Neljä vuotta

Meillä on tänään hääpäivä. Neljä vuotta.

Itse asiassa en osaa ajatella, että tällä päivämäärällä olisi juurikaan väliä. En pidä sitä mitenkään suurena merkkipaaluna.

Itselleni isommat sitoutumiseen liittyvät päätökset oli nimittäin tehty jo sitä ennen. Oli ostettu talo, ja ennen kaikkea oltiin jätetty e-pillerit pois ja ”katsottu mitä tapahtuu”. No, yksi hedelmöittyminen siinä 14 päivän päästä sitten tapahtui.

Minulle juuri se on ollut koko elämäni aikana varmasti se suurin ja merkittävin sitoutumisen merkkipaalu. Että totesi luottavansa toiseen ihmiseen niin paljon, että antoi mahdollisuuden tähän kaikkeen. Vauvakuumeettomana kun en olisi yhtään epävarmempaan suhteeseen tähän perheenperustamishommaan alkanut ollenkaan; olisin hyvin voinut pysyä (tyytyväisestikin) lapsettomana, jos kohdalleni ei olisi koskaan osunut tällaista vakaata elämänkumppanuutta ja kaikki muukin ei olisi loksahtanut kohdalleen.

Mutta onneksi osui ja loksahti.

Se elämänkumppanuus.

En ollut oikeastaan koskaan haaveillut perheestä. Enkä naimisiinmenosta. En ollut unelmoinut itseäni valkoisiin pitseihin ja huntuihin. En kävelemään pitkää käytävää alttarille tai sanomaan ”tahdon”.

Sen sijaan elämänkumppanuudesta – pysyvästä ja lujasta (ja intohimoisestakin) elämänkestoisesta rakkaudesta – minä olen haaveillut niin kauan kuin lapsuuden Barbie-leikkeihin tuli ensimmäistä kertaa mukaan Ken.

Joskus oli aikoja, jolloin en ollut kovinkaan optimistinen, että sellaista ylipäänsä on; ainakaan minulle.

Kunnes se sitten tuli klikattavaksi kohdalle.

Totta kai minunkin mielestäni hääjuhlat ovat ihania; olen päässyt useampiinkin täydellisenrakkaudentäyteisiin juhliin ja olen herkistynyt, liikuttunut ja kokenut pienen palasen sitä hääparin ihanaa onnea. Oh!

En ole kuitenkaan koskaan oikein kokenut sitä millään tavalla tarpeelliseksi juuri minulle. En tarvitse hääjuhlaa. En edes tätä naimisissaoloa pidä mitenkään olennaisena; Joelin mielestä on kiva, kun saa käyttää sanaa ”vaimo”, itselläni ei ole oikein sitäkään etua, koska mies on mies ja silleen.

Mutta se, mikä on olennaista, on se rakkaus ja tasavertainen kumppanuus.

Vaikka mikäpä olisi parempi syy juhlia läheisten kanssa kuin rakkaus.

Itselleni sen ei kuitenkaan tarvitse olla naimisiinmenon juhla – ehkäpä järjestämme rakkausjuhlat 10-vuotistapaamispäivänämme (eli vähän vajaan kahden vuoden päästä). Tai 20. Tai sitten joskus juhlistamme itsellemme sitä isointa meidän suhteen sitoutumishetkeä; sitä, kun jätimme ne pillerit pois.

Se oli muuten 31. heinäkuuta vuonna 2011.

PS. Aloin laittaa linkkiä siihen neljän vuoden takaiseen postaukseen, jossa kerroin, että olemme juuri menneet (kenellekään kertomatta) naimisiin.

Katsoin päivämäärää tarkemmin.

Se hääpäivä oli näköjään eilen.

Hetkeä ennen kuin päätin spontaanin sirkustemppumaisesti tulla tuosta vauhdikkaalla kiepillä alas ja Joel luuli, että lyön pääni kallioon ja kuolen.

30