Niin, miten päästiin siitä torstai-illan ”ei täällä mitään tapahdu” -pähkäilystä siihen seuraavan aamupäivän bloggaukseen, jossa se ihana-ihana epiduraali oli jo tuikattu selkään?
Ainakin aika nopeasti.
*****
Heräsin perjantaiaamuna viideltä kurkkukipuun. Voi perseen perseen perse, nyt se Silvan flunssa sitten tarttui minuunkin. Ärsytti ja harmitti (ja vähän jännittikin) sen verran, että uni ei enää tullut – googlasin kännykällä ”flunssa tarttuu vastasyntyneeseen” ja muita aamuyön olennaisia ajatuksia.
Supistuksia ei ollut tullut koko yönä yhtään.
Joel heräsi puoli seitsemältä ja supatimme kurkkukipu- ja supistuksettomuuskuulumiset. Seitsemän jälkeen Joel lähti töihin ja minä jäin makoilemaan hereillä Silvan viereen.
Kahdeksan jälkeen Silva alkoi pyörähdellä sängyssä levottomana; ei kai se nyt vielä herää…? Tirppa kaivautui kohti kainaloa ja rauhoittui lopulta siihen.
Puoli yhdeksältä tuntui pieni supistus, sellainen ihan tavallinen. Hetken päästä toinen. Silva pyöri taas; sitten tuli kolmas, vähän napakampi supistus.
Hitsi, tää kolmashan on taas jo ihan napakka, pitkästä aikaa – nyt vois ehkä jo katsoa noita supistusten välejä. Kurotin puhelinta sängyn laidalta varovasti, että Silva ei heräsi. Se kolmas supistus jatkui vaan…
Kurotin lisää.
Swoosh. Vettä hulahti sänkyyn.
Oho. Yritin nousta ylös varo-varovasti.
Swoosh. Toinen hulahdus.
Okei äkkiä ylös. Kännykkä ja neuvolakortti sängyn laidalta mukaan. Voi paska miten mä voin kävellä yli noista tatameista sottaamatta?!? Harpoin kylppäriin ja pysähdyin täristen seisomaan lattiapyykeen päälle.
Swoosh. Tuli se saavillinen.
Hengitä syvään. Mitä ensiksi?
Soitin Joelille: lähde taksilla kohti kotia. NYT. Puhelun tullessa Joel oli sopimassa esimiehensä kanssa kehityskeskustelun ajankohtaa – Joel oli juuri ehtinyt sanoa, että se kannattaa ottaa aika pian, koska synnytys saattaa olla edessä koska tahansa.
Vaikka niin kuin nyt.
Seuraava puhelu: Kätilöopistolle. Kuulemma kannattaisi lähteä tulemaan sinne päin heti, vaikka supistuksia ei kuulunutkaan – koska vauva ei ollut ainakaan viimeksi vielä kiinnittynyt. Ja päivystykseen neljänteen kerrokseen pitäisi mennä ensin.
Kolmas puhelu: omalle äidille alakerran sohvamajoitukseen. Tulisitko Silvan viereen? Vedet meni.
Äitini säntäsi yläkertaan intoa puhkuen: ”Iiiiiihanaa!” ja yritti halata. Torjuin vihaisena halauksen:
”Ei oo yhtään ihanaa, mulla on nyt se flunssa.”
En tajua, miksi noin tein. Luultavasti jonkinasteisen paniikin vuoksi. Hui, miten pahalta tuo näin jälkikäteen tuntuu – täytyykin muistaa pyytää anteeksi.
Äitini meni Silvan viereen nukkumaan.
Sillä aikaa kylpyhuoneessa: voi paskan paskan paska. Mähän valun vettä ihan solkenaan. Miten mä mukamas voin laittaa housut jalkaani? Kaivoin yläkerran ritiläkoreja: vain jotain säälittäviä pikkuhousunsuojia. Voi paskan paskan paska.
