Olen täällä onnellinen.
Miksi se lause ei voisi olla vain siinä? Perässä piste. End of story. Tämä postaus loppui jo. Kaikki sanottu. Siinä se oli itsenäisenä ajatuksena, selittelyjä kaipaamatta. Olen onnellinen täällä piste.
Miksi ei ole piste, vaan aina mutta?
…mutta tätä on enää puolet jäljellä.
…mutta tätä ei voi varmaan tehdä joka talvi.
…mutta onpa mälsää sitten, kun tää loppuu.
Mä en osaa. Mä en hemmetti vie osaa.
Kun minulta kysyy leikkipuistossa, että ”miten olette viihtyneet?”, huomaan kolmen ensimmäisen sanan jälkeen olevani jo keskellä valtavaa jaarittelua aiheesta ”voidaankohan me tän talven jälkeen enää koskaan viettää talvea näin”.
Miksi en vaan vastaa, että ”viihdymme valtavan hyvin ja nautimme olostamme täällä”…?
Miksi mulla on päässä aina se he*vetin (anteeksi) mutta…?
Valokuvamuisto kahden vuoden takaa:
Kävelemme Joelin kanssa Fuengirolan rantakatua. Alle 3-vuotias Silva on juuri nukahtanut vaunuihinsa, ja Seela-vauva nukkuu kantorepussa. Kuljemme aurinkoisella säällä rauhallisesti kohti ”kotia”, katse vaeltelee siellä ylhäällä härkäkukkulalla. Mietimme työ- ja opiskelujuttuja, huokailemme raskaasti.
”Mitä jos me ei enää koskaan päästä tänne tällä tavalla kuukaudeksi”, minä märehdin.
”Ei varmaan moneen vuoteen päästäkään”, Joel vastaa.
Kaksi vuotta myöhemmin me olemme täällä samassa paikassa VIISI kuukautta.
Tarinan opetus: Miksi tuhlasin sen aurinkoisen kävelyhetken kaksi vuotta sitten tuon asian murehtimiseen? Ja miksi murehdin nyt kaksi vuotta myöhemmin? Koska elämästä ei tiedä. Ja siksi asioiden etukäteen murehtiminen on pois vain minulta itseltäni. Se on suoraan pois siitä onnellisuudesta, joka minulla voisi olla juuri nyt.
Olen täällä onnellinen. Näin minä alkuun kirjoitin.
Ihan akuutisti vielä joka ikinen päivä ihastelen paistavaa aurinkoa ja sitä, että me todellakin ollaan täällä. Oikein imen sitä onnea itseeni; nautin joka ikisestä arkipäivästä ja arkisesta asiasta täällä. Bussissa istumisesta, zumbasta, leikkipuistosta. Joskus joulukuussa laitoin pyykkiä kuivumaan parvekkeelle yhdeksän aikaan illalla – lyhythihaisessa paidassa – ja katselin jouluvalojen valossa häämöttäviä palmuja, joita lempeänlämmin merituuli kahisutteli. Ja olin niin läpikotaisin onnellinen siitä, että me teimme tämän.
Miksi sitten täälläkin ollessa olen silti valvonut öitä jos-sun-mitä asiaa murehtiessa? Joskus isompia ja joskus (päivänvaloskaalalla mitattuna) ihan naurettavan pieniä. Joskus sellaisia, mitä en aamulla enää edes muistanut.
Ikään kuin este mun omalle täydelle onnellisuudelle olisi enää minä itse. Mun omat ajatukset, jotka eivät vaan anna olla tässä hetkessä onnellisia. Joku määrittelemätön ajatusrakenne, jonka on jotenkin pakko ”olen onnellinen” -ajatukseen huikata perään, että ”no joo ja kohta se loppuu”.
Kirjoitin ”tässä ja nyt” -onnellisuuspysähdyksestä Silvan ollessa vauva, täällä.
Silloin todellakin osasin sen; enää en. Voin kai edelleenkin antaa itselleni ihan hyvää palautetta siitä, että minussa ehkä riittää pokkaa tehdä omannäköisiä ja meille sopivia elämänratkaisuja, vaikka ne ovatkin ns. epätyypillisiä. Jonkinlainen rohkeus siis kai on.
