Pahinta, mitä mökkitielle voi tehdä?

Mökkitie. Loputtomasti mutkitteleva ja läpikotaisen klommoinen. Routavauriot, töyssyt, kuopat, kraaterit. Olen kolistellut niistä jokaisen.

Mitä on pahinta, mitä sille voi tehdä?

No: ASFALTOIDA SE!

Sitä tietä olin ajanut jo 11 vuotta. Muistan, minkä kuopan kierrän vasemmalta ja minkä oikealta. Nyt tulee se pitkä routavaurio, sen jälkeen pitää kääntää vähän vasempaan (tai rengas jysähtää kuoppaan).

Joelille se on pelkkä maantie keskellä peltoja ja metsikköjä. Matkustajan puolella ehtii ihastella maisemia ja tarkkailla puskia mahdollisesti kahisuttelevia kauriita ja hirviä; minä puolestaan ratin takana olen kaikki nämä vuodet keskittynyt kuoppiin ja kuruihin. Ja takapeilin hullustiohitteleviin kaahareihin.

Ja tietysti niihin tienpenkereisiin; niitä hirviä ja kauriita kun todellakin on.

Mutta tuolla kahdentoista kilometrin tienpätkällä on minulle muukin tarkoitus kuin päästä perille.

Minulle sen tienpätkän funktio on siirtymä arjesta mökkitilaan. Länsiväylästä mökkimoodiin. Vielä Kivenlahdessa voi olla työsähköpostit ja deadlinet päässä kilisemässä, merkkiäänet henkisesti päällä. Mökkitien kurveissa ne tipahtavat matkasta. Tarvitsen joka ikisen mutkan. Oikeaan, vasempaan. Kauris, kuoppa, sähköposti, kauris, kolo, deadline, kaarre, KATO HIRVI, se olikin lehmä, sitten piiiiiiiiitkä roudan tekemä kuru, meneekö se renkaiden välistä vai ohitanko sen oikealta?

Kun auto ensin kääntyy vielä pienemmälle kärrypolulle ja lopulta pysähtyy mökkipihaan, olen perillä.

Ja sitten, ne penteleet! NE MENIVÄT JA ASFALTOVAT SEN! Ja uskokaa tai älkää: ihan minulta kysymättä! Kolmen viikon mökkitauon aikana ne ovat varastaneet mun mökkitien. Törkeää. Varkaat, ryövärit.

Puoliksi valmista.

Upouudella neitseellisellä asfaltilla ajan silkillä. Tuntuu hassun liukkaalta. Missä on sur-rur-rur sekä ryskis ryskis klonk klonk? Äänimaailma on aivan uusi. Ei mökkitiellä auton alta kuulu kuulua pehmeä phuuuuuuh.

Miten tässä nyt pääsee oikeaan moodiin?

Hullut kaahajat uudella tiellä ovat vielä hullumpia. Silkinkiilto silmissään saivat penteleet leveämmän tien, jossa ylinopeustella keskellä tietä mutkassa vastaan. Pelottaa. Jos vähän sataisi, voisi vesiliirtobemareita poimia puskista kuin puolukoita.

Ja sitten: pienenpieni yllätys, muisto menneestä, sydän pompahtaa ilosta! Asfaltointityö on vielä kesken!

Vielä tämän yhden ainoan kerran pääsen kokemaan sen. Silkkinen kiitorata häviää, ja aivan sen viimeisen kilometrin pääsen ajamaan vielä tuttua ja rakasta, kuoppien aikakerrostamaa maantietä. Vielä tämän kerran, beibe.

Katseeni hivelee jokaista koloa ja kraateria. Sinun urteesi, raskausarpesi, selluliittiset muhkurasi. Arvostan pinnassasi elämän kuoppia, tästä on ajettu, tultu perille ja lähdetty, on vuosikymmenten merkkejä ja elettyä elämää. Se näkyy pinnassa niin kuin tunteiden kaivamat aarteet ihmisen kasvoissa. Voiko nämä painaa muistin sopukoihin? Neitseellinen pinta on vain pintaa, sinussa näkyy kerrostumaa, syvyyttä.

Tuo kolo kierretään oikealta. Tuon kraaterin jälkeen kurvataan jyrkästi vasempaan. Kohta rysähtää. Kuin elämä.

Ja sitten ollaan jo perillä.

Mutta sinä, elämän parhaan hekuman vuoden nähnyt mökkitie, vuosien väsyttämä. Kun minä seuraavan kerran tulen, sinut on jo haudattu muistoihin.

 

 

Kirjoitus perustuu mun paatokselliseen monologiin kyseistä tietä ajaessani.

30