Parvekkeella

Meidän parvekkeella paukkuu ja pörisee. Kolisee, huudetaan, puhutaan puhelimeen ja nauretaan. Huikkailaan, huhuillaan, rymähdetään, haukahdellaan, kikatetaan ja kiljutaan. Heitellään pulloja yksi kerrallaan pullonkeräysastiaan. Soitetaan musiikkia ja lauletaan yömyöhällä niin kauan, että lopulta vain korvatulpat vaimentavat sen vapauttavaan rauhanhuminaan.

Parveke on kuin suora katsomo loputtomaan tapahtumien virtaan. Mopot päristelevät, poliisiautot partioivat. Pyöräilijät, lenkkeilijät, koiranulkoiluttajat, suomalaiset sauvakävelijät ja vaununrullailijat. Käsi kädessä kävelevät nuoret ja rollaattorejaan työntävät vanhukset. Joku on kokenut kai ihmeparantumisen: noussut pyörätuolistaan ja työntelee tyhjää tuolia edessään.

Kaiken taustalla meri liplattaa, kuohuu tai kimmeltää. Hiekka hohkaa. Papukaijat raakkuvat, illalla vilahtelee lepakoita palmujen ja rantapaviljonkien vaihtuvien valaistusten katveissa.

Meidän tämän vuoden parveke on ihan erilainen kuin aiempien asuntojen parvekkeet.

Ensimmäisen asuntomme parveke osoitti rauhalliselle taloyhtiön sisäpihalle, jossa fiilistelimme palmuja. PALMUJA, vou. Toisessa asunnossa oli maantasainen terassi: siellä olimme muurien sisällä kuin omassa pienessä (tuulettomassa) suojakolossamme. Näimme oman pienen puutarhan bougainvilleoiden loiston ja kuulimme korviahuumavan lintujen viserryksen piha-aidasta. Kolmannen asunnon parvekenäkymä oli huikea. Yli kaupungin, merelle ja härkäkukkulalle sekä vuorille. Ääniraitana kuului päivisin viereisen koulunpihan volyyminapit räjäyttävä leikinvilske. Neljännen (ja pitkäaikaisimman) asunnon parvekkeesta ihailimme lähinnä vastapäistä taloa – vaikka kuulostaa ankealta, meille se oli kotoisaa ja ihanaa.

Ja nyt olemme parvekkeella täällä loputtomassa espanjan kielen papatuksesssa, paukkeessa ja pörinässä.

Rakastan sitä.

Tarkennus: rakastan sitäKIN.

Voisin istua tuossa parvekkeella vaikka tuntikausia. Todellisuudessa en ehdi tehdä niin, mutta siis voisin, jos voisin.

Parvekkeella on kuin parhaalla terassipaikalla muiden melskettä seuraamassa: näkyvissä ja näkymättömissä yhtä aikaa, harva tulee katsahtaneeksi tähän muutaman metrin korkeuteen kävelytiestä.

Kun olin lapsi, olimme kahden viikon pakettilomalla Miamissa oman ämmini kanssa. Ämmi rakasti vain istua hotellin aulassa katsomassa tulevia ja meneviä ihmisiä. Nyt ymmärrän!

On jännä ajatella, että jollekulle tämä mökä ja melu olisi varmasti ihan kauhistus. Mutta itse sanoin tätä asuntoa varatessanikin: me ei olla meluherkkiä. Ja huomaan, että se todella pitää paikkansa! Iltaisin, kun naapurissa kajahtaa karaoke, ei ahdista vaan naurattaa. Ei kannata olla kovin meluherkkä, jos aikoo asustella paseolla, ensimmäisessä asuinkerroksessa.

Ai-jai-jaaaaaai, Di- LAI-lah! Iltaisin sitä ihan odottaa, että joku sen vetäisee. Vauva ei karaokesta hetkahda, lasten makuuhuone on toiselle puolelle.

Kun laitan korvatulpat, on ihan hiljaista.

Aamulla avaan makuuhuoneen persianan, otan pois korvatulpat ja herään uuteen päivään pörinään.

40