Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kirkon ulkosuomalaistyön kanssa.
Viime talvena meidän pienet (ex)pakanalapset halusivat lanseerata oman kodinkin ruokapöytään ruokarukouksen. Ateisti-isi pyöritteli siinä kyllä silmiään (perus), mutta ei sanonut mitään. Niinpä lasten päivähoidossa oppima rukous lausuttiin meidän ruokapöydässä raikuvalla äänellä jokseenkin näin:
”Maasta kasvoi vilja tämä,
armaan aurinkoisen kypsyttämä.
Rakas taivas,
rakas maa,
teitä en tahdo unhoittaa.
Siunaa ruokamme,
AAMEN KROKOTIILI.”
Haha! Aikuisetkin voivat puhekielessä joskus sanoa ”AAMEN”, kun jotain tahtovat painottaa, tai vahvistaa olevansa voimakkaasti samaa mieltä. Mutta hei, mikä on lasten mielestä vielä voimakkaampi kuin AAMEN…?
No tietysti siis: AAMEN KROKOTIILI.
Tänä talvena meidän lapset ovat olleet ensimmäistä kertaa viisipäiväisessä päivähoidossa, joten meidän aiempien vuosien tärkeä perjantaiperinne on jäänyt aikataulusyistä ihan paitsioon. Aiempina vuosina meillä oli siis aina (paitsi jos oltiin kipeinä) tapana mennä perjantaisin Pacosintuvalle Aurinkorannikon seurakunnan järjestämään perhekerhoon, minä ja tytöt. Joel teki vielä viikon viimeisen arkipäivän töitä, mutta minä pidin aina perjantaisin ylimääräisen vapaapäivän lasten kanssa.
”Onko siellä kavereita?”, oli toisen lapsen päällimmäinen ajatus.
”Onko siellä pullaa?”, pohti toinen lapsi.
On, ja on.
Ja kahvia aikuisille.
Minulle itselleni tuo perhekerho oli aina paljon enemmän kuin (pulla ja) parin tunnin kiva tekeminen lasten kanssa. Etenkin kun lapset olivat pienempiä (alkuun 4 ja 2, pienempi vielä kotihoidossa) ja yöt rikkonaisempia, just sinne perhekerhon kahvipannun äärelle minä raahauduin perjantaisin. Se oli sellainen viikon arkihuokaisuhetki. Lapset vilahtivat leikkeihin, ja itse sain selata tuoreen paikallislehden rauhassa. Ja samalla sain tutustua muihin pienten lasten vanhempiin samanlaissa (ja myös erilaisissa) elämäntilanteissa.
Ja siellä sen saman kahvipannullisen äärellä oon tavannut niin niin niin monta ihmistä, jotka nykyisin ovat meidän kavereita (ja lapset meidän lasten kavereita) myös perhekerhon ulkopuolella.
Siispä tuo Pacosintupa on ollut meille tärkeä paikka, niin sosiaalisesti kuin henkisesti.
Perjantaiaamuna, matkalla pitkästä aikaa perhekerhoon.
Jännä, miten rutiinien muuttuessa ennen arkiset asiat muuttuvat nostalgiaksi.
”Voi kaikki kauniit ihanat onnelliset muistot ihan tulvivat minun mieleen! Tästä minä olen nähnyt unta ja haaveillut!”, tiivisti nelivuotias meidän kaikkien tuntemukset, kun nyt viime perjantaina käveltiin pitkästä aikaa kohti Pacosia.
Pidetiin siis ihan tarkoituksella vapaapäivä minun töistä ja lasten nykyisestä päivähoidosta. Että päästään (yhdeksän kuukauden tauon jälkeen!) taas tuttuun perhekerhoon ja sen vetäjää, ihanaa Mallaa moikkaamaan. Ikävä oli oikeasti ollut!
Muutama asia oli yhdeksän kuukauden aikana tullut kerholle uutta. Oli uudet naulakot ja uusi kiva pieni kotileikkipaikka. Ja paljon uusia perheitä myös; vaihtuvuuttahan täällä on paljon.
