Olin laittanut auton katsastuspaperit apukuskin penkille. Autoon astuessaan puoliso otti ne ja sanoi: ”Mä laitan nämä tänne.”
Ja sitten ne hävisivät.
Taustaa: Meillä kipuillaan kroonisesti hukassa olevien lippulappusten kanssa. Laskut, tärkeät paperit, ilmoittautumiset, lomakkeet – AAAAAAAARGH! Aina hukassa. Ja kuinka monta elintuntiani olenkaan käyttänyt kadonneiden Kela- tai neuvolakorttien epätoivoiseen etsimiseen?
Meillä alati pilkkivään etsimiskriisiin vaikuttaa kaksi hyvinkin kiinteää persoonan ominaisuutta:
1. Puoliso, jolle on tyypillistä laittaa ne johonkin. Ja unohtaa välittömästi, mihin on ne laittanut.
2. Minä, jolle on tyypillistä, että tämä loputon etsiminen ylittää ärsytyskynnyksen sadasosasekunnissa.
Mutta tässä sitä ollaan, onnellisesti naimisissa, eikä aiota erota. Kadonneinen lappujen takia tai muutenkaan. 13,5 vuotta yhdessä pistää keksimään erilaisia arkiselviytymiskeinoja ilman, että joka ikisen lapun (niitä on nimittäin elämässä pal-jon) kohtalo johtaisi riitaan.
Yksi. No, ensiksi testataan tietysti vähintään 9 362 840 erilaista järjestelmää ja sopimusta siitä, mihin meidän perheessä laput ja paperit laitetaan. On laatikoita, kuoria, mappeja, ilmoitustauluja, pinoja. Jepjep. Ei toimi. Koska puoliso on ihan just laittamassa niitä oikeisiin paikkoihin, mutta ihan vaan siinä odotellessa laittaa ne johonkin.
Ja unohtaa välittömästi, mihin on ne laittanut.
Ja minä, joka ärsyynnyn siitä.
Kaksi. Tämä diili sentään vähän helpottaa. Olemme nimittäin sopineet (aika monen neuvottelun, yrityksen ja erehdyksen kautta), että kukaan muu meillä ei laita yhtä ainutta paperia (ei edes mainoslehtistä) lehtiroskikseen kuin minä.
Tämä sopimus on sentään poistanut sen, että tärkeitä papereita menisi enää roskiin. Sitä ennen olin siis useita kertoja löytänyt mun tärkeitä papereita lehtiroskikseen laitettuna. Nykyisin on jotenkin laimealla tavalla lohdullista tietää, että kadonnut lippulappunen on täällä jossain oman kodin (tai auton) sisällä. Ei kaatopaikkaulottuvuudessa.
Kolme. Jos minua meinaa kiehuttaa puolison johonkin laittaman paperin etsiminen, en yksinkertaisesti osallistu siihen.
Koska jos ”auttaisin”, olisin kiehumispisteessä alle kymmenen sekunnin.
”MIKSI MEILLÄ EI KOSKAAN OLE PAPERIT TALLESSA?”, ”MÄ EN VOI USKOA, ETTÄ TÄÄ TAPAHTUU TAAS!”, ”MEHÄN SOVITTIIN, ETTÄ NE LAITETAAN TÄHÄN LOKEROON!” ”MIKSI H*VETISSÄ SÄ KÄYTÄT AIKAA ETSIMÄLLÄ SIELTÄ, KUN EIHÄN SE NYT SIELLÄ VOI OLLA!”
Tätä pyritään välttämään. Ei se kiehuminen nimittäin ainakaan sitä kadonnutta paperia nopeammin takaisin tuo.
Joten zen. Meillä on tässä kadonnut auton rekisteriote, jonka puoliso on ”laittanut johonkin”. Zen.
Minäpä tässä neulon villapaitaa ja luen kirjaa. Annan toisen etsiä. Saatan antaa (mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä) jotain ”voisko se olla siellä-ja-siellä” -suunnistusvihjeitä, mutta enimmäkseen vaan empaattisesti (tukahtuneesti) voivottelen, että onpas nyt harmillista ja kyllä se vielä jostain löytyy.
Neulon villapaitaa ja luen kirjaa. Kadonnut rekisteriote. Zen.
Oi, kesä. Tässä kuvassa ei etsitä mitään.
Ja kyllä, lopulta oi kyllä!
