Papa Saltin tarina – taatusti spoilaamaton postaus

Arvostelukappale saatu.

Kyllä, uskallat lukea tämän postauksen – lupaan, että en spoilaa mitään!

En aio kertoa edes, että tykkäsinkö vai en. En kerro siis kertakaikkiaan yhtään yhtään mitään. Hyvä alku tälle postaukselle, eikös olekin: en kerro mitään, lue silti ihmeessä eteenpäin. Haha.

Koska siis ai että, miten olen joskus jonkun muun kirjan kanssa tullut itse spoilatuksi jopa ihan sellaisella viattomalla ”olipa yllättävä loppuratkaisu”, tai ”ratkaisu oli tosi ennalta-arvattava” -tokaisulla. Vaikka sitä ei lausahduksen sanoja välttämättä hoksaakaan, niin sehän jo tavallaan spoilaa. Jos vaikka kuulee ennakkoon, että ratkaisu on ennalta-arvattava, niin itse ainakin lukiessa sitten tiedostan, että okei no nyt ei ole yllätystä tulossa enää tähän, vaan se ratkaisu on varmaan tällainen-ja-tällaiunen. Ja sitten se lukeminen vähän lässähtää, tai ainakin kokemus on jotenkin vajaavaisempi kuin kokonaan neitseellinen lukeminen.

Niinpä tällaisessa pitkään jännitysodotetussa kirjassa jo se tuntuu spoilaukselta, että onko kirja hyvä vai ei. Sekin on osa sitä jännitystä, mitä viimeisen vuoden ajan on koettu: onnistuuko Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker saattamaan kunnialla loppuun äitinsä aloittaman kirjasarjan?

Monien kirjojen osalta tällaisilla pienillä spoilauksilla ei tietysti ole niin väliä. Usein on vaan kiva tietää, mitä on odotettavissa. Usein selailen (varovasti) kirjablogejakin ennen kuin avaan jonkun kirjan.

Mutta sitten joidenkin kirjojen osalta todellakin on väliä. Joidenkin kirjojen osalta ei halua lukea ennakkoon edes takakantta!

Ja tämä Papa Saltin tarina oli mulle ehdottomasti sellainen.

Miksi näin? Haha sanotaan nyt niin, että kun on lukenut kirjasarjaa sellaiset about 6000 sivua ja sen jälkeen odottanut vielä sitä viimeistä ratkaisevaa kirjaa VUODEN, niin siihen on aika… …sitoutunut.

Joskus tällaiseen kirjaan tai sarjaan saa kehitettyä tällaisen jopa henkilökohtaisen suhteen. Tietysti ytimessä on se, että tarinan täytyy olla hyvä, monipuolinen ja koukuttava. Mutta sen lisäksi iso osa sen tunteen syntymistä on varmaan jo ihan siihen käytetty aika. Ja lukemisen päälle vielä juonenkäänteiden pohtimiseen käytetty aika. Sitten vielä kirjoista keskustelemisen aika. Sekä seuraavan kirjan odottamisen aika. Yhtäkkiä ollaankin siinä tilanteessa, että kirja (tai sarja) on ollut mukana kuluneissa vuosissa ja elämänvaiheissa niin, että se tuntuu osalta mun omaa elämää.

On kuitenkin aika harvinainen herkku, että jokin sarja pääsee ihan tälle tasolle. Tulen ja jään laulu (eli Game of Thrones kirjasarjana) on sellainen varmaan joillekin. Ja aikoinaan Harry Potter tietysti!

Itselleni henkilökohtaisesti kirjapuolelta ei tule mieleen muita näin sitouttavia kokonaisia sarjoja kuin tämä seitsemän sisaruksen tarina. Tv-sarjapuolelta sen sijaan Game of Thronesin viimeiset kaudet olivat minulle sellaisia, että oli jo pienimuotoinen paniikki katsoa uudet jaksot ennen kuin joku spoilaa jotakin. Breaking Badin viimeiset kaudet taisivat päästä lähelle samaa, ja myös sen viimeisimmän Sinkkuelämää-nykyelämäkauden halusin nähdä mahdollisimman spoilaamattomana.

Joel tuosta vierestä huutelee, että sitten tämän rinnalla on tietysti myös harmillisempana säikeenä sellainen ilmiö, että joku ”sitouttanut” sarja muuttuu lopussa ihan surkeaksi (kuten Lost, tai Dexterin jotkut saippuaoopperaa lähennelleet kaudet sekä Joelin mielestä myös Game of Thrones loppuvaiheessa), mutta siihen on jo niin sitoutunut, että katsoo ärsyyntyneenä ja turhautuneena silti kaikki jaksot. Puhisten ärtymystä. Koska mä oon katsonut tätä nyt sata tuntia, niin pakko katsoa loppuun. Vaikka vaan lähinnä ärsyttäisi, että miksi tämä on niin huono.