Het-ki-nen: Silvan vaipat! Tuossahan on Silvan vaipat! Sulloin sellaisen pöksyihini (onneksi puhtaita alusvaatteita oli juuri kuivumassa siellä entisen saunan pyykkitelineillä), hei tämähän toimii! Arkipäivän MacGyver-Krista!
Keräsin yläkerrasta kameran, kännykän, minikannettavan ja kaikki käsiin saamani piuhat ja laturit (paniikki edelleen); USB-piuhoja taisi lähteä mukaan vähintään neljä.
*******
Alakertaan. Hengästytti, mutta ei supistanut vieläkään.
Olipa vaikea sulloa loppuja tavaroita laukkuun, kun kädet tärisivät niin paljon. Pyyhkeen ja Silvan äitiyspakkauksessa tulleen kosteussuojan otin vastaavasti puolipakatusta laukusta kainalooni, jotta pitäisin taksin kuivana.
Vaatteet. Tällä kertaa vaatteet päälle. Ne oli laitettu valmiiksi keittiön tuolin selkänojalle. Onneksi.
Sukat unohtuivat yläkertaan, äh ihan sama. Paljaat varpaat kumisaappaisiin.
Soitin taksin. Yhtä äkkiä puhelun aikana tajusin, että alaselkää jomottaa. Paljon. Kumarruin eteenpäin puolinojaavaan asentoon puhuessani.
Sekoilin jotain eteisessä. Kuulin, että Silva alkoi itkeskellä ja kysellä äitiä yläkerrassa. Voi ei. Pakko silti lähteä.
Olin pyytänyt taksin ajamaan peremmälle pihatielle. Sitä ei vielä näkynyt, joten lähdin kävelemään vastaan. Silloin tuntui ensimmäinen kunnon supistus.
*******
Arabian kauppakeskukselle asti juttelin ja naureskelin taksikuskin kanssa niitä näitä. Sitten supistukset alkoivat katkoa puhetta ja ajatuksia.
Kerroin taksikuskille, että minulla on kaksivuotiaan vaippa housuissani.
Soitin Joelille – kuulemma oli taksissa jo Pasilassa. Hyvä, nähdään Kättärillä. Tule siihen ovelle vastaan.
Pyysin, että taksi ei ajaisi Limingantien kautta – en halunnut niitä vauhtitöyssyjä, au au au. Taksi kääntyi ihan outoon suuntaan: Sturenkadulle.
”Siis sanoinhan varmasti, että Kättärille eikä Naistenklinikalle?”
Kuulemma sanoin, mutta Koskelantie on aamuruuhkatukossa.
Niin oli Sturenkatukin.
Supisti kipeämmin ja kipeämmin.
”Pitäisköhän mun jo ottaa näistä aikaa?”, ajattelin ääneen.
”Jos sun edellinen supistus oli silloin, kun viimeksi sanoit, niin aikaa niiden välillä oli kaksi minuuttia – katsoin kellosta”, taksikuski vastasi.
KAKSI MINUUTTIA?!?
Taas haukoin henkeäni ja kaivoin puhelimen. Kyllä: kaksi minuuttia!
Soitin uudestaan Kätilöopistolle: Soitin äsken, että vedet meni mutta ei supista. No nyt olen taksissa kohta siellä, mutta supistukset alkoivat. Väli on kaksi minuuttia: menenkö edelleen päivystykseen vai suoraan osastolle?
”Ai kipeitä supistuksia kahden minuutin välein? Milloin ne alkoivat?”
”No tässä taksissa. 15 minuuttia sitten.”
”Ja nyt jo kaksi minuuttia” (kuulosti epäuskoiselta)
”Joo, joo! Tää taksi kaartaa just siihen eteen (huohotusta ja voikerrusta) – menenkö siis osastolle vai edelleen sinne päivystykseen?”
(voin vaikka vannoa, että puhelimen päässä huokaistiin syvään; ehkä kuviteltiin, että liioittelen?)
”No tule sitten tänne osastolle”.
