tuntuu jo hieman kummalliselta!(!!!!)
Ja tuo nainen -asia. Suomalaisen miehen silmään äiti-ihminen taitaa olla aikalailla out, mutta olen huomannut että toisista kulttuureista olevat miehet kiinnittää todella huomiota ja ”vinkkailee” tms. Raskausvatsan kanssa töissä ollessa eräs tummahipiäinen mies kertoikin, että heidän silmissä nainen on todella nainen tullessaan äidiksi. Se kuulosti hienolta!
Itse rakastan sitä että voin piiloutua vaunujen taakse olemaan vain äiti, ei tarvii aina niin välittää onko koirankarvaa tai puklua tai molempia vaatteet täynnä. Vaunut selittää kaiken :D
Suvi_k (Ei varmistettu)
13.11.2012 at 15:24Voi kamala minkä kuvan tuosta tekstistä saa, en nyt ihan yrjökarvamarinadissa sentään kuljeskele, mutta sanotaanko että tarraharjan rullia kuluu nykyään vain yksi kuussa, kun ”normaalisti” niitä meni yksi viikossa ;)