Mutta paljon myös samaa! Tuttuja leluja lapsille! Ja kahvipannu siellä tietysti paikoillaan – ja ihana, lämmin tunnelma myös.
Erityisesti yhtä perhettä – vanhemmat ja kolme supersuloista tyttöä – katselin siinä hetken pidempään, ja huono kasvomuistini yritti yhdistellä katkenneita piuhoja… Kunnes uskasin kysyä:
”Ootko sä Isyystestin Johannes?”
No, olihan se! Jesh, mun kasvomuisti kerrankin toimi! Ja olipa muuten ihana perhe!
Ja muutenkin tuolta tuli taas heti uusia tuttavuuksia. Jännä juttu; vaikka sinne ihan yksikseen (tai no: lasten kanssa) menee, on silti jotenkin heti henkisesti osana porukkaa ja on helppo alkaa jutella kenen tahansa kanssa. Se on kyllä jotenkin ihan poikkeuksellista!
Varmaan just tämä, mistä viimeksikin kirjoitin: täällä keskustelunavaukset on niin helppo tehdä. ”Kuinka pitkään olette? Onko teidän lapset hoidossa täällä? Missä päin asutte? Vaihdetaanko yhteystiedot ja treffataan joskus leikkipuistossa?”
Pacosintuvan avoin perhekerho on siis aina perjantaisin, alkaen klo 9.30. Sinne voi tulla liukuvasti omien aikataulujen mukaan (heh itselleni tämä oli alkuun tärkeä tieto). Eli ei siis tarvitse olla alkamisaikaan paikalla, vaan voi tulla, kun saa lapset liikkeelle.
Alussa on nimittäin ihan vapaata oleskelua: lasten vapaata leikkiä, ja kahvia ja pullaa (eurolla).
Sitten klo 11 aikoihin (sekin joustaa siinä fiiliksen mukaan) kilisee tuttu kello, siivouskello. Silloin kerätään lelut koreihin, leikkimatot rullalle ja asetutaan yhteiseen piiriin pienelle laululeikkituokiolle.
Ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa. Ja hämä-hämä-häkki nyt ainakin. Sekä Piippolan vaari! Eli usein lasten toiveiden mukaan kivoja laululeikkejä.
Leikkituokion jälkeen kerho päättyy, noin 11.30 aikoihin tavallisesti. Mutta meidän omana tapana ainakin on ollut siitä sitten huhuilla seuraa ”jatkoille” viereiseen leikkipuistoon. Siihen kertyy usein ihan kivan kokoinen porukka suomalaisia perheitä leikkimään vielä reiluksi tunniksi tai fiiliksen mukaan.
Joskus siitä on menty yhdessä syömäänkin (tällä kertaa osa haki annoskateutta herättäen pitsat siihen puistoon, oijoijoi nam nam), mutta useimmiten meidän tapa on ollut mennä sitten suoraan kotiin, missä Joel on laittanut meille ruoan meille pöytään – ja lapset pääsevät näppärästi päiväunille, väsyneitä kun usein siinä vaiheessa ovat.
Ai että! Nyt tosiaan oli eka kerhokerta tälle vuodelle, mutta ihan ehdottomasti mennään vielä pari kertaa tässä lopputalven aikana, jos vaan mitenkään työtilanne sallii vapaapäivän.
Meidän ihana perjantaiperinne – näitä aikoja mä tulen kaiholla muistelemaan sitten, kun lapset ovat isompia. Onneksi nyt tuli otettua sarja kuviakin muistoksi!
Perantain perhekerho on siis Aurinkorannikon seurakunnan järjestämä, ja se on erittäin ”elämänkatsomusystävällinen” niin kuin muukin lapsiperhetoiminta täällä. En usko, että tuolta perhekerhosta saa hikkaa kovin moni ateistikaan.
Muutaman hauskan ”lasten suusta” -jutun voi toki mukaansa muistoksi saada.
AAMEN KROKOTIILI.