Monen (siis oikeasti MONEN!) tunnin auton- ja kodin- ja kassinetsimisen jälkeen mysteeri selviää. Minä olen siinä neulonut villapaidan hihaa hiljaa itsekseni sillä aikaa ainakin kymmenen sentin verran. Rekisteriote löytyy eteisestä pudonneenna hanska- ja piporitiläkorin taakse.
Selitys – luonnollisesti – tapahtuneelle oli sellainen, että puoliso oli tuonut sen ulkohanskat kädessä sisään ja riisunut hanska-rekisterioteyhdistelmän kokonaisuutena käsistään siihen hanskakorin päälle. Siinä hanskakorissa se oli luultavasti ollut aikansa, ja sitten liukunut jotenkin koko korisysteemin taakse.
Luonnollisesti. Luonnollisesti.
Näin voi käydä.
Iloitaan siinä, että miten mahtavaa oli, että se lopulta löytyi. Jesh jesh, hyvä hyvä!
Okei. Sitten kuluu sen verran aikaa, että kenelläkään ei ole etsimisprosessia kohtaan enää erityisiä tuntemuksia käynnissä. Sitten naurahdan:
”Huomasitko, miten hienosti olin sanomatta mitään?”
”HUOMASIN! Kiitos siitä!”
”Paras parisuhdevinkki: tukahduta tunteesi”, Joel vitsailee.
Nauretaan.
”Paitsi itse asiassa – mähän en varsinaisesti tukahduttanut. Mä vaan tavallaan valitsin, että mitä tunnetta ilmaisen”, minä huomaan.
???
”Tämä tyytyväisyys siitä, että se rekisteriote löytyi, on ihan yhtä aito ja oikea tunne kuin se aiempi ärsytys siitä, että sitä ei löytynyt. Eiks ole paljon kivempi, että mä ilmaisen just tätä tunnetta enkä sitä toista?”
Siitä ollaan samaa mieltä: ON.
Mitäköhän meillä ensi viikolla etsitään?
PS. Sitten on tietysti se, että joskus se lippulappu onkin lopulta mun jäljiltä ollut hukkateillä. Auts.
50
Anna
31.1.2022 at 17:41Samaistuin niin, että syke alkoi nousta. Minä vaan en näin voimakkaasti tuntevana ja ehkä lapsena vähän huonosti tunnetaitoja oppineena pääse tuollaisesta stressistä ja ärsytyksestä vaan sillä, että olen zen ja kohdistan huomioni johonkin muuhun. Voin yrittää laittaa telkkarin päälle ja keskittyä johonkin turhaan, mutta jos puoliso edes yrittää tehdä jotain muuta kuin etsiä kadonnutta asiaa pitää minun lähteä teatraalisesti ja kovalla metelillä ja draamalla sitä etsimään. Koska se tunne vaan on olemassa koko ajan ja se pysyy jotenkin hallinnassa vain sillä, että tiedän sen aiheuttajalle tehtävän koko ajan jotakin. Ja jos ei tehdäkään niin…
Kun hajamieliseen ”laitoin sen johonkin”- puolisoon yhdistää sen, että 3/4 meidän perheessä on sitä mieltä, että jokainen tasainen pinta (lattiaa ei yleensä lasketa tähän) on vain sitä varten, että siihen voi laittaa tavaroita saan melkein päivittäin hepuleita kun missään ei mahdu istumaan, laittamaan ruokaa, laskemaan itse vaikkapa puhelinta ilman, että se katoaa on saanut minut melkein vakavissani harkitsemaan joko jokaisen tason alle kiilaa pitämään kaiken vinossa tai kanaverkkohäkkyrää pyramiidimuodossa. Toki se vaikeuttaa samalla myös kaikki noita mainittuja toimintoja, mutta olisi myös jotakin konkreettista toimintaa asiantilan muuttamiseksi. Koska pelkkä päivittäinen asiasta muistuttaminen ei toimi ja jos alkaisin tehdä sen mitä oikeasti haluaisin, eli joka ilta pyyhkäisisin joka tasonlta jätesäkkiin kaiken ylimääräisen se voisi aiheuttaa todellisia ja vakavia perheriitoja, koska esim. puolison puhelin, lasku, tärkeä lehti, ruuvari, kaksi viikkoa sitten ostettu joku joka odottaa sitä, että ”meinasin ihan just käyttää sitä”. Koska jostain syystä myös aina kun minä rupean siivoamaan toisten sotkuja se toinen oli oikeasti ihan just aikeissa myös tehdä sen ja olin vaan ärsyttävästi puoli minuuttia nopeampi katseltuani sotkua päiväkausia…
Olipas avautuminen xD Usein mietin onko enemmän vika minun hermoissa, muiden toiminnassa vai näiden kahden asian totaalisessa yhteensopimattomuudessa. Ja minä en siis todellakaan ole siisti ihminen itse, mutta kun tuntuu, että olen ainoa joka edes yrittää.
