Pakanat kirkolla

Tirpan pakkomiell… kiinnostus kirkkoja kohtaan ei ole ottanut laantuakseen.
(aiemmat jutut täällä ja täällä)

Viime sunnuntai tuotti kuitenkin pettymyksen: Ilmoitustaulun lappusen mukaan Uspeskin katedraalin piti olla auki – ovet kuitenkin olivat visusti suljettu. Pyörimme hölmöinä, yhdessä kamerakaulaisten turistien kanssa kirkkoa ympäri ovia turhaan nykien. 

Nooh, kännykkänetin selailu kertoi, että Tuomiokirkko oli auki. Paitsi että ei ollut. Siellä oli juuri joku tilaisuus käynnissä. Damn. Kiltti ovivahti (?) antoi meidän kuitenkin kurkistella oven lasiruudusta sisään.

”Ensin me mentiin punaiseen kiikkoon, mutta siellä oli kaikki ovet kiinni. Sitten me mentiin valkoiseen kiikkoon, mutta sielläkin oli kaikki ovet kiinni. Koska me mennään kiikkoon? Voidaanko me mennä kiikkoon? Äiti koska se kiikko on auki? Äiti äiti äiti äiti minä haluan kiikkoon.”

Ja aamulla ”hyvää huomenta, kulta”:an vastaus oli:
”Mennäänkö me tänään sinne punaiseen kiikkoon?”

Okei, okei.

Paavalin kirkko on lähempänä kuin Uspeski. Punainen on tämä Paavalikin, saa luvan kelvata.

Paavalin kirkkoherranviraston puhelimeen vastanneella naisella nauratti.
”Meillä on 2-vuotias, joka on saanut pakkomielteen kirkoista. Pääseeköhän sinne teille tänään sisään?”, minä kysyin.

Katsoin parhaaksi siis varmistaa etukäteen, että kirkko ei tuota kolmatta pettymystä.

Kuulemma pääsi. Vaunut voi jättää eteiseen ja niin edelleen.

”Siellä kirkossa ollaan sitten ihan hipi-hipi-hipi-hiljaa”, minä pohjustin.
”Miten siellä ollaan hiljaa? Nukkuuko siellä kaikki?”

”Onko siellä kiikossa leluja”, tirppa tiedusteli.
”Voi ei ole, kulta – ei siellä ole leluja”, minä vastasin.

Olin väärässä.

Aika kiva juttu. Kirkon ovelta löytyi laatikollinen leluja ja pussi: niistä sai ottaa itselleen puuhapussin kirkollisten toimitusten ajaksi.

Koska kirkossa ei ollut muita lapsia (eikä siivoajaa ja ovihenkilöä lukuunottamatta ketään muitakaan), tirppa valitsi huikeat kolme lelua: nuken, auton ja nallen.

Tutkimme kirkkoa aika vapaasti. Pyörimme ympäriinsä; tuo etuosa oli kiinnostavin. Ihan alttarille (sinne sisäpuolelle) ei menty eikä puhujanpönttöön – selitin, että ne on pappisedän tai pappitädin paikkoja.

”Mikä se pappi on?”
”No se on töissä täällä.”

Myös flyygeli kiinnosti. Mietin hetken, mutta en sitten kuitenkaan viitsinyt antaa kokeilla. Vaikka kirkko oli ihan tyhjä. Olihan se kuitenkin… …no: kirkko.

Ovivahti (suntio? kanttori? was?) oli aivan ihmeissään: oli kuulemma pienin hänen näkemänsä vapaaehtoinen (vauvoja lukuunottamatta) kirkkovieras. Ja miten se malttoi tutkia paikkoja rauhassa niin pitkään?

Jepjep. Ateistin lapsi. Lainaus meidän supatuskeskusteluista alttarilta:
”Joko lähdetään? Mennään vaikka vielä ennen lounasta tuohon leikkipuistoon?”, minä yritin.
”Ei mennä! Minä haluan olla lisää täällä kiikossa!”

Illalla ateisti-isi oli ihmeissään:
”Ding dong ding dong, meillä on juhlat! Tämä on kiikkolaulu, tämä on kiikkotanssi, ding ding dong”, Silva lauleli Minni Hiirtä tanssittaen.

”Mä katson nyt silleen terävän syyttävästi suhun”, Joel hymähteli minulle.
(oikeasti sekin hirnui naurusta)

”Katso äiti, pappi on jättänyt tuohon harjansa!!!!”

 

4