(tosin tämäkin tuli seurakunnan päivähoidosta eikä perhekerhosta)
Anna
11.2.2019 at 15:56Ai että miten voi olla näin ateisti että heti nousi karvat pystyyn tuosta teidän lasten haluamasta ruokarukouksesta vaikka eihän se oikeasti paha ole että lapset tahtovat tuoda heidän mielestään hauskoja rutiineja kotiin ja tuo rukouskin on oikeasti ihan kiva :)
–
Tuollaisista paikoisa ja jutuista jää kyllä pysyvät muistot. Tietynlaiset värit ja valot, mutta varsinkin hajut ja tuoksut ainakin minulla. Muistan edelleen miltä tuoksuivat pistelyhelmialustat päiväkodissa jossa olin hoidossa joskus neljän vanhana. Myöhemmin palasin sinne töihin pariksi vuodeksi ja se tuoksu oli ihan sama ja nyt kun olen ollut kymmenen vuotta poissa muistan sen silti edelleen. Muistan myös jonkun kastikkeen maun jonka yhdistän tuohon päiväkotiin ja jota en ole onnistunut löytämään enää uudestaan. Ja hämärän talviaamun aamupiirin jossa laulettiin Missä on peukalo. Muistan myös miltä tuoksui muovinen merihevonen joka oli ulkoleikeissä. Se haisi muoville ja märälle hiekalle. Ja sen takia piti aina olla ensimmäisenä ulkona että ehti valita kyseisen lelun.
Voisin kuvitella että samalla tavalla teidän lapsille syöpyy muistoja näistä kerhoista :)
krista
11.2.2019 at 16:41Hahaa, ja meidän mielestä kun tuo oli just ihana :)
–
Ihania muistoja! Jännä, just tälleen lapsen mieleen voi jäädä hyvinkin pienet asiat! Mulla tulee omasta lapsuuden päivähoitopaikasta (se oli perhepäivähoito, kunnalliselle siihen aikaan ei Kuusamossa päässyt) mieleen ensimmäisenä perunamaa, yksi keinu, hoitotädin permanentti ja muita yksittäisiä pieniä juttuja <3 Vähänkö tuo sun muovinen merihevonen on liikkis, mä jotenkin ihan pystyin näkemään se silmissäni, kun kerroit <3
Salvia
11.2.2019 at 16:40Kyllä mullakin nousi välittömästi karvat pystyyn tuosta ruokarukousjutusta – rukoiluttaminen kun on uskonnon harjoittamista, ja Suomessa siis (onneksi) laitonta päiväkodeissa. Kiva, että olette nähneet kirkon järjestämät palvelut positiivisina ja teille sopivina, mutta kannattaa tiedostaa, että toisilla tähän teemaan liittyy paljon ahdistusta ja negatiivisia kokemuksia. Itse en tahdo ketään käännyttämään lapsiani minkäänlaisten rukousten, jeesustarinoiden ja lorujen muodossa, joten en koe tuollaista toimintaa kuitenkaan ihan kaikille sopivana. Seurakunnan järjestämään toimintaan osallistuminen on toki kaikille näennäisesti vapaaehtoista, mutta mielestäni on surullista, että monilla paikkakunnilla nämä kerhot ovat suurinpiirtein ainoaa (edullista ja matalan kynnyksen) lapsiperhetoimintaa, mitä tarjotaan. Sosiaalisten kontaktien kaipuu voi ajaa perheen toimintaan vähän pakosta, vaikka toiveena olisi kasvattaa lapsi uskonnottomasti Tämä on tietysti seurakunnalle loistava tilanne, sillä näin kristillisen kasvatuksen piiriin saadaan kätevästi varhaisessa vaiheessa myös niitä ateistiperheiden lapsia. Uskonnollinen kasvatushan toimii erityisen hyvin silloin, kun lapsi ei osaa vielä itse kyseenalaistaa asioita. Anteeksi, että oma näkemykseni aiheesta on vähän raadollisempi.