Mutta miksi mun päässä on se mutta?
Se vaati kai sitten tuoreen vauvan hormonihuurut, että pääsin siihen tilaan, jossa en murehtinut huomista tai ensi viikkoa tai ensi vuotta.
Miten sen taidon saisi takaisin?
Uuden vauvan tekemistä en nyt pidä realistisena ratkaisuna tähän.
52
Pia
17.1.2017 at 18:11En tiedä. Toivottavasti joku tietää. Minulla puolestaan ongelma se, että jos on tosi hyvin asiat ja onnellinen, rupeaa pelkäämään entistä enemmän, että jotain kamalaa tapahtuu. To-del-la rasittavaa. Mikä auttaisi? En tiedä.
krista
17.1.2017 at 18:15Joku ”mutta”:n tai epämääräisten pelkojen deletointinappi pitäisi olla! Koska onhan tää tosiaan ihan älytöntä; tässähän vähän niin kuin itse tuhoaa omaa onnellisuuttaan tai estää siitä täyden nauttimisen. Ja MIKSI se ei vaan lopu se ajattelukierre, vaikka itse sen tiedostaa. Hmm ehkä se tiedostaminen on se eka askel. Mutta ois kiva tietää ne seuraavat askeleet kans :D
Annakarin
17.1.2017 at 18:17Mä oon vähän samanlainen kaihomieli. Mutta mulla auttaa se, kun mietin, että ensi vuonna/kesänä/kymmenen vuoden päästä voi olla VIELÄ ihanampaa. Että sitten on ne omat ihanat onnelliset parhaat jutut, joita en osaa vielä edes kuvitella. Koska niin se yleensä onkin: koko ajan on vaan enemmän ja enemmän onnellista ja ihanaa.
krista
17.1.2017 at 18:21Tää on niin totta – hahaa, ihanaa on ja vielä ihanammaksi menee :D Voi MIKSI tätä ei vaan saa omaan päähänsä asumaan. Hitsi mä aion nyt tietoisesti alkaa käyttää tätä: kun se MUTTA meinaa tulla, niin yritän huutaa päälle itselleni, että ”voi mitä kaikkea ihanaa elämässä vielä onkaan edessä!!!”
–
Hehe ja siis mullakin tuo miniesimerkki aiheesta ihanaa on ja ihanammaksi menee: mä tosiaan murehdin sitä kuukautta. No, ei saatu sitä, vaan VIISI. Kannatti joo murehtia :D
-jenni-
17.1.2017 at 18:21Mä en tiedä puhunko samasta tai ihan muusta mutta mun tämän hetkinen ajatuksenvirtaongelma on se, että mä luulen ettei mulla ole enää unelmia: mä elän lasten kanssa 24/7 ja mä en osaa ajatella yhtään ajatusta ”vitsit mä odotan, että sitten kun….niin voi kun ihanaa”. Siis mä en haaveile mistään. Mä en ole 6 vuoteen matkustanut, käyn noin kerran kuukaudessa ravintolassa, olen juonut alkoholia viimeeksi 6 vuotta sitten, mutta mulla ei ole mitään mistä mä haaveilisin. Ei ainakaan mikään mitä tein silloin ennen. Mä siis taidan olla onnellinen koska mulla ei ole mitään muttaa. Tiedätkö että tää on outo tunne….
krista
17.1.2017 at 18:35Hmm oiskohan tää sit ehkä lähellä sitä mun vauvavuosiolotilaa – tai sit ei? :) Mutta mulla oli silloin tietysti sellainen onnellisuus (ja väsymys ja hormonit), mutta sellainen ”pysähtynyt” olotila haaveilujen osalta.
