Perjantaiaamuna (näin se käynnistyi)

Niin, miten päästiin siitä torstai-illan ”ei täällä mitään tapahdu” -pähkäilystä siihen seuraavan aamupäivän bloggaukseen, jossa se ihana-ihana epiduraali oli jo tuikattu selkään?

Ainakin aika nopeasti.

*****

Heräsin perjantaiaamuna viideltä kurkkukipuun. Voi perseen perseen perse, nyt se Silvan flunssa sitten tarttui minuunkin. Ärsytti ja harmitti (ja vähän jännittikin) sen verran, että uni ei enää tullut – googlasin kännykällä ”flunssa tarttuu vastasyntyneeseen” ja muita aamuyön olennaisia ajatuksia.

Supistuksia ei ollut tullut koko yönä yhtään.

Joel heräsi puoli seitsemältä ja supatimme kurkkukipu- ja supistuksettomuuskuulumiset. Seitsemän jälkeen Joel lähti töihin ja minä jäin makoilemaan hereillä Silvan viereen.

Kahdeksan jälkeen Silva alkoi pyörähdellä sängyssä levottomana; ei kai se nyt vielä herää…? Tirppa kaivautui kohti kainaloa ja rauhoittui lopulta siihen.

Puoli yhdeksältä tuntui pieni supistus, sellainen ihan tavallinen. Hetken päästä toinen. Silva pyöri taas; sitten tuli kolmas, vähän napakampi supistus.

Hitsi, tää kolmashan on taas jo ihan napakka, pitkästä aikaa – nyt vois ehkä jo katsoa noita supistusten välejä. Kurotin puhelinta sängyn laidalta varovasti, että Silva ei heräsi. Se kolmas supistus jatkui vaan…

Kurotin lisää.

Swoosh. Vettä hulahti sänkyyn.

Oho. Yritin nousta ylös varo-varovasti.

Swoosh. Toinen hulahdus.

Okei äkkiä ylös. Kännykkä ja neuvolakortti sängyn laidalta mukaan. Voi paska miten mä voin kävellä yli noista tatameista sottaamatta?!? Harpoin kylppäriin ja pysähdyin täristen seisomaan lattiapyykeen päälle.

Swoosh. Tuli se saavillinen.

Hengitä syvään. Mitä ensiksi?

Soitin Joelille: lähde taksilla kohti kotia. NYT. Puhelun tullessa Joel oli sopimassa esimiehensä kanssa kehityskeskustelun ajankohtaa – Joel oli juuri ehtinyt sanoa, että se kannattaa ottaa aika pian, koska synnytys saattaa olla edessä koska tahansa.

Vaikka niin kuin nyt.

Seuraava puhelu: Kätilöopistolle. Kuulemma kannattaisi lähteä tulemaan sinne päin heti, vaikka supistuksia ei kuulunutkaan – koska vauva ei ollut ainakaan viimeksi vielä kiinnittynyt. Ja päivystykseen neljänteen kerrokseen pitäisi mennä ensin.

Kolmas puhelu: omalle äidille alakerran sohvamajoitukseen. Tulisitko Silvan viereen? Vedet meni.

Äitini säntäsi yläkertaan intoa puhkuen: ”Iiiiiihanaa!” ja yritti halata. Torjuin vihaisena halauksen:
”Ei oo yhtään ihanaa, mulla on nyt se flunssa.”

En tajua, miksi noin tein. Luultavasti jonkinasteisen paniikin vuoksi. Hui, miten pahalta tuo näin jälkikäteen tuntuu – täytyykin muistaa pyytää anteeksi.

Äitini meni Silvan viereen nukkumaan.

Sillä aikaa kylpyhuoneessa: voi paskan paskan paska. Mähän valun vettä ihan solkenaan. Miten mä mukamas voin laittaa housut jalkaani? Kaivoin yläkerran ritiläkoreja: vain jotain säälittäviä pikkuhousunsuojia. Voi paskan paskan paska.

Het-ki-nen: Silvan vaipat! Tuossahan on Silvan vaipat! Sulloin sellaisen pöksyihini (onneksi puhtaita alusvaatteita oli juuri kuivumassa siellä entisen saunan pyykkitelineillä), hei tämähän toimii! Arkipäivän MacGyver-Krista!

Keräsin yläkerrasta kameran, kännykän, minikannettavan ja kaikki käsiin saamani piuhat ja laturit (paniikki edelleen); USB-piuhoja taisi lähteä mukaan vähintään neljä.

*******

Alakertaan. Hengästytti, mutta ei supistanut vieläkään.

Olipa vaikea sulloa loppuja tavaroita laukkuun, kun kädet tärisivät niin paljon. Pyyhkeen ja Silvan äitiyspakkauksessa tulleen kosteussuojan otin vastaavasti puolipakatusta laukusta kainalooni, jotta pitäisin taksin kuivana.