krista
11.2.2019 at 16:48Tämä ei siis ole kunnallinen päiväkoti vaan selkeästi seurakunnan kerhoja (perhekerho ja päivähoitotyyppinen päiväkerho) ja niihin osallistuminen tosiaan meidän perheen oma valinta, josta meille on tullut tosi hyvät kokemukset <3 Ja se valinta tehdessä tiedettiin, että siellä on ihan uskonnon harjoittamistakin ja se oli meille ok. Esimerkiksi jouluevankeliumi oli joulujuhlassa, ja tämä kerrottiin silloin jo ihan kerhon kuvauksessa etukäteen. Meistä on ollut just kiva, kun kristinuskon tarinat ovat tulleet lapsille tutuiksi yllättävänkin yleissivistävällä tasolla, täällä on osattu se tosi kivasti hoitaa. Eikä ruokarukoukset tosiaan ole haitanneet meidän perheen ateistiakaan, vaan hänenkin mielestä myös tuo oli poikkeuksellisen kivasti löydetty rukous. Ja se krokotiiliosuus meitä huvitti :)
-
Jos ei seurakunnan järjestämiin kerhoihin halua mennä, niin sitten tosiaan on ihanaa, jos joku muu taho sellaista järjestää! Ja tietysti kurjaa, jos muuta tahoa ei ole, mutta siitä ei tavallaan voi seurakuntaa syyttää :) Me ollaan seurakunnan toiminnasta täällä olleet tosi iloisia ja se on antanut paljon. Suomessa ei olla seurakunnan toiminnassa koskaan oltu (paitsi minä lapsena; mähän oon käynyt pyhäkoulun ja isompana ollut useana vuotena isosenakin), mutta itse asiassa mun täytyy myöntää, että kävin vähän oman Suomen-seurakunnan kerhoja jo vilkuilemassa. Hyvin voitaisiin mennä tutustumaan sellaiseenkin, katsomaan että onko yhtä kivaa kuin täällä :)
-
Mutta tosiaan: jos ei halua lapselleen uskonnollista toimintaa, niin sitten joku muu taho kuin seurakunta on tietysti parempi :)
Anna
11.2.2019 at 19:50Mitäs jos järkkäisi ihan oman perhekerhon muiden vanhempien kanssa? Tapaatte joko vuoroviikoin eri kodeissa tai leikkipuistossa, tai kahvilassa tai sitten kysytte saatteko kokoontua jossain seurantalolla tms jos tulijoita on enemmän kuni kourallinen.
Varmaan voi myös olla kuntaan yhteydessä ja esittää toiveen tällaisesta toiminnasta. Ja esim. IP-kerhojen kohdalla lienee jopa kunnan velvollisuus järjestää tunnustuksettomana sitten kouluiässä. Vääntämistähän siinä voi olla, mutta jos kaikki ovat vaan ”tyytyväisenä” hiljaa niin ei mikään muutu.
–
Minusta postaus oli tosi kiva ja vaikka itsellekin tuli ensialkuun negatiivinen tunne tuosta rukouksesta niin se oli lähtöisin juuri siitä kun joutuu seuraamaan sivusta ja jopa itsekin osallistumaan tuohon vääntöön täällä Suomessa. Minusta on silti kiva että Krista on perheineen löytänyt itselleen sopivan kerhon missä hoitaa sosiaalisia suhteita ja hankkia muistoja ja kivasti on tässä asiasta kerrottu :)
krista
12.2.2019 at 10:54Hyviä ideoita! Ja tosiaan suuta kannattaa avata (niin kuin tässä keskustelussa olevat varmasti tekevätkin; mutta muidenkin samassa tilanteessa olevien kannattaa!), muuten ei tilanteet muutu. Helsingissähän on hyvä tilanne, kun on leikkipuistot ja niissä monissa erilaista kerhotoimintaa, ja lisäksi mm. MLL:llä perhekahviloita – hih niihinkään en koskaan ”uskaltautunut”, hassua! Leikkipuistojen toiminnassa kyllä kävin. Onkohan muita tahoja, jotka vois järjestää? Tai sit tosiaan ihan itse! Täällä Fugessa oli parina vuonna itsejärjestettyä muskaritoimintaa, kun sellaista täällä ei ole muuten tarjolla. Ja vauva/taaperojumppaakin vedettiin ”yksi äideistä ohjaa” -periaatteella eka vuonna :) Täällä tosin helpompaa, kun nuo itsejärjestetyt oli ulkona; Suomessa siihen tarvitsee tilan. Ja tietysti sen aktiivisen tyypin tai muutaman, joka alkaa järjestää!