–
Nykyään mulla on haaveiluja paljonkin, mutta sitten taas sellainen ”no minäpäs toteutan” -mentaliteetti (niin kuin tää Espanjan-talvi) ja sitten tosiaan päälle se tuska siitä, että se jossain vaiheessa loppuu :D Itse asiassa hei! Tämähän oli ihan sama mulla ennen lapsiakin; aina jonkun kivan ollessa päällä ajattelin, että ”onpa mälsää sit kun tää loppuu” enkä vaan keskittynyt SIIHEN HETKEEN.
–
Mistä sulle saatais unelmia? :) Voisko ne unelmat olla ”nykyminällesi” jotain ihan muuta (yllättävääkin?), mitä se ennen lapsia sulle oli? Mulla itselläni ”bilehauskuus” oli loppuunkulutettu jo itse asiassa muutama vuosi ennen lapsia. Mutta mulle sit tää matkustelu kuitenkin pysyi haaveena eikä hävinnyt. Sit on tullut jotain uusia, duuniin ja harrastuksiin ja itsensätoteuttamiseen liittyen. Ja jotain on tippunut poiskin :)
piupali
17.1.2017 at 18:28Just viikonloppuna satuin lukemaan tän:
http://www.kaleva.fi/mielipide/kolumnit/olisinpa-antanut-itseni-olla-onnellinen/562867/
Musta tossa hätkähdyttävä ajatus oli se, että moni kuoleva katuu sitä, että on kieltänyt onnen itseltään. Mä en usko siihen, että elämä on vain valinta tai asenne, koska olosuhteet, kohtalot ja monet muut ovat tekijöitä, joihin ei aina voi vaikuttaa. Mutta tuon kyllä uskon, että onnellisuuden voi itseltään kieltää. Ja siihen olen syyllistynyt toisinaan. Juuri tuolla mutta-ajattelumallilla. Pääsispä siitä kokonaan eroon! :)
krista
17.1.2017 at 18:42Voi apua miten ihana ja koskettava ja ajatuksiaherättävä juttu! Mä oon ajatellut, että mulla on ikään kuin ”hanskassa” noista moni; just oman itsen kuuntelu/ onnen tavoittelu jne jne jne MUTTA kun tuonne jutun loppupuolelle mennään, niin siellä on just tää mun MUTTA:lla onnellisuuden kieltäminen. Kääk. Tää on jotain, mitä mä en halua kuolinvuoteella katua. Koska nyt katuisin, että pitikö valvoa monet yöt ja märehtiä hyvän loppumista, oisko voinut vaan NAUTTIA.
Juliet
17.1.2017 at 19:44Mä en tavoittele enää onnellisuutta. Riittää, että olen tyytyväinen. Ja voi pojat, että on helpompi hengittää. Elän siis keskellä kuopuksen vauvavuotta ja olen ihan rikki yövalvomiseen ja joskus sitä onnea on kovin vaikea tavoittaa tämän kaiken keskellä. Mutta jos pysähdyn miettimään olenko tyytyväinen, on vastaus aina kyllä. Olen tyytyväinen siihen, että elän juuri tätä elämänvaihetta juuri nyt ja sitä kautta pystyn nauttimaan arjen hyvistä ja onnellisista hetkistä.
krista
17.1.2017 at 22:24Haa, tosiaan – aika hyvä ajatus! Tästä tulee mieleen se hedoninen vs. eudaimoninen onnellisuus (https://www.puutalobaby.fi/eudaimoninen-hedoninen-onnellisuus/), ehkäpä se ”perustyytyväisyys” on sitä eudaimonista onnellisuutta! Ehkä nyt meillä lasten kasvettua yli vauvaiän itse olen alkanut kaivata takaisin myös hedonista puolta siihen ”merkityksellisyyden” lisäksi. Hmm! Kiinnostava ajatus, en siis ole ihan valmiiksi vielä tätä ajatellut, vaan tuli vaan tästä mieleen :)
ElinaBee
17.1.2017 at 20:13Eikös se ”mutta” ole myös aika hyvä asia? Siis siinä mielessä, että kun tiedostaa tuon matkan loppuvan ja se harmittaa, niin sitten sitä osaa nauttia kahta kauheammin jäljellä olevasta ajasta? :)
–
Ja ilman tuota ”mutta”:a sitä ei tulisi lähdettyä koskaan mihinkään! Eivät kivat ja pitkät matkat tapahdu, ellei niitä aktiivisesti kaipaa ja järjestä. Kun on sisäänrakennettu kaukokaipuu, sitä jotenkin automaattisesti järjestää elämäänsä niin että edes toisinaan on mahdollisuus matkustella. Uskon, että ilman tuota ”mutta”:a elämä olisi aika tylsää!