krista
1.2.2022 at 14:09Hahaa, mun puolestaan täytyy varmaan tässä heti myöntää, että mähän itse oon aivan mahdoton huithapeli kaiken ”tavarat paikoilleen” -meiningin kanssa. Oon varmaan kertonutkin, että mulle tuottaa ihan nautintoa esimerkiksi heittää likavaatteet lassoliikkeellä pyykkikorin viereen lattialle – oh se tunne että ei tarvitse laittaa, ei ole pakko :D …ja sitten samaan hengenvetoon tämä MUTTA. Eli siis MUTTA mulle kaikkine huithapeliuksineni tuo ”tärkeät paperit” -puoli on se heikko kohta: oon myös tunnollinen, eli haluan että laskut ois tallessa, ilmoittautumiset hoidettu jne. Eli mulla just sekasorronsietämiskyky on jossain ihan sfääreissä, mutta PAPERIT pitäisi pitää tallessa, hitto vie :D
–
Mutta siis toi on niin keskeinen juttu: onko kyse hermostujan hermoista, muiden toiminnasta vain niiden yhteensopimattomuudesta – mä sanoisin, että tuo viimeinen! Usein ajatellaan, että se siisti on ”oikeassa”, mutta mitä jos onkin vain kyse erilaisista tavoista olla kotona. Sitä mä yritän ajatella tässäkin omassa ärsyyntymisen piirteessä: mä loppujen lopuksi voin tehdä rajallisen määrän sille asialle, että puoliso ”laittaa tavarat johonkin”. Mutta omille hermoilleni voin… no, rajallisen määrän toki sillekin :D Eli jotenkin että siinä(kin) ois kyse kultaisesta keskitiestä ja siitä, että molemmat omalta puoleltaan yrittää huomioida ja ymmärtää toista: toinen yrittää pitää ne paperit tallessa (ja yritetään taas keksiä uusi systeemi niille) ja toinen yrittää olla hermostumatta, KUN ne paperit sitten kuitenkin kohta ovat taas hukassa :D
Anna
1.2.2022 at 17:29Tuon likavaatekeskustelun muistankin :D
Jos vaan asiat jotenkin hoituu niin eihän sillä ole ihan oikeasti väliä onko tavarat paikoillaan. Kun järjellä pysähtyy asiaa ajattelemaan. on monia tapoja elää ja hoitaa asioita. Minulle vaan tuottaa hirmuisesti vaikeuksia olla tässä asiassa huomaavainen ja joustava. Ja jos tämän paasauksen jälkeen näkisit minun työpöydän niin huomaisit veiläpä valtavan ristiriidan sanoissa ja pöytäni tilassa xD Juttu onkin siinä, että jokaisella voi olla se oma paikka/tila/pinta jonka pitäköön missä kunnossa haluaa ja omat tavaransa miten sekaisin ja hukassa tahtoo, mutta kun puhutaan yhteisistä tiloista ja tavaroista joiden käyttö vaikuttaa muiden perheenjäsenten arjen sujuvuuteen niin minulla vaan kiehehtaa yli tosi pahasti.
Hanna
31.1.2022 at 19:16Mä nii-in samaistun tähän. Oon ollut yhdessä adhd-muusikkoni kanssa kohta 22 vuotta, ja meillä on vuosien mittaan löytynyt lompakkoa mikrosta, avaimia kengistä ja jääkaapista ja yhden ikimuistoisen kerran gramexin sopimus suihkun shampootelineestä. Siis sieltä suihkukopista. Päivittäin ukko hukkaa jotain joka oli sekunti sitten kädessä. Enkä mä jaksa enää edes ärsyyntyä. Sen sijaan menen ensimmäiseksi jääkaapille ja tarkistan sieltä.
