”Suomessa kylmää, mennään pois”, kuului autostamme jo ennen kuin ehdimme poistua Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikalta.
Ja tuo sanoja en ollut minä, eikä edes Joel. Vaan tirppa.
Lentokentälle vastaan tulleen ukin näkeminen aiheutti toki Silvassa kovasti iloa. Mutta pakkoko meidän täällä on olla? Tirpalla oli hyvä ehdotus:
”Ukki mukaan, mennään kävelemään rannalle!”
Voi kultapieni. Täällä ei nyt ihan taida olla sellaisia rantoja. Tai on tietysti tuo Arabianranta, mutta tässä räntäsateessa se ei taida olla ihan se sama juttu, mikä Silvalla oli mielesssä.
Aikoinaan vapaaehtoistyöhön liittyvässä lähtökoulutuksessa käytiin läpi vieraaseen maahan ja kulttuuriin lähtemiseen liittyviä shokkitiloja. Ensin iskee maashokki. Se tulee ihan konkreettisista olosuhteista: kun vaikkapa kroppa meinaa sanoa tilt pelkästä yhtä-äkkisestä kuumuudesta. Seuraavaksi tulee kulttuurishokki: täällä kaikki tehdään ihan eri tavalla kuin kotona ääääh. Kulttuurishokin kesto ja oireet (sekä henkiset että fyysiset) riippuvat kovasti ihmisestä ja aiemmasta matkustuskokemuksesta. Lyhyemmillä matkoilla sitä ei välttämättä ehdi tulla ollenkaan, vaan matkustaja viettää pelkkää ”kuherruskuukautta” toisen kulttuurin kanssa. Ja sitten vielä kotiin palatessa se kolmas: paluushokki.
Yksi huvittavimmista paluushokin oireista ilmenee itselläni palatessa aina vessassa: se on se hetki, kun pyörit ja pyörit käytetty vessapaperi kädessäsi ja mietit, että mihin tämä nyt sitten laitetaankaan.
Ja sitten on tietysti se, kun aukaisee kotioven. Koti näyttää yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Tällä kertaa koti näytti jollain tavalta tosi pieneltä. Yllättävää. Olisi ehkä voinut kuvitella toisin päin.
Oikea paluushokki on voi tietysti olla paljon pahempaakin, oireiltaan jopa voimakkaampaa kuin kulttuurishokki. Kun silloin aikoinaan palasin sieltä vapaaehtoistyöstä, makasin kolme päivää peiton alla ja tiuskin jokaiseen exän tekemisehdotukseen: ”Ei huvita!!!!” Myös kotimatkalla Frankfurtin lentokentällä, Finnairin Helsingin-koneen lähtöportilla tapahtui (silloin aikoinaan siis) jännä juttu: kaikki se yhtä-äkkinen suomen kielen puhe oli minulle aivan liikaa. Aivoni eivät pystyneet suodattamaan sitä – kuulin kaiken, joka ikisen sanan, mitä lähtöportin ihan toisessa päässä normaalilla puheäänellä puhuttiin. Uihhh, tuntui että pää räjähtää kaikesta siitä suomen kielen kakofoniasta; jouduin pakenemaan vessaan vetämään henkeä. Alle tunnissa aivot kuitenkin sopeutuivat ja pystyin taas onnellisesti valikoimaan, mitä kuulen ja mitä haluan kuulla.
Ehkä tirpan tilanne on näin yön jäljiltä jo toinen? Kysyin aamulla:
”Onko kivaa olla kotona?”
”Kotona sataa räntää”, Silva vastasi.