Joel odotti ovella, maksoi taksin, nappasi tavarani ja lähti taluttamaan minua kohti osastoa.
Ovella supisti. Huohotin kaksin kerroin. Kaksi naista tuli tuulikaapissa vastaan.
”Ei ole enää pitkä matka – tsemppiä”, naiset toivottivat.
Aulassa supisti.
Hissiä odottaessa supisti.
Hississä supisti. Niin paljon että puristin puukaidetta rystyset valkoisina. Samaan hissiin tuli pukumies, joka selvästi oli paikalla työasioissa – muistaakseni vitsaili jotain, hemmetti vie. Teki mieli kiljua, että ”pää kiinni, mulle syntyy kohta lapsi tähän hissiin jos et ole hiljaa!”, mutta muistaakseni heitin jotain läppää takaisin.
Sanoin varmasti jotain tosi nasevaa ja lennokasta.
Kätilö tuli paperieni kanssa osastolle samalla ovenavauksella ja johdatti suoraan synnytyssaliin.
”Voit laittaa nuo sairaalavaatteet päälle – näyttää siltä, että nyt tässä synnytetään.”
No niin todellakin näyttää.
4.4.2014 kello 9 tulin Kätilöopiston synnytyssaliin synnyttämään Seelaa.
4.4.2012 kello 9 tulin Kätilöopiston synnytyssaliin synnyttämään Silvaa.
Ainoa ero syntymäpäivissä oli siis se, että Silvan synnytys kesti yhdeksän tuntia pidempään: Silva syntyi pari tuntia seuraavan vuorokauden puolella, kun Seela puolestaan mötkähti (kyllä: tämä on oikea verbivalinta) sairaalavuoteelle jo neljän jälkeen iltapäivällä.
Sisaruksilla on siis ikäeroa yhdeksää tuntia vaille tasan kaksi vuotta.
5
Karo- (Ei varmistettu)
9.4.2014 at 22:07Suuren suuret onnittelut!
Tulee mieleen oma synnytys (7 kk sitten), kun kaikki tapahtui paaaaaljon nopeammin mihin olin asennoitunut. Salissakin kätilölle ihmettelin et miten kaikki voi tapahtua näin nopeasti. Esikoisen kanssa, kun se homma kesti ja kesti. Tokalla kerralla kuusi tuntia ekasta supistuksesta ekaan itkuun. Sairaalaan soittelin kahden tunnin päästä supistusten alusta, tosin yritin sitäkin pitkittää vielä, mutta annoin periksi kun supistusväli oli vain 2 min. Lapsenvahtikin oli lähtenyt omatoimisesti matkaan ensimmäisen varoitussoiton jälkeen. Kätilö vaan siellä puhelimen päässä ensin huokaisin, kun sanoin että kaksi tuntia on supistanut kovasti: Onkos tää ensimmäinen lapsi. No ei oo joo. Kyllä muuttui ääni kellossa ja käskettiin ihan reippaasti lähtee liikkeelle.
Ja ymmärrän kyllä sua, ettet halunnut halausta äidiltä. Mun mielestä oli jotenkin tosi kiusallista, kun mun äiti tuli esikoista vahtimaan. En ois halunnut nähdä yhtään ketään. Mun siskokin sattui sitten vielä paikalle ja itkin siinä että nyt se ei koskaan haluu lapsia kun se näkee kuin kovaan muhun sattuu. Koin itseni jotenkin tosi haavoittuvaiseksi siinä tilanteessa, joten oisin vaan halunnut olla ihan rauhassa.
Sori, kauhee avautuminen :D
Torey
9.4.2014 at 22:09Kirjotat niin ihanasti! Ootte ihana perhe ja hauskaa kun tytöillä on melkein sama syntymäpäivä. :)
Meidän Tiitua pukersin kaiken kaikkiaan 22 tuntia. Itse ponnistusvaihe oli vain 9 minuuttia, ja samaa toivon tulevaisuudessa toisen lapsenkin kohdalla. Tosin kokonais aika voisi olla vaikka 10 tuntia ja vedet voisi kanssa tulla jo kotona!