Ja siksi se ehkä ärsyttääkin, että siihen oli henkilökohtaisesti sitoutunut ja sitten se kehtasi mennä niin huonoksi! Mikä loukkaus!

Haha.

En halua kuvata edes kirjan takakantta, joten saatte toisen kuvan etukannesta.

Okei, takaisin Papa Saltin tarinaan, jota tosiaan odotin (vuoden jännitys!) kuin kuuta nousevaa. Ja siinähän oli tosiaan vielä se pikkujuttu, että sisarussarjan kirjailija Lucinda Riley ehti menehtyä ennen viimeisen ratkaisevan kirjan kirjoittamista, ja saagan viimeisen osan kirjoitti hänen poikansa. Äitinsä muistiinpanojen pohjalta siis.

Haha aikamoiset katastrofin ainekset. Hillitön odotus ja niin monimutkainen juoni, että tuntuu, ettei sitä mitenkään voi nivoa yhteen yhdessä kirjassa. Kaikki riskitekijät ilmassa. Eihän se voi onnistua, vai voiko…? Mitä jos se on kaiken odotuksen jälkeen karvas pettymys?

Aaaaaaaaa pakko päästä lukemaan ennen kuin joku spoilaa jotain!

Hihi itselleni sellainen ”mä luin jo tän”-kommentti oli siinä ihan rajalla: sen vielä kestin. Mutta en yhtään halunnut kuulla siihen mitään jatkolausetta. Ei mitään ”…ja se oli…” -jatkoa!

Hitsi, miten kuumotteli, kun kirjasta ilmestyi mainos mun FB-feediin ja sen alle alkoi kertyä ihmisten kommentteja. Apuaaaaaaah! Sulkekaa some, mä en halua tietää!

Itse asiassa menin tämän kirjasalaisuudensuojelun kanssa niin pitkälle, että tein jotain extremeä: Joel esiluki (sori kaikille!) mun Insta-privakommentit vuorokausi sen jälkeen kun kerroin aloittaneeni kirjan lukemisen. Koska pelkäsin, että kohta joku ei malta vaan sanoo jotain viesteissä! Ja onneksi Joel esiluki – siellä olisikin tullut pari spoilausta, jos ei olisi ollut pelastavaa suodatinta välissä!

Sen jälkeen en uskaltanut postata Instaan enää mitään kirjan lukemisesta ennen kuin sain kirjan kokonaan luettua.

Eilen illalla myöhään (vihdoinkin) sain. Vuonna 2018 aloittamani lukutarina tuli viime yönä vihdoinkin päätökseensä.

Ja siinäpä se, en kerro enempää! Älä säkään kerro kommenteissa. Saa sanoa ”luin!” tai ”en vielä, mutta jonotan” tai vaikka ihan, että ”eipä kiinnosta”. Mutta pssssssst, pidetään kaikki muu äärimmäisen spoilaamattomana!

PS.  Ai niin muistatteko, millainen oli tän kirjasarjan ensimmäisen kirjan arvostelu aikoinaan tässä blogissa? En vielä siihen aikaan kirjoittanut systemaattisia ”luettua”-postauksia, mutta läppähenkisessä ”Kirja-arvosteluita puolison näkökulmasta” -postauksessa Joel kuvaili havaintoja lukevasta puolisostaan näin:

Lucinda Riley: Seitsemän sisarusta

(suomentaja: Hilkka Pekkanen)

Vaimo tuhahtelee jatkuvasti lukiessaan, mutta ei silti ota kuuleviin korviinsa ehdotusta, että jättäisi kirjan kesken. Kertoo illalla nukkumaanmenoa pitkittäen, silmen pyörittelyn säestämänä, kirjan sisältävän loputonta kuvailua smaragdikaulakoruista, marmoripylväistä, yksityisjahdeista ja muuta luksuspornoa. Kaiken kruunaa uhkaus lukea kirjan 77 jatko-osaa kaikista niistä muistakin sisaruksista.

Pisteet: 0/5

NOLLA KAUTTA VIISI, mitä HITTOA?!?

Viisi vuotta (ja ne about 77 jatko-osaa) myöhemmin en ole enää ihan samaa mieltä.

(oikeasti tuohan oli Joelin antama pistemäärä, itse olisin antanut enemmän)