TILANNEKUVA 1:
Päätetään maailmankaikkeutta uhmaten lähteä Malmin kulttuuritalolle katsomaan etelä-korealaista vauvateatteria. Päästään Malmille kunnialla (ja ajoissa). Seela herää hyväntuulisena teatteriin, tirppa kirkkaalla äänellä kommentoi esityksen tapahtumia. Esitys menee hienosti ja kiinnostaa molempia, ollaan hyvällä tuulella ja iloisia. Jee, mun ihana perhe! Vähänks me ollaan kivoja ja aktiivisia.
TILANNEKUVA 2:
Käydään Malmi-talon kahviossa, tsekataan myös viereinen taidenäyttely. Seela känisee hieman levottomana, tirppa on valloittavimmillaan:
”Joku täti on varmaan nämä piirtänyt. Minä voin piirtää kotona samanlaiset.”
TILANNEKUVA 3:
Kirjastoon! Tirppa hihkuu iloa. Lukee kirjoja, leikkii pehmosiileillä, tekee palapelejä. Seela väsyy ja hyssyttelen sitä sylissäni uneen.
TILANNEKUVA 4:
”Pisu tulee!”
Kolmen sekunnin varoitusaika ei riitä. Siihen se tulee kirjaston lattialle. Pyyhin harsolla, käyn sanomassa kirjaston henkilökunnalle, että tulemme veskireissun siivoamaan jälkemme (kirjat takaisin hyllyyn ym).
TILANNEKUVA 5:
Totaalikaaos. Seela kiljuu raikuvassa Malmi-talon vessassa, tirppa juoksee vessan likaisella lattialla alasti ja repii vaunuista tavaroita lattialle. Joka paikka pissassa. Hyssyttelen vauvaa, yritän rauhoittaa vaunuun, ei ei ei, vauva kiljuu kiljuu kiljuu. Napero riehuu riehuu riehuu. Muut vessassa kävijät kohottelevat kulmakarvojaan: osa hämmästellen, osa empaattisena, osa ehkä vähän paheksuen.
TILANNEKUVA 6:
Seela on nukahtanut vaunuun, Silvalla on päällä mitä-sattui-vaihtovaatteina-olemaan. Siivoan kirjastossa kirjojamme, Silva on maanisen kiinnostunut (yliväsynyt, päikkäriaika olisi jo) tietokoneesta. Verenpaineeni on saanut naperoneuvottelukykyni sumenemaan: nappaan Silvan kainaloon sen kummemmin kyselemättä tlähtiessämme ja totta kai aiheutan yli Malmin raikaavan huutokohtauksen:
”Minä teen tietokoneella töitä! Minä teen tietokoneella töitä!”
TILANNEKUVA 7:
”Äiti rakas, anna anteeksi!”, Silva itkee parkkipaikalla.
”Voi kulta, totta kai sovitaan. Äiti oli vain vihainen, kun et totellut äitiä. Silva on äidin rakas.”
TILANNEKUVA 8:
Pissainen porukka suihkuun. Jätän turvakaukalossa nukkuvan Seelan alakertaan. Virhe. Sammutettuani suihkun saippuoimista varten kuulen alakerrasta hervottoman vauvanitkun. Voi paska. Mitä mä menin tekemään? MIKS mä jätin sen sinne, voi ei, paskaäiti!!!! Juoksen alasti ja saippuaisena hakemaan vauvaa eteisestä yläkertaan, suihkuun hylätty napero saa totaaliitkukohtauksen. Kaikki huutavat. Imetän alasti suihkun jakkaralla, tirppa nyyhkyttää onnettomana potalla. Päikkäreillä olisi pitänyt olla jo tunti sitten. Kaaos.
TILANNEKUVA 9:
Silva nukkuu villapuvussa vaunuissa ulkona, Seela nukkuu yläkerrassa. Voi mun rakkaat.
*******
Joo. Ei ihan äitiyden tähtihetkiä tänään. Kello ei ole vielä neljääkään.