Hmm. Kestää ehkä muutama päivä, että totumme taas näihin kotioloihin.
maaritanneli
16.12.2013 at 12:57Suomen kielen kakofonia on tuttua pitkän poissaolon jälkeen. Ihan kamalaa. Ja Se, että Suomessa kaikki näyttää jotenkin muovisen sliipatulta. Niin ulkona, kuin sisällä.
perhis (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 13:18Voi niin tuttua! Mun pahin paluushokki oli, kun vietettiin jenkeissä pari viikkoa ja sitten tultiin kotiin. Ajattelin kaiken englanniksi ja vastasin kaikkeen englanniksi. Exä ei ymmärtäny ollenkaan, miksi mun piti vääntää kaikki vastaukset englanniksi ja lopulta hermostu mulle ja jätti :D Että sellanen shokki. Ei haitannut silloin, eikä haittaa nytkään. Mä elin viikon vielä reissuelämää.
s ja j (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 13:20Ehkä pahinta Thaimaan jälkeen (viime kesänä, huom.eli emme palanneet pimeyteen) oli se, että kukaan ei hymyile. Siis ihmiset, jotka tulevat vastaan. Ai että ois ihanaa viettää vuosi Thaimaassa <3 mutta milloin, millä rahalla, entä omistusasunto Suomessa, entä työpaikat Suomessa..
annakarin
16.12.2013 at 13:38Mä oon ihan ällikällä päähän lyöty, kun luen noita juttuja Silvasta. Siis tyyppi osaa kertoa mietteitään suunnilleen paremmin kuin esim mä. Vau! Silva on tosi taitava.
Kristaliina
16.12.2013 at 17:34Hih! Joo, tuossa reissun aikana kolmen sanan lauseet muuttui ihan pitkien juttujen selostamiseksi – ensin taisi olla tyyliin ”Äitillä on silmät kiinni, äiti yrittää nukkua”. Ja nyt se sitten juttelee oikeastaan ihan mitä vaan… Mä olen itse ollut 2-vuotiaana varsinainen papupata, taitaa olla tulossa tirpasta samanlainen :)
Anna-Reetta
16.12.2013 at 14:04Kun mä palasin vuoden jälkeen jenkeistä niin kuvittelin ettei mulle mitään paluushokkia tullut, mutta näin jälkeen päin katsottuna niin mulla taitaa se paluushokki olla vieläkin päällä (paluusta siis aikaa jo 2,5 vuotta). Koti tuntui silloin kyllä tutulta, mutta samalla vieraalta, ja lopulta päädyinkin muuttamaan omaan kämppääni, sillä kun oli reilun puolen vuoden ajan tottunut elämään kolmen hiljaisen vanhuksen kanssa (host-perheeni koostui 75-vuotiaasta host-äidistä, 80-vuotiaasta host-isästä ja 95-vuotiaasta host-äidin äidistä) niin ruuhkavuosiaan elävän 47-vuotiaan ja kahden teinin kanssa eläminen osoittautui liian rauhattomaksi. Ja vieläkin Suomessa vain masennun, joka päivä jokin on vialla, olen stressaantunut, ärsyyntynyt, inhoan hymyttömiä ihmisiä joita tulee kaduilla vastaan, bussikuskeja, koulukavereita jne. Kaipaan vain ulkomaille.
Nyt kun olen pari päivää nauttinut Kanariansaarten auringosta niin alan pikkuhiljaa olla taas se oma aurinkoinen itseni joka jäi Amerikkaan …
Vierailija (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 14:47Tiedostan kyllä itsekin, että ympäristö vaikuttaa olotilaan joskus paljonkin, mutta silti – suositellen tietoisesti välttämään sellaista ”ulkomailla kaikki on paremmin” – vammausta. Omaan ajatteluun voi vaikuttaa, ja omalla ajattelulla voi vaikuttaa omaan elämään. (: Välillä Suomi ja arki tökkii varmasti kaikilla, mutta niin tökkii arki muuallakin, kun sitä katselee pidempään, tai kun on kiire ja väsyttää. Kannattaa siis joko nauttia parhaansa mukaan siitä paikasta, missä asuu, löytää parhaat tyypit ja tehdä parhaita asioita, mitä voi, ja lopettaa valittaminen, TAI muuttaa paikkaan, jossa ei tee mieli valittaa. Kaipuusta muuallekin voi tahtoessaan päästää irti. Silloin voi olla kauniimpaa ja helpompaa elää sitä omaa arkea piiskuisessa Suomessa. (:
Anna-Reetta
16.12.2013 at 16:13Siis outoa tässä juuri on se että mä en harrasta tuota ’ulkomailla kaikki on paremmin’ -vammausta :D en siis yhtään. Korkeintaan sen verran ajattelen että ulkomailla (etelässä) on parempaa se että siellä on valoa!