–
Mutta tietysti etenkin väsymystilassa se on kullanarvoista, että joku muu taho on sen kahvin valmiiksi keittänyt ja tehnyt kynnyksen matalaksi tulla. Seurakuntien lisäksi tosiaan kunnilla tai MLL:llä saattaisi olla, onkohan muita tahoja?
Pimmiäinen
11.2.2019 at 17:44Oma ajatukseni tuosta rukouksesta oli että ”onpa ihana ateistillekin sopiva värssy”. Mua ei sinänsä haittaa uskonnon harjoittaminen eli rukoukset, jumalasta puhuminen ym vaan se, että väitetään jotain järjenvastaista kuten esim että evoluutio ei ole totta.
krista
11.2.2019 at 17:51Näin mekin just ajateltiin – ja oltiin itse asiassa tosi positiivisesti yllättyneitä, että rukous oli just tuollainen! Tuohon voi tavallaan kukin laittaa omat merkityksensä <3 En tiedä, onko tuo siis tällä hetkelläkin tuolla edelleen käytössä - ehkä on tuon lisäksi ollut myös perinteisempiäkin - mutta tuon lapset siis kotona meille viime talvena lausuivat ja mun korvaan toi oli tosi kiva.
Anna
11.2.2019 at 19:46Samaan tulokseen minäkin tulin kun pääsin ensin rukous! -järkytyksestäni yli :)
Ja todellakin seurakunta saa omissa kerhoissaan tehdä juuri niin kuin haluaa eikä siihen pitäisi olla kenelläkään nokan koputtamista. Tosi hienoa vaan että ovat noinkin yleismaailmallisen rukouksen löytäneet/keksineet ja ottaneet ohjelmistoonsa. Iso peukku siitä heille.
Lena
11.2.2019 at 23:04Seurakunnan perhekerho ja muskari on täällä Suomessakin tän äitiyslomalaisen ja vajaa 1-vuotiaan viikon piristyksiä!
En oikein ymmärrä miksi tuo rukous ihmisiä niin järkytti? Ei meilläkään rukoilla, mutta jos lapsi joskus bongaa sen tavan ja pitää kivana niin voidaanhan me sitten joskus.
Nyt aloin pohtimaan, että voitaishan me ottaa tavaksi iltarukous. Meidän perheessä (ja todennäkösesti miehenkin) se oli tapana ja muistan sen mukavana hetkenä äidin tai isän kanssa iltaisin. Lausuttiin lyhyt iltarukous ja sen perään rakkaat ihmiset ja eläimet ja joskus muumit sun muut ja lopulta aamen. Ehkä voitais keksiä joku ihan oma, joka ei varmaan sisältäisi jumalaa, mutta aamen ois perässä.
Kuulun kirkkoon, menin kirkossa naimisiin, lapseni on kastettu, käydään joka joulu kauneimmissa joululauluissa, perhekerhossa ja muskarissa. Harkitsen iltarukousta lapselleni. Siitä huolimatta en koe olevani uskovainen. Jännä juttu tämä suomalainen uskonnollisuus, jota kovasti monet nykyään halveksivat. Musta tämä on hyvä kulttuuri.
Kaikkea sitä tuleekin mieleen, en mä koskaan blogeihin kommentoi :D
krista
11.2.2019 at 23:35Muakin tosiaan ihan melkein näin jälkikäteen harmittaa, että en rohkaissut mieltäni mennä oman seurakunnan kerhoihin Suomessa silloin lasten ollessa pienempiä! Tästä viime postauksen kommenteissa kans kerroin, mutta pakko toistaa: nyt, kun täällä on tullut käytyä perhekerhossa, voisin hyvinkin kuvitella meneväni vastaavaan (jos on yhtä kivasti toteutettu) myös Suomessa – tai testaamaan ainakin!