Juudit
9.4.2014 at 22:12Muistan kun äitini sai meidän nuorimmaisen ja sain kunnian olla viemässä sen vaipan sinne vessaan. :) Se oli hämmentävä tilanne kun kaikki tajus jotenkin tosi hitaasti että mitä tapahtuu ja sitten kun tajusi, niin hirvittävä häsellys.
Ihmeellisiä, ihania, ihmisen kokoisia kohtaamisia sinulla tuossa matkalla saliin. Toivon niitä teille Seelan, Silvan ja Joelin kanssa runsain määrin tuleviin päiviin. :)
A. Sinivaara
9.4.2014 at 22:32<3
Ei mulla muuta :)
Vierailija (Ei varmistettu)
9.4.2014 at 23:18Synnytyskertomuksia on aina kiva lukea, mutta samalla tulee aina mieleen, että on nuo eri sairaaloiden käytännöt niin erilaisia! Pk-seudulla asuvia ystäviä on kaikkia neuvolassa ohjeistettu soittamaan sairaalaan etukäteen, Tyksin ohjeistus taas on ollut, että sinne vaan kun siltä tuntuu, mieluummin tarkastavat tilanteen kuin lähtevät puhelimessa arvailemaan. Kiinnittymättömyys on kuitenkin uudelleensynnyttäjillä niin tavallista, että ei anna aihetta mihinkään kiireelliseen sairaalaan menoon: yleisohjeistus on, että parin tunnin sisällä vesien menon jälkeen pitäisi hankkiutua sairaalaan, jos ei supistukset anna aihetta muuhun. Ja meillä muuten ihan neuvola ohjeisti laittamaan vauvanvaipan housuun jos vedet on menneet, jotta auto pysyy siistinä :-)
Voi äidit, meillä on ollut ihan sama, että äiti on oikein riemastunut synnytysten käynnistymisestä. Ekasta ei tietysti hänelle kerrottukaan, mutta jälkimmäisiin hän on joutunut jo muutaman päivän odottamaan että pääsee vahdiksi isommille sisaruksille.
Ihana supistuksia kellottava taksikuski sinulle osui – liekö tullut joskus tosi kiire saada asiakas autosta sairaalaan tai oliko itse monen lapsen isä?
Vaikka itse kirjoitit, että Seela mötkähti ulos JO iltapäivällä niin et ihan lyhyellä synnytyksellä päässyt vieläkään – nopeutui sentään mukavasti ensimmäiseen verrattuna.Omalla kohdalla nuo koitokset on kestäneet 7h (sairaalassa vajaa tunti), 7h (sairaalassa 4h) ja 3h (sairaalassa vajaa tunti). Ymmärrän hyvin verbivalintasi: meillä tuo kolmonen mötkähti kätilön käsiin jo ennen kuin salia vapautui. jään innolla odottamaan kertomuksesi jatko-osia!
Vierailija (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 09:45Minä kiinnitin myös huomiota tuohon sanaan JO. Kun minusta kamalan kauanhan tuossa vielä meni tuskitellessa, jos supistukset olivat sairaalaan tulessa jo tuota luokkaa. :) Itse olin toista synnyttäessä sairaalaan tulessa vasta 3 cm auki, supistukset olivat kyllä kovia ja tuskasta kaksinkerroin puuskuttelin käytävällä synnytyssalia kohden. 20 minuutin päästä lapsi oli syntynyt yllättäen täysin kätilönkin, todellakin hän melkein mätkähti lattialle, koska sänkyyn asti ei ehditty. Itsellänikin oli aivan pölähtänyt olo, että tässäkö tämä JO oli. Esikoista väännettiin pihalle se 23 tuntia ja toinen tuli kuin itsestään.
