Perjantai 13. päivä – elämäni läheltä piti -tilanteita

Trigger warning: älä lue tätä juttua, jos olet pelkoihin taipuvainen!

Eilen olin läheltä piti -tilanteen äärellä. Suojatielle oli tulossa hitaasti rollaatorin kanssa kävelevä mummo, totta kai pysähdyin. Samalla katua lähti myös ylittämään reippaammin kävelevä henkilö.

Yhtäkkiä näen taka- ja sivupeileistä, että takanani on liikettä. Aistin, että siellä on hermo kireällä. Sieltä se auto lähtee taiteilemaan takaani viereiselle kaistalle. Ei kai se vaan aio…? Kai se nyt pysäht…? Noooouh! Se painaa kaasua. GILJOTIINI!!!!

Tööttään hullun lailla!

Okei sanottakoon, että tuossa meidän Buzzissa on jotenkin hyvin sympaattinen töötti. Ei yhtään sellainen ison auton ”pois alta risut ja männynkävyt” vaan pikemminkin sellainen heleänhieno ystävävällishenkinen ”anteeksi hyvät herrat, voisitteko olla niin ystävällisiä, että katsoisitte vähän tarkemmin, minne ajelette” -tööttäys.

Mummo ja toinen kävelijä pomppaavat ilmaan – totta kai, kun suoraan heidän edessään joku tööttää. Ja hullu giljotiinikaahaaja jatkaa kaahaustaan. Mur. Mutta onneksi ei ihan osu suojatiellä kulkijoihin, huh!

Jälkikäteen harmitti ihan älyttömästi, että toivottavasti se mummo ei ihan kamalasti säikähtänyt ja saanut jotain sydänkohtausta. Yritin auttaa!

Tämän postauksen yhteydessä kannattaa koputtaa puuta. Vaikka noita kuvissa näkyviä yksilöitä.

Perjantai 13. päivä ja eilinen tapaus sai nimittäin ajattelemaan elämäni läheltä piti -tilanteita, sellaisia omakohtaisia siis. Tällaiset tuli näin äkkiseltään mieleen.

Tulipaloriski Espanjassa. Mullahan on sellainen henkilökohtainen tulipalopelko; ehkä siksi tämä muistuu ensimmäisenä mieleen.

Olimme siis yksi vuosi Espanjassa, taaperoikäiset lapset jo nukkumassa, minä ja Joel katsomassa leffaa. En itse asiassa muista tarkasti, mikä ihme sai mut menemään vielä keittiöön ennen leffan alkamista. Tuuri? Siellä yhtäkkiä tajuan, että vedenkeitin on kai käynnistynyt itsestään, keittänyt itsensä tyhjiin, ja palavan muovin käry täytti jo ilman.

Ilmeisesti siis vedenkeittimen kytkin oli ollut jotenkin viallinen – se kytkin, jonka pitäisi sammuttaa keitin silloin, kun vesi kiehuu. Hui!!!

Tilanteesta teki kauhistuttavan myös se, että talossa oli tietysti kalterit ikkunoissa, ei hätäuloskäyntejä. Ja keittiön sijainti oli niin, että makuuhuoneesta ei olisi mitenkään päässyt ulos, jos keittiössä olisi jotenkin roihahtanut.

Uuuuuh, tekeepä pahaa ihan kirjoittaa tätä. Äkkiä seuraava puun kuva koputettavaksi!

Luisteluonnettomuus-case on seuraava mieleeni tuleva läheltä piti -tilanne. Siitä olen kertonut ennenkin täällä, mutta pitkä tarina lyhyesti: jo taitavasti luisteleva lapsi kaatui ihan yhtäkkiä niin, että viilsi itseään luistimella tosi vaaralliseen paikkaan. Uuuuuuuh!

Tässä vaiheessa ajattelen, että miksi ihmeessä edes kirjoitan tätä. Perjantai 13. päivän kunniaksi? Onko tää jotain rienausta hei? Apua.

Äkkiä taas puu koputettavaksi.

