Operaatio ”huone kerrallaan”, osa 2: olohuone

Hah haa, luulitteko jo, että meidän ”Operaatio huone kerrallaan” olisi jäänyt yhteen osaan…? Ehei! Keittiön kanssa meillä vaan (kröhöm) on ollut vähän sellaisia haasteita, että se on ehditty aina totaalisotkea ennen kuin kuvia on muistettu ottaa – niinpä säästetään se odottelemaan parempia aikoja ja hypätään suoraan projektihuoneesta kolmanteen, olohuoneeseen.

Tältä siellä näyttää (nyt siivottuna) keittiön ovelta kurkattuna:

Kunnostettu keinutuoli kiikkuu omalla paikallaan kakluunin vieressä – Joel on näköjään laittanut sen alla olevan maton vinoon (ennen oli suorassa linjassa ison maton kanssa), mutta olkoon. Kirjaston ja olkkarin välisen oviaukon laajentaminen (ja pariovien teettäminen) on tainnut olla sisustusprojekteistamme suurin – se ei ollut ihan yksinkertaista: ympärille jouduttiin rakentamaan jykevät tukikehikot, että emme joku kaunis päivä saa yläkerran lämminvesivaraajaa niskaamme. Auts. Vimpan päälle kuitenkin tehtiin (teetettiin ammattilaisilla), hyvä niin.

Mattokerrostus meille jäi viime talvesta päälle. Tämän siivoamiskierroksen aikana kyllä vähän harmiteltiin, että ei olla nähty meidän hurjan kaunista (alkuperäistä!) lankkulattiaa piii-iiitkään aikaan. Mutta myöhäistä se nyt enää on – kylmä kausi on alkamassa, matot kehiin ja katsotaan uudestaan sitä lattiaa sitten ensi kesänä.

Hienostunut yksityiskohta kaakeliuunissa – hiuslenksu pitää naperon poissa luukunovia paukuttelemasta.

Lelukoreina toimivat kenialaiset käsin tehdyt banaaninlehtikorit.

Takaseinän massiivisen peilin hankin Punavuoren-kotiin muutettuani, kun minulla todellakaan ei olisi ollut rahaa mihinkään ”ylimääräiseen”. Mutta eihän se ollut ylimääräinen: kerran hankittu aarre = ikuinen.

*******

Pari asiaa (montakin) on saanut muuttojen yhteydessä kantajilta useamman kerran naljailuja. Okei okei, onhan meillä aika paljon kannettavaa, mutta… Ensimmäinen viiltävän huumorin (heko heko ei naurata) kohteista on ollut tämä:

”Oletko paljonkin lankoja kehrännyt viime aikoina?”

Är-syt-tä-vää.

Minä olen ihminen, jolle esineiden tunnearvo on paljon suurempi kuin niiden rahallinen arvo. Tai edes käyttöarvo. Tämä rukki oli Posion-mummini, ja sen puolissa (?) roikkuvat langanjämät ovat mummini itse kehräämiä (?). Posion-mummila on sittemmin myyty, ja sekä mummi että pappa ovat kuolleet. Ainoat esinemuistot mummista minulla ovat tämä rukki ja toinen muuttomiesten ikinaljailun kohde, eli tämä:

Singerin laatikoista löytyy vielä mummin langat, neulat ja sakset – en ole niitä sieltä poiskaan raaskinut ottaa.

Kuulin Singerin tarinan isältäni vasta myöhemmin. Tarinassa saattaa toki olla ”Lapin lisää”, mutta tällaisena se minulle kerrottiin, joten tällainen se minulle on:

Posiolla elettiin pula-aikaa eikä todellakaan tällaisia luksusesineitä ollut mistään saatavilla. Karjalasta kotoisin olevaa mummiani haukuttiin kylällä ryssäksi muutoinkin – ei olisi ollut soveliasta omistaa tällaista. Mutta mummi halusi ja halusi ompelukonetta; sellainen oli tietysti ollut hänen Karjalaan jääneessä varakkaassa kotitalossaan. Ero oli hurja verrattuna köyhään ja kurjaan Posioon, jonne ei tuolloin mennyt tietäkään.

Niinpä pappa teki kaikkensa ja sai kuin saikin mummille trokareilta Singerin hankittua. Singer salakuljettettiin mummilaan yöllä jäitä pitkin ja pidettiin piilossa kaapissa. Mummi ompeli salaa öisin.

Niin että mikä onkaan tällaisen esineen arvo? Korvaamaton, kuulkaas arvoisat muuttomiehet.

*******

Kääntösohva onkin jo varmasti entuudestaan tuttu:

Sen takaa löytyy lehtikorina toimiva vanha puinen… öööh… kiinalainen kanto…juttu. Sekä apteekkarinlipasto, jonka pikkutavaroiden säilömiskyky oli sen ensimmäisinä vuosina korvaamaton – mutta joka sittemmin on muuttunut pelkäksi sotkukaaokseksi niin, että kukaan ei enää edes uskalla kurkistaa laatikoihin sisälle.

Nekin voisi ehkä joskus järjestää. Hehe. Joskus. Ehkä.

Verhoprojektikin on ollut tarkoituksena esitellä jo useampaan kertaan – mutta hitsi että niistä kuvien ottaminen vastavaloon on jotenkin vaikeaa. Intiasta tuoduista sarikankaista itsekötöstetyt verhot ansaitsisivat paremmat kuvat. Mutta ehkäpä tästä näkee jotain:

Olipa muuten aikamoinen äherrys, että sain kankaat laskeutumaan juuri haluamallani tavalla. Kiipeilin tuolla korkeuksissa, ja lopulta ompelin verhot käsin kiinni tankoon. Taustalle mummi ompeli pimennysverhot, jotka pitävät myös vähän lämpöä talviöinä – päivisin ne ovat piilossa sarikankaiden takana.

Etualan verhona oleva kangas on muuten oikeasti ollut minulla päällä Intiassa sarina – kuva sen päällepukemisesta täällä.

*******

Ikkunalaudalla on tavallisesti sekalainen läjä… kaikenlaista. Mutta tämän siivoamisen yhteydessä kamaa vähän karsittiin. Eli siirrettiin toiseen huoneeseen, josta ne taas kantautuvat parissa päivässä takaisin tänne… Jepjep.

Mutta tällä hetkellä ikkunalla siis isäni minulle vuonna -83 ostama kellopeli. Toinen isompi ”kaksirivinen” kellopeli vielä odottelee Sotkamossa – toistaiseksi Peppi Pitkätossut pystytään soittelemaan riittävän hyvin myös tällä.

Ensi viikolla sitten kirjasto. Tai se keittiö. Ehkä.

Miltäs näyttää? Onko kaikki jo ihan edellisistä kuvista tuttua vai näkyikö jotain uutta?