Kristaliina
10.4.2014 at 13:25Hih joo ”jo”-sana viittasi siis verrattuna Silvan synnytykseen, joka tosiaan venyi seuraavan vuorokauden puolelle – kyllä Seelaakin siis yhden työpäivän verran ähersin, joten mistään pikasynnytyksestä ei mitenkään ollut kyse :) Ainoastaan tuo alku oli nopea.
Synnytyksen aikana meillä oli monenlaista mutkaa matkassa, isoimpana oli tarjontavirhe/laskeutumattomuus. Niistä en nyt tässä vielä alkanut sen kummempia kirjoittamaan; ensin täytyy vähän käsitellä asioita oman pään sisällä ennen kuin ne jäsentyvät kunnolla paikoilleen (niin kuin vauvakin siellä vatsassa, heko heko), että mitä sinä synnytyksen aikana oikein tapahtuikaan… :)
Katsotaan, palailenko tarkemmin varsinaisen synnytyksen kulkuun sitten joskus myöhemmin! :)
Vierailija (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 15:48Tutulta kuulostaa, mulla siis eka lapsi oli juuri tuollainen laskeutumaton ja syy mitä ilmeisimmin oli huono tarjonta. Imukupilla hänet sitten maailmaan kiskaistiin ja jälki oli sen mukaista (minussa, ei lapsessa onneksi). Uudelleensynnyttäjillä laskeutumattomuus on kaiketi kuitenkin varsin tavallista, meidän kaksi seuraavaakin ovat olleet moisia. Kolmosella oli tuo nuorakin kaulan ympärillä mutta onneksi sitä oli niin pitkälti, että löysääminen pään synnyttyä onnistui vaivatta.
Mulla tuo imukuppiin turvautuminen kävi niin nopeasti eikä syntyneitä vaurioita käsitelty ennenkuin kotiutuspapereissa, että soittelinkin niistä sairaalaan sitten vauvan ollessa muutaman viikon ikäinen ja kätilön kanssa kävimme puhelimessa tilanteen vielä läpi. Oman pään takia se oli ihan tarpeellista, muuten olisi varmaan jäänyt pelkoa seuraavaan odotukseen. Alapään toipuminen kestikin sitten pidempään, mutta ihan kelpo siitäkin tuli ;-)
Kristaliina
10.4.2014 at 13:37Tuossa kiinnittymättömyydessä (vai olisiko ollut laskeutumattomuus?) oli muuten sen Kättärillä puhelimeen vastanneen kätilön mukaan riskinä kuulemma taas se sama kuin Silvan kanssa, eli että se napanuora luiskahtaa ulos/kiertyy kaulan ympärille tms. Ehkä yhdistelmä suht aikaiset viikot + epätieto tarjonnasta (joka sitten olikin virheellinen) ja laskeutumattomuus teki sen, että kätilö pyysi lähtemään heti päivystykseen. Mä vielä kysyin, että pitääkö lähteä heti vai voiko odottaa, että mies ehtii töistä kotiin (45 min) ja sieltä sanottiin, että heti. Tämä vähän minuakin yllätti, kun yleisohje taitaa olla, että vesien menosta ei ole vielä kiire (oliko se jopa 12 h) jos supistuksia ei ole…
Varmaan aika tilannekohtaista siis.
Sillä taksikuskilla oli itsellä muistaakseni neljä lasta, jos en ihan väärin muista – heh vähän sumuiset muistikuvat :D Oli ihan huipputyyppi ja jotenkin jäi sellainen fiilis, että oli hänellekin työpäivän kohokohtia päästä tuollaiselle ”keikalle” :) Ihan harmittaa, että en kunnolla voinut kiitellä tsemppauksesta, kun se mun taksista poistuminen oli jo yhtä puuhkutusta :)
Vierailija (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 15:51Näkyiskö taksikuitista auton numero, että saisit jotenkin kiiteltyä jälkikäteen, jos sellainen olo jäi? Mulla on aina synnytysten jälkeen tullut suuri tarve kiittää henkilökuntaa, vaikka he ”vain” työtään tekevätkin. Olenkin sitten aina vienyt synnärille ja osastolle jotain leipomusta kahvituntien herkkupalaksi.