krista
17.1.2017 at 22:28Oooo, ”muttailun” kääntäminen positiiviseksi! Tuohon ekaan (tiedostaa että loppuu ja siksi nauttii kahta kauheammin) mun pitäis just tähdätä – se mun ajatuskulku-mutta kun on sellainen negatiivinen ”sit tää loppuu ja kaikki on paskaa” :) Mutta tässä tosiaan pitäisi tehdä ajatustyötä, että saisi oman ajatuskulun muutettua!
–
Hahaa mutta tän ”lähtömuttailun” mä puolestaan sit vähän paremmin hallitsen :) Siis tän, että ajattelee ”mutta mä haluaisin sellaista ja sellaista” ja sitten toimii sen eteen. Tää on ollut mulle sellainen aikuisiän ahaa-elämys; että tosiaan järjestää ja toteuttaa niitä asioita, joita haluaa. Pidän sitä kyllä elämän rikkautena! <3
-
Eli "mutta"sta positiivinen voima! Joo!
ElinaBee
18.1.2017 at 07:25”Sit tää loppuu ja kaikki on paskaa” :D Haha!
–
Positiivinen ”mutta” kunniaan! Kaikki on paskaa, mutta sitten keksin jotai uutta ja ihanaa, koska paskassa on paskaa tarpoa!
S
17.1.2017 at 21:10Kyökkievoluutiopsykologiaa tulossa, anteeksi. :D
Ei mikään eläin voi olla täydellisen onnellinen. Tai jos joskus oli niin se oli sitten evolutiivinen umpikuja se. Aina on pitänyt varustautua tuleviin huonompi aikoihin. Ei ihanana yltäkylläisyyden hetkenä ole voinut unohtaa, että se loppuu. Ja jos on olemassa jotain vaihtoehtoja, niin sitten tietysti on kannattanut aina vähän arvioida, että olisiko tuo toinen sittenkin parempi kuin tämä, minkä otin. Tyytymättömät ja huolestuneet vaan kerta kaikkiaan on pärjänneet paremmin kuin ne onnelliset ja huolettomat. Joten siksi mekin ollaan sellaisia.
krista
17.1.2017 at 22:41Tää on tosi hyvä! Että ”mä vaan tässä toteutan evoluutiota” :)
–
Mutta pakko kertoa tarina, jonka appiukko kertoi. Jollekin lapselle oli kerrottu se tarina muurahaisesta, joka kesän aikana teki vaaaaltavasti-valtavasti töitä talvea varten, ja heinäsirkka vaan soitteli eikä kantanut huolta mistään. Ja mitä sitten tapahtui, kun talvi tuli – mitä sille heinäsirkalle kävi?
”Se lähti Espanjaan”, tämä tarinan lapsi oli vastannut. :D
–
Hahahahaha me tehtiin siis heinäsirkat. Soiteltiin kesä ja sit lähdettiin Espanjaan :D
Anu
17.1.2017 at 21:11Hetkessä eläminen on vaikeaa kun ajatus pakostakin tuntuu karkaavan tulevaan. Toisaalta sen ”voi ei pian tää loppuu” tunteen voi myös muuttaa siksi ajatukseksi, että tästä lähtee se muutos jonka avulla se teidän elämä on enemmän teidän näköistä ja teidän ehdoilla. Miltä se teidän perheen aarrekartta näyttäisi ja minkä pitäisi muuttua jotta elämä olisi sen näköistä?