Vierailija (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 14:58Jos tuonikäinen valittaa räntäsateesta, malli ei voi olla kovin kaukaa opittu? Meidän lasten mielestä aina on hyvä sää. Kaikkiin keleihin on sopivat vaatteet ja leikit löytyneet.
annakarin
16.12.2013 at 15:02:D
Saukko
16.12.2013 at 15:25Mä en ainakaan ajatellut, että Silva ”valitti” räntäsateesta. Mä luin sen niin, että Silva totesi räntää satavan. Jos noin pieni ihminen osaa valittaa säästä, niin aikamoista.
Kristaliina
16.12.2013 at 17:27Silva on 1v8kk – totta kai kaikki, mitä se sanoo, on vanhemmilta kuultu :) …kun ei ole päivähoidossakaan, mitä voisi joistain asioista joskus syyttää :D Esimerkiksi tuollainen ilmaisu kuin ”Suomessa” oli mun mielestä aika jännä. Ei me oltu sitä mitenkään erikseen korostettu, mutta jostain sivulauseesta se on senkin bongannut. Tuo tuonikäisen asioiden bongaus- ja yhdistelykyky on kyllä jotain ihan häkellyttävää.
Mutta joo, totta kai tuon ikäinen enemmänkin toteaa eikä osaa valittaa. Mutta kylmyydestä kyllä valittaakin, esimerkiksi siitä, että meillä oli kotona kylmä – enkä kyllä yhtään ihmettele, että rilluttelisi mieluummin nakupellenä ja varpaisiltaan kuin pukeutuisi taas michelin-ukkeliksi kaikkiin talvivarusteisiin…
Mindeka
16.12.2013 at 15:49Tervetuloa takaisin!
(Ja tuo vessapaperihomma on NIIN totta! Hah!)
Eerika
16.12.2013 at 16:25Mulla on just samat mietteet kuin Silvalla aina kun palaan reissusta. Siis aina! Jostain syystä kesäkuussakin reissuta palatessani oli 7°C, harmata ja satoi vettä. Enkä tainnut olla ainut joka olisi halunnut jäädä siihen koneeseen kunnes se palaa takaisin etelän lämpöön :) Onneksi ihan kohta on kuitenkin Joulu ja vielä se valkoisuus tänne eteläänkin tulee ja tuo kauniit aurinkoiset pakkaspäivät tullessaan! Ihanaa kotiinpaluuta :)
Kristaliina
16.12.2013 at 17:54Joo, tunnistan hyvin tuon haikeuden. Mulla se on ollut joskus voimakkaampaakin, sellaista ”aaargh nyt kaikki kiva on takana ja edessä pelkkää p*aa”, mutta nykyään ei ole onneksi enää sellaista. Mutta tuo haikeus tosiaan… Ehkä se jotenkin (mulla ainakin) liittyy siihen, että joku asia, mitä on kovasti odottanut, onkin yhtä äkkiä takana päin. Sitten sitä taas nopeasti kyllä soljahtaa takaisin arkeen, kun ei oikein muutakaan voi :)
Merih (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 17:19Joo, toi suomen kielen kuuleminen on tosi rankkaa. Ulkomailla sitä voi lillua omassa kuplassaan ja kuvitella että kaikki ympärillä puhuu vaan mukavia ja fiksuja juttuja. Sitten istuu räntäsadepäivänä lähijunassa ja joutuu kuuntelemaan niin typeriä juttuja, valitusta ja kiroilua ja kaikkea mitä ei todellakaan haluaisi kuulla, eikä pysty olemaan kuuntelemattakaan. Mut joo, kyllähän se sit loppuu. Just tajusin, että ei musta nyt ole pitkään aikaan tuntunut siltä, kun ei ole vähään aikaan ollut pitkällä matkalla. Jotenkin onnistun suodattamaan näkökenttää ja kuuloaistia niin että tuntuu että tapaan enimmäkseen kaduilla mukavia ihmisiä. :)
Kristaliina
16.12.2013 at 17:51Auts, mulla kans on jäänyt sen vapaaehtoistyöjakson jälkeen jäänyt niii-iiin elävästi mieleen ensimmäinen sporamatka, kun vihdoin suostuin poistumaan kotoani jonnekin ulos. Mun edessä kaksi teinityttöä selosti Lintsi-suunnitelmistaan (suunnitelmiin liittyi dokausta) niin, että joka toinen sana oli korostetun kovalla äänellä sanottu koviskirosana. Mulla meinasi pää räjähtää :D