Terveydellisesti umpisuolentulehdus on varmaan ollut minulle sellainen eniten läheltä piti -juttu. Toki synnytykset varmaan myös, ilman länsimaista lääketiedettä. Mutta siis umpisuoli: se oli aikoinaan (taisi olla 2011) oireillut kai koko syksyn ja olin käynytlääkärissä useasti, jopa tähystyksessä – mutta jotenkin sitä ei tunnistettu umpisuoleksi. Pitkä tarina tässäkin, mutta kun lopulta monen monen kuukauden jälkeen päädyin keskellä yötä leikkauspöydälle, umpisuoli oli ollut jo kuulemma aivan… no, en kuvaile tarkemmin. Puhkeamispisteessä.

Lapsuudesta puolestaan on jäänyt mieleen erityisesti yksi tapaus. Olimme automatkalla ja jostain syystä pysähtyneet, ehkä jotain näköalaa katsomaan. Meidän oli tarkoitus ylittää maantie toiselle puolelle, ja näin sieltä auton lähestyvän kovaa vauhtia – eli varmaan ihan normaalilla maantienopeudella. En ollut menossa yli, koska näin auton, mutta kuulin raivokkaan huudon: ”MENE!!!”

Säikähdin ja lähdin säntäämään täysillä tien yli juuri auton eteen. Onneksi ehdin.

Niin. Minulle oli huudettu ”älä mene”, mutta olin kuullut vaan jälkimmäisen sanan. Hah hyvä esimerkki siitä, miksi kieltolauseilla ohjaaminen ei välttämättä aina ole hyvä juttu.

Seuraava puun koputus, tämä meidän kotipihan kesäinen omenapuu vaikka.

Näitä tapauksia muistista kaivellessa tulin jotenkin ajatelleeksi, että tavallaan sitä ei edes tiedä, mikä tapaus on oikeasti ollut ihan läheltä piti ja mikä ei. Ehkä joskus on ollut joku läheltä piti, jota ei ole itse edes tiennyt – tai sitten joku itse listaama juttu ei oikeasti ole ollut yhtään läheltä.

Esimerkiksi itse pidän jotenkin melko läheltä piti -tilanteena sellaista, että olin vuonna 2005 menossa Intiaan vapaaehtoistyöhön vain muutama päivä sen jälkeen, kun siellä oli tsunami. Myös sitä, että olin muutamaa vuotta aiemmin lomaillut juuri siinä hotellissa Thaimaassa, jossa monen suomalaisen elämä päättyi. Mutta oikeasti nämä eivät tietysti olleet yhtään läheltä – mähän olin kotimaassa silloin!

Eli ennen kaikkea se on sellaista omaa samastumista tilanteeseen. Joissain tapauksissa myös omien pelkojen heijastumia: esimerkiksi kun itse olen lapsuudesta asti pelännyt tulipaloa, niin näin sen vedenkeitintapauksen isona riskinä ja läheltä piti -tilanteena. Joku toinen olisi saattanut vaan katsoa, että äh tämä meni rikki, pitää ostaa uusi keitin.

Eli oikeiden asioiden lisäksi voi olla kyse myös siitä, mitä itse (tiedostaen tai tiedostamatta) eniten pelkää.

Perjantai 13. päivä tuntui etenkin teininä jotenkin kikatuttavasti kuumottava epäonnen päivä. Wikipedia kertoo, että päivän pelko tulee ilmeisesti kahden taikauskon sulautumisesta yhteen: perjantai on huonon onnen päivä (no ei todellakaan ole! viikon paras päivä!) ja 13 puolestaan epäonnen luku.

Ja jotenkin tähän sulautuu myös Jeesuksen viimeisen aterian kolmetoista henkilöä, sekä Ranskan historiasta vuodelta 1307 temppeliherrrojen ritarikunnan hävittäminen.

Omalle kohdalle ei ole kyllä (KOP KOP PUUTA) toistaiseksi osunut kovin mieleenpainuneita perjantai 13. päivän epäonnihetkiä.

Lapsi sai toki tikun varpaaseensa juuri tänään. Pitäisi hioa lattiat.

15