6
Anonyymi (Ei varmistettu)
23.8.2014 at 14:05Heh! Tulinpas hyvälle tuulelle, kun luin tämän postauksen! ONNEKSI muillekkin käy näin, eikä vain minulle/meille!! :D Miksi aina vaikuttaa kaupungilla käydessä, että muiden lapset on niin tottelevaisia ja ihania! Kun joskus harvoin itse törmään kitiseviin ja kirkuviin lapsiperheisiin, tulen siitä vain hyvälle tuulelle ja tunnen suunnatonta helpotusta tajutessani, ettei me olla ainuita, joille käyny niin! :D
-Niinu
Någon Annan (Ei varmistettu)
23.8.2014 at 14:21Mulle tuli myös kirjoitustasi lukiessani mieleen, että Suomessa ihmiset ei valitettavasti useinkaan tarjoudu auttamaan… Toki on sellaisia tilanteita, kuten tuossa ylempänä sanoitkin, että yksinkertaisesti ei voi auttaa, mutta ehkä joku olisi voinut vaikka tarjoutua korjaamaan kirjat teidän jäljiltänne…? Mietin myös, olisinko itse ollut niin reipas, että olisin tullut sanomaan sulle, että hei, älä huoli, mä kerään ne kirjat ja muut sotkut, huolehdi sä vaan ne lapset.
Se, ”toisten asioihin puuttuminen”, kun tuntuu olevan vain niin kammottavan vaikeaa, vaikka ihan hyvässäkin. Olin tässä just neuvolassa, ja odotushuoneessa olevan toisen äidin vanhempi lapsi alkoi hölmöillä, enkä saanut aluksi suutani auki kieltääkseni lasta (äidillä oli kädet täynnä vauvan kanssa, mun vauva nukkui turvakaukalossa ja esikoinenkin oli kotona, että ihan joutava olin), kunnes eräs mummo aloitti sanomalla, että tuo ei taida nyt olla ihan turvallinen leikki. Mä sitten jatkoin lapselle puhumista, ihan nätisti siis, ja heti lapsi totteli ja oli ihan hyvällä mielellä.
Asun itse pienllä paikkakunnalla, ja täällä ihmisiin on aika helppo ottaa kontaktia. Esim. kun käyn kahvilassa, olen pyytänyt kahvilan tätetjä katsomaan esikoista sen aikaa, kun käyn vessassa. Kesällä kotieläinpihassa lykkäsin vauvan tiskin takana maksua ottavalle naiselle, kun oli kädet ihan täynnä ja hermot menneet mahdottomasta ruljanssista vaunujen kanssa, jotka eivät vain halunneet kasaantua. On jotenkin tosi kiva olla osa sitä ilmapiiriä, jossa ihmiset auttaa mielellään, on jotenkin sellainen henki, että kasvatetaan näitä lapsia yhdessä. Näin se on parhaimmillaan, ei tietenkään aina. Yritän opetella itsekin reippaammakai avuntarjoajaksi, avun pyytämisessä oon näköjään jo aika harjaantunut :)
Jos tämä teksti on sekava, se johtuu siitä, että mä vietin viime yöni keikuttaen vauvan riippumattoa ja etsien tuttia, jonka vauva ”paiskasi” (siis hieraisi pois sellaisella tahattomalla kädenliikkeellä) varmaan vähintään 100 kertaa.
Hanna Siivola
23.8.2014 at 17:50Hyvinhän se meni. Äityli elämää parhaimmillaan.
Kahden lapsen kanssa ei aina ovi olla samalla aaltopituudella, eikä edes tarvitse. Virheistä, turhaumista ja muista erinäisistä kokemuksista lapsikin oppii, vähintään pyytämään anteeksi ja varmuudella kärsivällisyyttä ja erilaisten tilanteiden sietokykyä ja sitähän meistä jokainen tarvitsee.
Lapsuuden oppien avulla (tietenkin myös aikuisen tunnetaidoilla ja -älyllä, johon edelleenkin olet saanut pohjan lasuudestasi) kykenit itse selviämään tilanteesta niinkin hyvin. Ilman että itku-potku-riavareissa pyörit itse. Aikuisuus ei ole aina sitä että on helppoa, itseasiassa elämä ei ole sitä, vaan jokaisessa elämäntilanteessa selviämistä.
Ja ne katseet, ja ne kommentit ja…. Ne on toisten aikusten ihmsten toisenlaisten tunneälyjen, sietokykyjen ja kokemusten tulosta, useimmiten turhia, kun enemmän olisi hyötyä avusta, siitä että joku on tarpeeksi rohkea kysymään voinko auttaa.
Voimia sinne kahden pienen arkeen.