krista
17.1.2017 at 22:43Just tää! Ja periaatteessa se ”positiivinen ongelmahan” on se, että just nyt se hetki on sitä omannäköistä ja tavoiteltua – tältä se just näyttäis :) Mutta että se on vain hetkellistä ja siitä pitää myös luopua. Toisaalta sekin on hyvä tieto – hei joo, tämähän on kans hyvä ajatus – että tosiaan sai vahvistuksen sille, että tällainen on just niin ihanaa kuin ajattelikin sen olevan (eli ei tullut pettymyksiä). Eli tavallaan tietää, mitä joskus toivottavasti toistekin haluaa :)
murina
18.1.2017 at 03:19Yövuorossa ja väsyneenä ei varmaan pitäis käyttää ruokataukoaan blogikommentointiin, mutta käytän silti :-) Oon sitämieltä ettei kokaikaa voi eikä kuulukaan olla onnellinen, muutenhan siitäkin tulee tasapaksua harmautta. Ja toisaalta aina ei tarvi olla haaveita ja suunnitelmia, niin ehtii nauttia siitä tässä ja nyt olotilasta :)
krista
18.1.2017 at 23:37Ihan hyvin käytetty ruokataukoa! <3
-
Ja toi on kyllä totta; tai siis että mä ajattelen, että on hyväkin, että on niitä kohokohtia ja sitten sitä "tasaisempaa". Mutta sit tasaisellakin on hyvä olla perusonnellin - ja siis mähän OON, hah en tiedä missä se ongelma sit on :D Tai no siis tiedän; just sen kohokohdan en haluais koskaan loppuvan :) Ja pilaan sen kohokohdankin murehtimalla, että kohta se loppuu. Ihan typerää :D
Sara
18.1.2017 at 08:37Lopeta ajattelu. Harjoittele meditoimalla. Yksinkertaista vaikka vaikeaa :D
krista
18.1.2017 at 23:41Hahaa tosiaan helpommin sanottu kuin tehty – tai ainakin mulla :D Vähän niin kuin se yöllävalvomiseen tuleva neuvo, että ”laita silmät kiinni ja ala nähdä unia” :) Mutta niin todellakin pitäisi tehdä, jos vaan pystyisi ja osaisi! Mutta mistä löytää se off-kytkin, en tiedä?
sup
18.1.2017 at 11:28Onko sitten jotenkin omahyväistä sanoa että itsellä ei ole omassa elämässä mitään muttia. Olen onnellinen elämässäni piste. Kaikki elämäni osa-alueet on tasapainossa. Käyn töissä ja viihdyn siellä. Saan siitä sen verran rahaa että voin elättää oman osuuteni perheestämme. Jos hieman suunnittelisimme talouttamme niin varmaan voisimme myös toteuttaa parin kuukauden talvipaon jonnekkin lämpimään mutta se ei ole ollut meidän haaveemme toistaiseksi. Harrastan ja nukun tarpeeksi jotta jaksan olla hyvä äiti lapsellemme. Minulla on ihania ystäviä. Monella tämä varmaan kuullostaa tylsältä arjelta mutta minulle tämä on onnellisuutta. Olen huomannut että vaikkei suuria tavoittele tai unelmoi, semmoisia juttuja ilmestyy silti toteutukseen vähän kuin vaivihkaa.
krista
18.1.2017 at 11:49Ei todellakaan omahyväistä, vaan i-ha-naa! Ja ehkä just tuollaista eudaimonista (merkityksellisyyttä) onnellisuutta? Mun korvaan ei kuulosta tylsältä, vaan erittäin… …onnelliselta <3
-
Mä itse tätä eilen illalla vielä mietin; tää täällä mun saamaa "ekstraonnellisuus" on varmaan kytköksissä siihen, miten mä oon niin "sääriippuvainen" mielialaltani. Koska ihan tavalliset arkiasiat tuntuvat täällä paremmilta, kun ne tekee auringossa. Ja varmaan myös vaihtelunhaluisella persoonallisuudella vaikutusta näihin omiin tuntemuksiin...? Ehkä.
