Onko tämä nyt se ikäkriisi?

Vuosi vaihtui eilen.

Siis henkilökohtainen tässämaailmassaolemassaolon vuoteni.

Olen aina sanonut, että en ole koskaan kokenut mitään ikäkriisejä. Olen ollut lähes aina oikeassa iässä – vain ministi alle täysi-ikäisenä olin hetken aikaa liian nuori. Sen jälkeen kaikki ikävuodet ovat tuntuneet just sopivalta. En ole kriiseillyt, että olisin saavuttanut liian vähän tai liikaa. Minulla ei ole ollut itseasetettuja tai ympäristön heijastelemia ”tässä vaiheessa pitäis jo” -odotuksia.

Kaikki hyvin.

Paitsi viime aikoina – mystisesti juuri tämän syntymäpäivän ympärillä, kuinka ollakaan – olen alkanut tehdä erinäisiä laskutoimituksia.

Paljonko minulla on aikaa? Joo, siis todella: paljonko minulla on aikaa ennen kuin kuolen? Haha sellaista mä kuulkaas mietin! Ja jos lopetetaan (suurin) liiottelu, lasken pikemminkin sitä, että paljonko minulla on peliaikaa ennen kuin olen fyysisesti tai henkisesti pois pelistä?

Oikeastaan enemmän kuin ikä tähän vaikuttaa tietysti omien läheisten ikääntyminen. Olen kuullut sanottavan, että silloin sitä tuntee itsensä todella aikuiseksi, kun edellistä sukupolvea ei enää ole.

Joten niinpä lasken: entä jos minulla asia x, niin kuin henkilöllä z? Tai entä jos y, niin mitä sitten? Minkä ikäinen henkilö q oli, kun hän teki asian w?

Esimerkiksi minkä ikäinen oli äitini, kun kävimme matkalla Miamissa? Minkä ikäinen minä silloin olin? Minkä ikäinen isoäitini oli? Jos minä olisin samanikäinen kuin äitini silloin, olisivatko lapseni nuorempia vai vanhempia kuin minä olin, entä äitini verrattuna isoäitiini silloin? Miten paljon jokaisella asiaankuuluvalla henkilöllä on ollut sitä aikaa lapsuusmuistojeni a, b, c tai d jälkeen?

Minkä ikäisiä lapseni olisivat, jos minä olisin sen ikäinen kuin henkilöt e, f tai g tehdessään asiat h, i tai j? Ja just se olennainen: paljonko silloin olisi vielä jäljellä sitä elämänpeliaikaa?

Omista aiemmista elämävaiheista voi myös repiä matemaattisen laskutehtävän jos toisenkin. Kuinka pitkä matka minulla on kulunut siitä, kun istuin Vanhan baarijakkaralla ja kerroin silloisen kuvitellunpoikaystäväni työkaveribaarihenkilölle, että mä muuten täytän tänään 20 vuotta? Jos katson elämää eteenpäin, minkä  ikäinen olen silloin, kun saman verran aikaa on kulunut toiseen suuntaan. Entä minkä ikäisiä kukin kolmesta lapsesta on silloin? Kuinka monta vuotta on siihen, että kukin kolmesta lapsesta on siinä baarijakkaratapausiässä ja minkä ikäinen minä olen silloin – ja paljonko minulla on sitä peliaikaa vielä silloin?

Voin sanoa, että laskettavaa riittää ja aina voi unohtaa (kääk, onko se jo jokin hälytysmerkki?) ja aloittaa laskemisen alusta. On ainakin tekemistä aamuyön tunteihin.

Ehkä enemmän kuin ikäkriisi se on jonkinlainen elämän kuvitellun takarajan – apua, nyt sana deadline sopii tähän vähän liian hyvin – tiedostaminen.

Että pitäisikö tässä niinku siis ottaa joku loppukiri? Ja mitä jos ei jaksa? Onko se sitten se keski-ikä, että ei jaksa edes kirittää ennen kuin kuolee, ha. Siellä reilaamassakin piti käydä parikymmpisenä, mutta se jäi. Yhtäkkiä tajuan, mitä puhutaan viidenkympin villityksenä. Elä nyt äkkiä, kun vielä ehdit.

Okei hengitä, hengitä syvään. Ei olla vielä siinä.

Moottoripyörän ostamiselta minut säästää se, että haluan pysyä hengissä olen aivan hurjan tyytyväinen omaan elämääni. Meidän perheen elämään ja kaikkiin perheenjäseniin. En halua jotain muuta, vaan haluan mahdollisimman paljon juuri tätä.

Ehkä minut tuollaiselta kliseevilliintymiseltä pelastaa myös se, että olen jo ennen lapsia ehtinyt tehdä niin paljon. Olen jo hypännyt laskuvarjo selässä lentokoneesta, hymissyt ”om”:ia intialaisessa ashramissa ja pokannut netistä nuoremman miehen. (menin sen kanssa naimisiin ja tein kolme lasta – juuri nyt tämä nuori mies laulaa tuolla keittiössä vauvalle Muumihumppaa)

Joten todennäköisesti päädyn tässä sellaiseen kökkötraktoriajatukseen kuin elämän joka päivästä nauttimiseen. Jepjep, täällä ollaan taas. Ei tullut mitään uutta tähänkään postaukseen, sori. Mutta eikö parasta kuolemanajatuksentorjuntaa ole juuri se eläminen?

Ei välttämättä kuin viimeistä päivää, vaan onnellisena joka päivästä.

*ja sitten vaan lasken tähän, että kuinka monta vuosikymmentä mulla on vielä aikaa tehdä niin*

PS. Aion silti lähteä reilaamaan lasten kanssa. Ja kiertämään Uutta-Seelantia matkailuautolla. Nukun kuitenkin ehkä päiväunet ennen kuin lähden.

66