Minun toinen meni jo ekaluokalle ja toinen on jo kolme, mutta tilanteita riittää vielä meilläkin =)
EWE
23.8.2014 at 22:39Ihanan realistinen kuvaus teidän päivästä, vaikkei se koko ajan ollutkaan niin ihana. Ja pisteet todellakin siitä, että selviydyit reissusta, vaikka ne hermot menikin hetkeksi. :)
Nostan hattua myös sille, jos sä oikeesti meinaat harvoin menettää ne hermos. Itsellä kun niitä koetellaan aika usein vajaan 2-vuotiaan toimesta, ja saan tehdä kaikkeni, etten pahentaisi tilannetta omalla käytökselläni.
Mutta tästäkin huolimatta, että jo yhden lapsen kanssa tuntuu olevan helisemistä, olen sen verran ”hullu”, että haaveilen kahden lapsen äitiydestä ja kotona olosta. Sitten kun se aika koittaa joskus, mä palaan tarvittaessa lukemaan näitä sun kokemuksia, jotta saisin vertaistukea ja muistaisin, ettei muillakaan ole (ollut) aina niin helppoa.
Kovasti tsemppiä ja jaksamista teidän arkeen! Teillä tuntuu olevan kyllä sen verran ihanat lapset, että niiden touhuja katsellessa varmaan unohtaa (toivottavasti ainakin joskus) ne arjen ei-niin-kivat puolet. Ja eikös ne kivat jutut ja arjen piristysruiskeet ole just niitä, jotka jäävät parhaiten muistiin tulevaisuutta varten, eivät ne kaaospäivät? Näin ainakin itse haluan uskoa. :)
Vierailija (Ei varmistettu)
24.8.2014 at 12:55Voi ihana Krista! Olen kasvanut äitiyteen blogiasi lukien ja miten paljon kivikkosempi polku se olisikaan ollut ilman näitä elämänmakuisia ja aina yhtä rehellisiä – paljaita jopa – tarinoitasi. Tänään tuntui, että vajaan epätoivoon, kun vielä vuosi keskosyllätyksen jälkeen koti on kaikkea muuta kuin lapsiystävällinen eikä tavaroita saa ikuisesta järjestelystä huolimatta ikinä sopimaan mihinkään järkevästi ja meidän lapsella ei ole kuin kolme kokoa liian pienet syyshousut ja raskauskiloja on vieläkin vaikka kuinka ja oma ihana (ainoa päälle mahtuva) takkini hajosi ja… Ja sitten luin tämän ja itkien ja nauroin… Että tätähän se on, elämää, kaikilla muillakin ♥️ Kiitos!
Kristaliina
24.8.2014 at 13:47Tätä se on, nimenomaan :) Heh ja mä en ole syyskamoja Silvalle vielä edes kartoittanut – tähän asti ollaan vedetty (jo vuoden ajan) phocahispidalta lainassa olevalla välikausihaalarilla, Silvan kuravaatteet (Minenalta vaihdossa saadut) on puolestaan olleet meiltä lainassa lähistöllä asuvalla tutulla jo samaisen vuoden… Hih että ei se oo niin justiinsa, aina jotenkin järjestyy. Kaikki. Elämä. <3
Pitäisi vaan itse pysyä rentona ja rauhallisena. Joskus se onnistuu, toisinaan ei :)
Kiitos ihanasta viestistä! <3
LauraSusanna
25.8.2014 at 07:58Ihanat, ootte kyllä superreippaita kun jaksatte lähteä (tai siis sä oot)! ja pois ne paskaäiti-fiilikset, hyvin sä vedät. Mulla on samanikäiset pojat ja oon todennut helpoimmaksi pysytellä vaan kotona : D
p.s. Niin söpö tuo Silva laseissaan! <3
Malmitalon tiedottaja (Ei varmistettu)
25.8.2014 at 09:53Hei
Harmillista, että reissunne päättyi itkuun ja likaisiin vaatteisiin. Vastaisuuden varalle kerron, että Malmitalossa on myös inva-WC, jonne saa vahtimestareilta avaimen ja siellä on esim. potta ja muutenkin rauhallisempaa kuin tavallisessa wc:ssä. Lattiakin puhtaampi :)
Tervetuloa uudelleen – ei talo lasten kiljuntaan kaadu :)