sup
19.1.2017 at 07:41Joo totuuden nimissä vaihtelua täälläkin välillä kaivataan ja sillon yleensä tulee lähdettyä ’vähän viihteelle’ tai tulee suunniteltua joku viikonloppureissu kavereiden kanssa. Mutta varmasti osuutensa on tuolla jos on enemmän riippuvainen säätiloista. Mieheni manaa myös joka syksy et miksi on syksy ja talvi, mutta sitten kun sen saa pakotettua pulkkamäkeen niin ihan kivaahan sillä siellä on :) Vaati vain pari riitaa sen ymmärtää ettei sitä ’voi kun on p*skaa kun on talvi’ tartte hokea joka päivä koska se levittää vaan turhaa negatiivisuutta meihin muihinkin jotka lähtökohtaisesti voisivat talvesta nauttia.
nro26
18.1.2017 at 11:59Ei vaadi lapsensaantihormonihuuruja! Tässä ja nyt on tosiaankin ihan todella lähellä: se tässä ja nyt. Sen tavoittaminen ei vain tunnu olevan kovin helppoa, vaikkei se (ainakaan väitettävästi) mitään erikoistaitoja vaadikaan, kaikillehan tässä ja nyt on ainakin periaatteessa olemassa. Itseasiassa se on ainoa asia, joka on oikeasti olemassa, sillä menneisyys on muistikuvia ja tulevaisuus kuvitelmaa. Kuitenkin tässä ja nyt eläminen ei ole sen enempää eikä vähempää kuin sitä, mitä kutsutaan (tähän rumpujen pärinää) valaistumiseksi, eli ikiaikaisten asioiden kanssa painiskelet :) Kuitenkin rumpujen pärinät ja painiskelut, ehkä koko sana valaistuminen, olisi jätettävä pois, sillä moinen alleviivaus ja muu korostus vain tekee asioista turhan saavuttamattomia, on vain elettävä nyt. Väitettävästi hyvin yksinkertaista siis :P
krista
18.1.2017 at 23:47Totta – just sen tavoittaminen. Tai sen oman aivokelan pysäyttäminen ja siihen hetkeen jääminen. Tietysti tulevaisuudesta haavelu ja sen suunnittelu ja rakentaminen on hyvä juttu, mutta sitten kun siinä haluamassaa ON ja murehtii silti sitä, kun se loppuu; no se nyt vaan on tosiaan typerää :D Hmm valaistuminen.Tosiaan se just kuulostaa siltä pylvään päässä istuskelevalta pyhimykseltä. Joku sellainen arkipäiväisvalaistuminen-for-dummies kävisi :D
nro26
19.1.2017 at 17:30Arkipäivävalaistuminen-for-dummies on oikeastaan juuri sitä mistä Tollen Läsnäolon voimassa puhutaan :)
Jossu
18.1.2017 at 13:48Hei, pakko vinkata: luen parhaillaan Brene Brownin kirjaa ’Uskalla haavoittua’ ja juuri eilen illalla luin iloitsemisen vaikeudesta. Brownin mukaan ilon tukahduttaminen (eli juuri tuo mutta) on yksi suojakilpi haavoittuvaisuutta vastaan. Kirjassa tästä on pitkät (ja tosi mielenkiintoiset) pätkät, suosittelen tutustumaan! Kirja on tosi vetävästi kirjoitettu ja sitä lukee hyvinkin mielikseen :)
Mutta lyhyesti: syy on riittämättömyyden tunteessamme, (ja riittämättömyyden kulttuurissa, jossa emme vain koskaan voi olla tarpeeksi) ja vastalääke siihen on kiitollisuus, ja sitä täytyy aktiivisesti harjoitella.