krista
1.2.2022 at 14:13Ahhahaha anteeksi, mutta naurahdin ääneen tuolle sopimukselle suihkukaapissa :D Mutta sulla on just hyvä asenne! Kun kerran yhdessä ollaan, niin siihen kuuluu (toki tiettyyn pisteeseen asti) toisen ominaisuuksien hyväksyminen <3
Hanna
3.2.2022 at 06:49Joo multa on kerran (tai muutamankin) kysytty, kuinka me ollaan pysytty yhdessä näin pitkään. Älä etsi täydellistä kumppania, ei semmosta olekaan. Tai jos luulet sellasen löytäneesi, tuut taatusti pettymään jossain vaiheessa. Ota sellainen, jonka vikojen kanssa pystyt elämään.
krista
3.2.2022 at 14:54Hyvin sanottu! Ja jotenkin mä ajattelen, että jos toista yrittää lähteä ”muuttamaan” – siis tarkoittaen erityisesti pieniä tapoja ja ominaisuuksia – se vaan helposti aiheuttaa katkeruutta molempiin suuntiin. Oma koti ja oma parisuhde on kuitenkin se, jossa olisi tärkeää tulla hyväksytyksi ihan omana itsenään, myös niiden ns. huonompien ominaisuuksien kanssa. Uskon, että pitkässä parisuhteessa yksi tärkeä tekijä on just toisen hyväksyminen. (ja kun puhutaan just sellaisista suht harmittomista jutuista, rankat jutut ja ongelmat sitten tietysti erikseen)
Emiliakatariina
1.2.2022 at 13:36Meillä ei tätä ongelmaa mutta hyvin samanlainen tunneskaala liittyen jatkuvaan myöhästelyyn. Ollaan 10 vuotta miehen kanssa oltu yhdessä ja hän on toivoton myöhästelijä. Lähtee siis joka paikkaan valmiiksi jo myöhässä vaikka muistuttaisin aamusta asti että lähtö on siihen ja siihen aikaan. Argh!!! Olen huomannut että tä huomauttelu ei auta mitään niin nykyään tukahdutan tunteeni ja välillä valehtelen että joku tapaaminen tms on esim 10:00 jos se on 10:15 niin saatamme olla vahingossa jopa ajoissa. :D
krista
1.2.2022 at 14:20Apua mä oon tuollainen :D JA puoliso kans – ja sit samanaikaisesti mua ärsyttää, jos ollaan myöhässä paikasta, josta en haluaisi olla myöhässä. JA kun sitten taistelen samalla omaa myöhästymistaipumustani vastaan ja SILTI olen myöhässä, phuuuuuuuh :D No, oikeastaan mä olen ollut esimerkiksi neuvolaan viime aikoina hyvinkin ajoissa, mutta siinä on just sellainen henkilökohtainen ponnistelu aina takana.
–
Mutta toi on niin totta, että huomauttelu ei kyllä auta. Etenkään silloin, jos ollaan myöhässä :D Koska jos menee riidaksi, sitten ollaan vaan myöhässä riitaisina/ paperilappu hukassa riitaisena. Eli tosiaan täytyy ottaa toiset tekniikat käyttöön, toi tapaamisajan ”kaunistelu” on varmaan tosi hyvä vaihtoehto :)
Anna
1.2.2022 at 17:16Teille sopii siis se Espanjan meininki sitten :D
Minä olen aina mieluummin vartin ajoissa kuin kolme minuuttia myöhässä. Toki jos menen jonkun luokse vaikka juhliin niin en viitsi mennä varttia liian aikaisin koputtelemaan ovelle, mutta sitten odotetaan autossa, ajetaan joku pieni kierros tms. Ei ole ihan yksi taikka kaksi kertaa kun olen eteisessä melkein itku kurkussa, että nyt jos KAIKKI eivät ole viidessä minuutissa autossa niin en enää kehtaa lähteä ollenkaan. Ja se viiden minuutin päästä autossa tarkoittaisi sitä, että ollaan paikalla juuri tasalta (navigaattorin mukaan, joka usein on vähän pessimistinen ajoajan suhteen).
Meillä ongelma on siinä, että jos laitan lapset pukemaan ajoissa niin he pukevat ihan super pikavauhtia ja sitten ollaan se 30 min liian aikaisin ja jos taas odotan vartin pidempään niin pukeminen kestää ja kestää ja sitten olen jo saamassa sydänkohtauksen xD Eikä edes aina ne lapset vaan myös mies joka vakiona juoksee aina autolta takaisin jotain hakemaan.