–
Meillä ei muuten lapsuuskotona ollut koskaan ruokarukousta, mutta iltarukous kyllä oli. Se oli kyllä ihan ”rakas Jumala” -matskua eli täysin uskonnollinen, mutta mulla on siitä niin kauniit muistot, että melkein tekisi mieli opettaa lapsillekin. Se meni jotenkin näin:
Rakas Jumala, taasen on ilta,
yö joutuu ja nukutaan.
Surut lievitä vanhemmilta,
ovat joskus he murheissaan.
Koko maailman kansoja siunaa.
Kotieläimetkin navetassa makaa,
nuo lempeät kiltit niin.
Rakas Jumala, tähtien takaa,
näethän niittenkin vuoteisiin.
Uni rauhaisa kaikille anna,
Aamen.
–
Eli joo, on ihan uskontomatskua. Silti mulla tuli nytkin kyyneleet silmiin. Muisto ja hetki oli mulle tärkeä ja rakas <3 Silti tuossa on toistaiseksi mennyt raja, että en ole lapsille sitä opettanut. Tavallaan haluaisin kuitenkin laittaa perinteen eteenpäin <3
Anna
12.2.2019 at 07:58Lena, voin vastata omasta puolestani että se tulee siitä kun joutuu omalla kohdallaan taistelemaan uskonnottoman varhaiskavatuksen ja koulutuksen puolesta niin asiaan muodostuu helposti sellainen muuri joka nostaa päätään sitten jo turhankin takia, kuten nyt tässä tapauksessa kävi.
–
Me kehitettiin lapselle iltaloru kertomaan että nyt alkaa yö kun hän oli ihan vauva ja se on edelleen käytössä. Loruun kuuluu myös se että silitellään koko kroppa läpi lorun mukana.
Aurinko laskee ilta jo on
silti vain (lapsen nimi tähän) on uneton.
Varpailla vauhti on mahdoton.
Kai niitä tallessa 10 on.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
Hyvää yötä varpaat.
–
Tähtiä syttyy ilta jo on,
yhä vaan (lapsen nimi tähän) on uneton.
Jaloilla vauhtia aina vaan ois.
Silitetään niitäs liika vauhti pois.
Hyvää yötä jalat.
–
Kohta kuu nousee, ilta jo on.
Miksi siis (lapsen nimi tähän) on uneton.
Olisiko navassa unen nappula?
Kyljissäkin uni kai vois asua.
Hyvää yötä vatsa.
–
Lamput kohta sammuu, ilta jo on.
Kädet vaan vielä käy karkelohon.
Olkapäistä sormiin uni virrata saa
ja kymmenessä huoneessa taas asustaa.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
Hyvää yötä sormet.
–
Nyt aika unen kun ilta jo on.
Enää pikku (lapsen nimi tähän) ei ole uneton.
Nalle (tai mikä tahansa unikaveri/riepu/mikä vaan) kun silittää ja käy kainaloon
silloin (lapsen nimi tähän) siirtyy unen tanssitaloon.
Hyvää yötä Nalle (tms.), hyvää yötä (lapsen nimi tähän).
krista
12.2.2019 at 09:46IHANIA!!!! <3 <3 <3 Eikä, siis itse keksitte, mä katsoin ensin, että jostain lorukirjasta - nää on niii-iiiin hyviä <3 <3 <3
-
Ja tuo on muuten varmasti niin totta, niin tässä kuin muissakin asioissa: omat aiemmat kokemukset vaikuttaa tulkintaan. Ja niin kuin viimeksikin puhuttiin, oon kans 100 % sitä mieltä, että kunnallisen varhaiskasvatuksen ja koulutuksen pitää olla uskonnotonta ja myös uskonnottomille tasa-arvoista. Mutta seurakunnan kerhossa on tietysti ihan eri :) Mutta monesti (tai aina?) se oma ensitulkinta tulee just sieltä omien aiempien kokemusten kautta. Ja on hienoa nähdä, miten tällaisissa keskusteluissa niitä omia tulkintoja pystyy myös reflektoimaan eli "miksi tämä herättää minussa tällaisia ajatuksia kuin herättää". Ai että, siitä mä tykkään täällä näissä meidän keskusteluissa!