Epsu (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 17:22Minusta on aina tylsä tulla takaisin Suomeen silloin kun on ollut ulkomailla lomalla, vaihto-oppilaana tai vapaaehtoistöissä. Luulin alkuaikoina, että sillä oli jotain tekemistä nimenomaan Suomen kanssa. Mutta kappas vaan, kun muutin pariksi vuodeksi etelä-Eurooppaan töihin (tarkoitus oli asua siellä pysyvämminkin)! Yllättäen löysin itseni haaveilemasta Suomen räntäsateista ja hiljaisuudesta. Suomi-lomien jälkeen tuli aina pieni ahdistus kun palasi sinne etelään. Silloin tajusin, ettei aikaisemmissa paluushokeissa tainnutkaan olla kyse niinkään maasta, vaan siitä, missä paikassa arki pyörii. Se oli arki joka ahdisti, ei maa. Ei auttanut siinä aurinko, meri tai ihanat ruoat :)
Kristaliina
16.12.2013 at 17:28Ooooo, tää on niii-iiin hyvä havainto ja ihan totta!
honeychile
16.12.2013 at 20:19Tuohon liittyy jotenkin lisäksi sekin, että siellä ulkomailla sitä on kuitenkin aina vähän ulkopuolinen, vaikka kuinka pitkään asuisi maassa. Ja jotenkin se suojelee niiltä negatiivisilta asioilta. Että jos kadulla nukkuu kodittomia, niin pohtii vaan että kyllä Suomessa tämä asia olisi järjestetty toisin tai jos poliitikot puuhaa järjettömiä niin siihen suhtautuu jotenkin ihan eri tavalla kuin täällä. En tiedä sitten jos asuisi tosi pitkään ulkomailla, että tulisiko niihin asioihin enemmän omistajuutta. Mutta täällä jotenkin kaikki typerät mielipidekirjoitukset lehdessä ottaa paljon henkilökohtaisemmin kuin vaikka siellä Kanadassa konservatiivien mielipiteet, ”kun eihän ne nyt mua koske”, vaikka päätökset yhteiskunnassa vaikuttais muhun ihan samalla tavalla kuin paikallisiin.
anna-liisa (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 19:50Tirppahan on alkanut puhua ihan valtavan paljon!
Tuosta (pidemmältä) matkalta paluusta; se on just noin, oma koti tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja tutulta, jotenkin sitä katsoo ihan hetken vieraan silmin. Hassu tunne.
EevaE (Ei varmistettu)
16.12.2013 at 23:04Tervetuloa kotiin :). Silvan puhetaidot ovat kyllä huikeat!
Anni G
17.12.2013 at 11:19Silva kyllä osaa. Hyvä Silva! :) Itsellänikin paluushokki on aina ollut se suurempi. En oikein edes muista kokeneeni kulttuurishokkia ensimmäisellä kaukomaareissullakaan. Jotenkin sinne elämään asettui niin luontevasti. Mutta joka kerta se paluu on ollut vaan vaikeampi ja vaikeampi. Mutta allekirjoitan kyllä ehkä osittain tuon että se on se arkeen paluu mikä enemmän ahdistaa kuin Suomi. Itselle on tarttunut asennetta, ja vähän muutakin, matkaan reissusta joten Suomeen kyllä kykenee sopeutumaan ja ainakin voi koittaa levittää sitä asennettakin. Mutta se arki on ollut aina vaikeaa ja jotenkin välietappi kahden reissun välillä. Nyt kun arjesta on tehnyt itselle mielekkäämmän, niin sekään ei oikein tunnu niin pahalta. Ei sillä etteikö tämä musta joulukuu aiheuttaisi kaukokaipuuta kun vuoteen ei ole reissuun päässyt, mutta kyllä tän kestää. Kohtahan on jo kevät! :)
Kärttyri
17.12.2013 at 11:49Olen silloin tällöin lukenut ihmisten/perheiden matkakertomuksia, tai pikemminkin artikkeleita perheistä jotka ovat olleet matkalla ympäri maailmaa.