Oma hermostuminen noissa kyllä vaan pahentaa tilannetta. Jos kiire saa minut toimimaan tosi suunnitelmallisesti ja selväjärkisesti, että kaikki sujuisi ripeästi niin muu perhe joko menee lukkoon tai alkaa juosta päättömästi edestakaisin :P
Laura W.
2.2.2022 at 00:29Huikkaan täältä juuri tähän postaukseen kuulumattoman toiveen; olisko sulla tai Puutalolasten Taikablogissa lapsilla innostusta kirjoittaa taas lasten kirjasuosituksista? Meillä hyvin samanikäiset innokkaat lukutoukat kuin teillä, ja ollaan bongattu teidän kirjasuosituksista monen monituista herkullista, itselle uutta kirjaa ja kirjasarjaa – eli lämmin kiitos niistä!! <3 Mitäs teillä siis tällä hetkellä luetaan? :)
Ihania, lumisia talvipäiviä ja ihania odotuksen hetkiä! <3
krista
2.2.2022 at 08:19Oi, kiitos lukuvinkistä, minäpäs kysäisen! :) Jos eivät ole halukkaita tekemään omaa kirjoitusta, varmasti ainakin jakavat mielellään vinkkinsä äidin kautta :) Palaan siis!
Rinotinto
2.2.2022 at 20:02Jep jep, I feel y’all! Naimisissa 14 v henkilön kanssa joka unohtaa samantien mitä on sovittu tai mistä on puhuttu. Perheestä 2/4 jättää kaiken lojumaan jonnekin vaikka kaikelle on kyllä sijoituspaikka olemassa. En enää jaksa joka päivä välittää ja siivota kasoja (on niitä joskus munkin jäljiltä, asiat jää vaiheeseen…) Sitten kun joku on tulossa kylään, puoliso alkaa vimmatun siivouksen, tunkee tavaroita, papereita ja asioita ihan mihin sattuu ja unohtaa samantien. Sitten niitä etsitään samalla raivolla myöhemmin. (Raivona yleensä minä) Viimeksi oli hukassa ompelukoneen johdot. Toinen löytyi paljon myöhemmin tungettuna johonkin laatikkoon, toinen ei koskaan. En sitten ommellutkaan. Enkä ompele. En ymmärrä miksi joku paperi (tärkeä asiakirja tai vaikka keksipaperin kääre), tyhjä ketsuppipullo tms pitää viskata siihen, mihin käsi yltää ja silmä ei näe (johonkin selän taakse) eikä sinne mihin se loogisesti kuuluisi tai voisi samantien laittaa. Koska ne eivät siitä ekasta paikasta sitten liiku mihinkään. Mitenkä Krista olet onnistunut saavuttamaan ton zen-tilan?
Myöhästelijä puoliso ei onneksi ole, se olen minä :D
krista
3.2.2022 at 15:02Hihihi ja siis alkuun tosiaan pakko vielä painottaa, että mä itse olen kamala huithapeli, täysi sottapytty ja tavaroiden hukkaaja. MUTTA! Siis ahhahah tuo tavaroiden sullominen mihin sattuu – aaaaaargh :D Mun miestä se on ihan vihonviimeistä, eli että tehdään jotain ”sekalaiskamapusseja”, ja sit ei TODELLAKAAN löydy koskaan mitään. Mieluummin niin, että ne tavarat on levällään siinä lattialla, siitä ne ainakin löytää :D
–
Toi zen on varmaan sitä, että tiedostan olevani vähintäänin yhtä paha monessa asiassa – VAIKKA just tässä tärkeiden papereiden kanssa toimimisessa olenkin se, joka haluaisi pitää ne tallessa :D Ja varmaan myös sitä, että mä i-n-h-o-a-n riitelyä, varsinkin turhaa sellaista. Sanotaan nyt vaikka niin, että oon riitelyä saanut ”aiemmassa elämässäni” sen verran tarpeeksi, että nykyään en jotenkin yhtään jaksa sellaista merkityksetöntä tyhjänriitelyä. Mieluummin yrittää niin, että ollaan kaikki mahdollisimman hyvällä mielellä. Silloin sitä tulee keksineeksi muita metodeja, joilla päästä yli tilanteesta :D