Anna
12.2.2019 at 12:25Kiitos <3 Kyllä on itse keksitty.
Täällä tuo asioiden ja reaktyioiden pohtiminen myös käy kun ilmapiiri on sen verran hyvä. Alapa tuolla jossain FB:n puolella avaamaan omia ajatuksia kun suurin osa on omalla puolellaan poterossa…
Lilas
13.2.2019 at 12:41En tiedä onko tuo ruokarukous uskonnollinen alkuunkaan, kun itse olen ollut steineria ja montessoria painottavassa päiväkodissa ja siellä oli tuo vastaava rukous, maasta versonut on vilja tämä, armaan auringon kypsyttämä…joka jaksa alkaa googlailla alkuperää niin voi perehtyä aiheeseen tarkemmin.
krista
13.2.2019 at 12:59No hei tämähän ehkäpä selventää rukouk… runon alkuperää, kiitos, mahtavaa! Kerhon aiempi vetäjä on montessoriin hyvin perehtynyt (ja kerhotoiminta soveltavaa montessoria ainakin silloin), ja nykyvetäjä myös tosi ammattilainen ja varmasti monen pedagogiikan tunteva ja niitä soveltava. Joten varmastikin sieltä on etsitty tämä rukous – tai siis runo. Tämä pikagoolgauksella siis mainitaan useammassa paikassa uskonnottomille sopivaksi ruokarunoksi. Ihan mahtavaa, arvostus nousi vielä enemmän <3 <3 <3
Suvi
13.2.2019 at 15:07Kiva kuulla ”ei uskovaisen” perheen kokemuksia perhekerhosta! :) Meidän tytöt käyvät Pacosintuvan päiväkerhossa ja meistä oli ihanaa ja hyvin tärkeää juuri se, että kerhossa rukoillaan ja ollaan myönteisiä uskonasioille. Itse olemme uskossa ja käymme seurakunnassa ja oli kiva löytää paikka, jossa mielestäni tuetaan kristillistä kasvatusta (nykyään, kun siihen yleisesti suhtaudutaan niin kielteisesti). Mielestäni lapsia (eikä aikuisiakaan) ei voi ”käännyttää” uskomaan, sillä usko on jokaisen henkilökohtainen valinta. Uskolla ei ole mitään tekemistä uskonnon harjoittamisen kanssa. Lapset uskovat helposti ja minusta se on ihanaa, Jeesushan rakasti erityisesti lapsia ja halusi viettää aikaa heidän kanssaan :)
krista
13.2.2019 at 20:13Ihana kuulla myös teidän koekmuksia! Ja tästä tulikin mieleen sellainen vähän jopa erikoinen havainto: meidän lasten ja aikuisten täkäläisistä ystävistä minulla ei ole mitään tietoa, kuka perhe on ”täysillä uskossa”, kuka tapakristittyjä (niin kuin minä) tai kuka jopa kirkkoon kuulumattomia. Sellainen ”uskonnollisuuden aste” ei ole missään vaiheessa tutustuessa ihmisiin tullut puheeksi tai noussut mitenkään olennaiseksi tutustumisen kannalta. Ja näin ajatellen – sehän on just ihan mahtavaa suvaitsevaisuutta! Että jokainen saa olla just sellainen kuin on ja uskoa just sillä tavalla (tai olla uskomatta) kuin haluaa. Se on nykymaailmassa (kun monissa yhteyksissä ihmiset kaivautuvat omiin poteroihinsa ja huutelevat sieltä) hieno juttu ja jotenkin sellaista… …aitoa arjen suvaitsevaisuutta ja tavallaan eikös se voisi olla myös just ”kristillistä”, että jokainen voi tulla sellaisena kuin on <3