Viimeksi lukemassani jutussa taisi olla kaksi poikaa, jotka kävivät sitten koulua vanhempien avustuksella. Jonkinlainen päivärytmi säilyi läpi vuoden, ja parasta perheen (vanhempien) mielestä taisi olla se yhdessä vietetty aika. Kaikki aika oli yhteistä aikaa.
Yksi shokki Silvallekin varmaan on myös se, että vaikka äiti on kotona, oleminen on erilaista. On työt ja kotityöt ja kaupassakäynnit ym., ja oletan että kaikki tämä on ollut matkalla sitä yhteistä aikaa johon kaikki ovat osallistuneet siltä osin kun niitä on tarvinnut tehdä. Uskon, että ihan kotimaankin matkoilla pystyy olemaan yhdessä, mutta kotona lomaillessa (ainakin melkein) kaikilla on jonkinlainen roolijako. Yksi tekee enemmän yhtä asiaa ja toinen toista. Päivärytmi on suunnitellumpaa.
MandariiniMinttu (Ei varmistettu)
17.12.2013 at 22:24Isäni on töissä Venäjällä ja aina Suomeen tullessaan valitaa ettei osaa käyttäytyä kaupan kassalla kun kaikki hymyilee, tervehtii ja asiat hoituu ”liian” helposti, ilman mitään ylimääräistä sähläystä. :D
ps. Näin unta että mun piti tulla hakemaan teitä lentokentältä ja myöhästyin kamalasti ja kun lopulta pääsin kentälle, joku muu oli jo hakenut teidät…. :DD
Melina G
18.12.2013 at 06:15Joo! Suomen kielen kakofona on tuttu ilmiö! Myös hiljaisuus tuntui oudolta.
Kun asuin Delhissä, kävin vajaan vuoden jälkeen käymässä Suomessa. Silloin paluushokki oli hirveä, odotin vain lähtöä takaisin Intiaan.
Mutta toinen vuosi Intiassa oli niin rankka (kuherruskuukausi ohi, ja kesä! Delhissä), että odotin vain paluuta Suomeen. Silloin ei sitten ollutkaan samanlaista paluushokkia. Muistan vain, miten ihanaa oli käydä suihkussa, pestä pyykkiä pesukoneessa, nukkua viileissä lakanoissa, imuroida ja ulkoilla raittiissa ilmassa. :-)
Surku (Ei varmistettu)
20.12.2013 at 05:43Hei kiitos, tämä oli tosi hyvä lukea. Suomeen paluuseen on vielä aikaa, koska se tapahtunee huhti-toukokuun taitteessa, mutta mietin jo nyt, että miltä se mahtaa tuntua. Muiden kokemusten lukeminen auttaa siihen, että antaa itselleen luvan kokea mitä kokee, oli se kuinka mukahölmöä tahansa. Ärsykeherkkänä ihmisenä jännitän myös tuota kakofoniaa ja olen jo valmiiksi vittuuntunut, jos ensimmäinen bussikuski ei tervehdikään minua. :D Ajattelin ensitöikseni pakottaa isän kanssani mökille, että pääsee lieventämään paluuta nauttimalla Suomen parhaista puolista – luonnosta (ja sen puhtaudesta!), rauhasta ja maaseudusta. Nyt voisin kuitenkin palata elämään hetkessä ja lähteä etsimään riisipuuroaamiaista. ;)