krista
18.1.2017 at 23:49Kuulostaapa kiinnostavalta! Mä tuossa tuon nro26:n kanssa toisaalla keskustelinkin vähän self-help -tyyppisistä kirjoista (hänellä eri kirja) ja tavallaan siitä, että mä vähän nikottelen sellaista ylihenkisyyttä niissä; mutta toisaalta sitten ne kiinnostavat mua kyllä kovasti. Ja tässä kaikki mitä sä sanot, kuulostaa mun korvaan, että JUST NÄIN. Uskaltautuisinkohan mä etsimään käsiini jotain tällaisia kirjoja, hmm…
A
18.1.2017 at 15:54Mulla ”…mutta” tulee lomilla ja matkoilla. Sen sijaan arjessa harvemmin, arjessa olen tyytyväinen ja onnellisuuteen ei sisälly tuota ”kohta se loppuu” aspektia. Kuvittelen että se liittyy jotenkin rajalliseen aikaan noissa erikoistilanteissa ja korkeisiin odotuksiin. Siksipä mä tykkäänkin arjesta niin kovasti, koska tuntuu että silloin olen onnellisimmillani.
krista
19.1.2017 at 00:13Mä allekirjoitan tästä kaiken PAITSI tuon viimeisen lauseen :D No, mä tykkään kyllä kans arjesta. Silloin, kun aurinko paistaa. Tässä sen nyt ehkä tajuaa selkeästi, mainitsin (tajusin) sen tuossa yllä jo: mä oon niin säämielialariippuvainen. Suomessakin mä oon onnellinen keväästä syksyyn, mutta just tää talviosuus on mulle se pakkopulla. Ja vaikka eudaimonisesti oon onnellinen senkin ajan, mä vaan TARVITSEN se aurinkoni :) Omituinen ominaisuus muuten ex-kuusamolaiselle, mitenköhän mä siellä selvisin :D
A
19.1.2017 at 11:14No toi vika lause onkin se ”uusi juttu”. Siis kun asiat on elämässä nii-iiin paljon paremmin kuin vuosi, kaksi tai kolme, neljä sitten, ylipäänsä menee koko ajan parempaan. Siis vauvavuosi 2012-2013 oli aika kamala (silloin itkin sitä ettei tää ikinä lopu), taaperovuosi 2013-2014 oli parempi (pääsin töihin, lapsella päiväkodissa meni hyvin ja tuntui että alkaa helpottaa), mutta töissä oli aika kurjaa ja epävarmuus kun siellä ei jatkoa tiedossa, joten kumminkin aika raskasta, sit 2014-2015 oli kotirintamalla kivaa (siis vitsi jee sellainen yli 2v. tenava on jo kiva, sit tuli kokonaan nukuttuja öitä ja päästiin eroon vaipoista), mutta työrintamalla vaan kurjeni, sit 2015-2016 sain uuden duunin (elämäni pisin työsopimus!) ja se osoittautui vielä kivemmaksi kun aattelin ja sit lapsen kanssa on vuosi vuodelta kivempaa.
Heispi
19.1.2017 at 14:14Tää on kai luonnekysymys. Mun mies on sellainen, että yleensä kesäloman vikan viikon se on jo naama väärinpuolin, koska työt alkaa _ensi_ viikolla. Mä taas vasta edellisenä iltana mietin, että huomenna. Se miettii sunnuntainakin,et joko se vkl meni.
Mä mietin oikeastaan vaan joskus juhannuksen aikaan ”VOi EI! Kesä loppuu pian!!” Koska mä rakastan kesää ❤ mutta, kun elokuun lopulla alkaa tuulla viileämmin ja kuulee,miten puiden lehdet alkaa miettiä putoamista mä ajattelen: ihanaa tulee syksy!
Toukokuu on mun lempi kuukausi, koska kesä on vielä edessä. Mutta ei se syyskuukaan haittaa. Loka- ja marraskuu imee musta kyllä voimat. Ja olen varmasti vain puolet itsestäni. Jouluna alkaa taas helpottaa.
Reepe
22.1.2017 at 20:22Mä suosittelen taas lukemaan tunne lukkossi-kirjan. Siitä saa valtavasti uudenlaisia näkemyksiä omille ajatuksille, ja juuri sille pienelle pessimistisyydelle, ja mistä kumpuaa nää ajatukset, ettei pysty nauttia hetkestä jne. Aivan loistavaa matskua, jos haluat oppia itsestäsi ja kasvaa ihmisenä. Myös omaan vanhemmuuteen oivalluksia. Suosittelen lämpimästi 😍