Vaatteet. Tällä kertaa vaatteet päälle. Ne oli laitettu valmiiksi keittiön tuolin selkänojalle. Onneksi.

Sukat unohtuivat yläkertaan, äh ihan sama. Paljaat varpaat kumisaappaisiin.

Soitin taksin. Yhtä äkkiä puhelun aikana tajusin, että alaselkää jomottaa. Paljon. Kumarruin eteenpäin puolinojaavaan asentoon puhuessani.

Sekoilin jotain eteisessä. Kuulin, että Silva alkoi itkeskellä ja kysellä äitiä yläkerrassa. Voi ei. Pakko silti lähteä.

Olin pyytänyt taksin ajamaan peremmälle pihatielle. Sitä ei vielä näkynyt, joten lähdin kävelemään vastaan. Silloin tuntui ensimmäinen kunnon supistus.

*******

Arabian kauppakeskukselle asti juttelin ja naureskelin taksikuskin kanssa niitä näitä. Sitten supistukset alkoivat katkoa puhetta ja ajatuksia.

Kerroin taksikuskille, että minulla on kaksivuotiaan vaippa housuissani.

Soitin Joelille – kuulemma oli taksissa jo Pasilassa. Hyvä, nähdään Kättärillä. Tule siihen ovelle vastaan.

Pyysin, että taksi ei ajaisi Limingantien kautta – en halunnut niitä vauhtitöyssyjä, au au au. Taksi kääntyi ihan outoon suuntaan: Sturenkadulle.
”Siis sanoinhan varmasti, että Kättärille eikä Naistenklinikalle?”
Kuulemma sanoin, mutta Koskelantie on aamuruuhkatukossa.

Niin oli Sturenkatukin.

Supisti kipeämmin ja kipeämmin.

”Pitäisköhän mun jo ottaa näistä aikaa?”, ajattelin ääneen.
”Jos sun edellinen supistus oli silloin, kun viimeksi sanoit, niin aikaa niiden välillä oli kaksi minuuttia – katsoin kellosta”, taksikuski vastasi.

KAKSI MINUUTTIA?!?

Taas haukoin henkeäni ja kaivoin puhelimen. Kyllä: kaksi minuuttia!

Soitin uudestaan Kätilöopistolle: Soitin äsken, että vedet meni mutta ei supista. No nyt olen taksissa kohta siellä, mutta supistukset alkoivat. Väli on kaksi minuuttia: menenkö edelleen päivystykseen vai suoraan osastolle?

”Ai kipeitä supistuksia kahden minuutin välein? Milloin ne alkoivat?”
”No tässä taksissa. 15 minuuttia sitten.”
”Ja nyt jo kaksi minuuttia” (kuulosti epäuskoiselta)
”Joo, joo! Tää taksi kaartaa just siihen eteen (huohotusta ja voikerrusta) – menenkö siis osastolle vai edelleen sinne päivystykseen?”
(voin vaikka vannoa, että puhelimen päässä huokaistiin syvään; ehkä kuviteltiin, että liioittelen?)
”No tule sitten tänne osastolle”.

Joel odotti ovella, maksoi taksin, nappasi tavarani ja lähti taluttamaan minua kohti osastoa.

Ovella supisti. Huohotin kaksin kerroin. Kaksi naista tuli tuulikaapissa vastaan.
”Ei ole enää pitkä matka – tsemppiä”, naiset toivottivat.

Aulassa supisti.

Hissiä odottaessa supisti.

Hississä supisti. Niin paljon että puristin puukaidetta rystyset valkoisina. Samaan hissiin tuli pukumies, joka selvästi oli paikalla työasioissa – muistaakseni vitsaili jotain, hemmetti vie. Teki mieli kiljua, että ”pää kiinni, mulle syntyy kohta lapsi tähän hissiin jos et ole hiljaa!”, mutta muistaakseni heitin jotain läppää takaisin.

Sanoin varmasti jotain tosi nasevaa ja lennokasta.

Kätilö tuli paperieni kanssa osastolle samalla ovenavauksella ja johdatti suoraan synnytyssaliin.
”Voit laittaa nuo sairaalavaatteet päälle – näyttää siltä, että nyt tässä synnytetään.”

No niin todellakin näyttää.

4.4.2014 kello 9 tulin Kätilöopiston synnytyssaliin synnyttämään Seelaa.
4.4.2012 kello 9 tulin Kätilöopiston synnytyssaliin synnyttämään Silvaa.

Ainoa ero syntymäpäivissä oli siis se, että Silvan synnytys kesti yhdeksän tuntia pidempään: Silva syntyi pari tuntia seuraavan vuorokauden puolella, kun Seela puolestaan mötkähti (kyllä: tämä on oikea verbivalinta) sairaalavuoteelle jo neljän jälkeen iltapäivällä.

Sisaruksilla on siis ikäeroa yhdeksää tuntia vaille tasan kaksi vuotta.