myyyyyyyy (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 01:02Haha liikuttumisen sijaan mua jännitti IHAN SIKANA tätä lukiessa. Avomies kysyi mitä oikein luen, kun näytin kuulemma samalta kuin jännittävää kirjaa lukiessani ja sanoin jossain vaiheessä ääneen ”ooooh”. Kun kerroin kyseessä olleen ”vain erään synnytystarinan”, ilme oli aika, todella, näkemisen arvoinen. Ja juuh, meillä ei ole lapsia:-D
Reettas (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 04:48Mahtavasti kerrottu! Taalla toisella puolella maapalloakin elettiin mukana. Onnea tuhannesti koko perheelle! <3
Villa
10.4.2014 at 06:27Nauran ja pillitän! ”Silva itkeskelee. Silti pitää lähteä.” :D
Oot paras! Onnea vielä kerran teille kaikille. <3
R. Roikale
10.4.2014 at 07:55Onnea! Mulle tuli kylmät väreet ku luin tätä :D Ihan mieletön, hauska, hullu, ihana selostus!
Vierailija (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 08:10Itku tuli täälläkin niiden tuntemattomien naisten tsemppitoivotusten kohdalla. :)
vivi ja masukki (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 08:19Paljona onnea! Hauska tuo taksikuski, sillä taisi olla kokemusta synnytyskeikoista ennenkin :) Hienoa, että kaikki meni hyvin, ihana kertomus.
RT (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 08:43Jo vuoden piilolukijana lukenut näitä ihania juttujasi,mutta nyt on pakko jo kirjoittaa! :) ensiksi onnea koko perheelle pienen Seela-vauvan johdosta! Itse kahden lapsen synnyttäneenä on ihana lukea miten se ”luomuna” tapahtuisi jos synnytys saisi käynnistyä omia aikojaan, itselläni sitä ei ole tapahtunut kun ensimmäinen meni yliaikaiseksi ja nuoremmasta lääkärit päättivät käynnistää veriarvojeni takia.. Jokainen synnytys on kumminkin erilainen ja mukava lukea muiden kokemuksia niistä, niissä on sitä taianomaisuutta (emme muistele kipuja nyt..) kun pieni lapsi saapuu maailmalle.
kias (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 09:07Ai kauhee, mä oon yleensä kauhee kovis, enkä pillitä liikutuksesta ikinä. Nyt padot aukes siinä kohtaa kun ne naiset sanoi :”Ei ole enää pitkä matka – tsemppiä” :’) Enkä mä tiedä miksi just toi oli niin liikuttavaa! Jotenkin vaan kuvittelin sut kauheissa tuskissa sinne aulaan ja siellä tuntemattomat eläyty siihen. Hahah, ihana kertomus ja onnea koko perheelle!
Tilia
10.4.2014 at 09:47Tätä lukiessa ei voinut kuin vaan nauraa partaansa noita aiempia kirjoituksia, joissa mietittiin niin ankarasti, mistä sen sitten tietää, että synnytys on käynnistynyt. Luonto hoiti niin, ettei jäänyt mitään epäselvää! :)
Miitu (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 10:08Mites, kun äiti ei lähtenykään ambulanssilla pillit vinkuen..?
aie (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 10:20Kirjotat kyllä niin hyvin, luin tätä niinkun jotain jännäriä! Olin päässyt tohon”hissikohtaukseen” kun kännykkä piipitti tekstiviestiä ja vähän ärryin kun tuli keskeytys, MUTTA se olikin kauan odotettu viesti kaverilta että sen vauva syntyi! Naureskelen nyt täällä, miten loistava ajoitus.
Onnea vielä kovasti koko perheelle ja Seelalle tervetuloa maailmaan!
Vierailija Emilia (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 11:58Voi ei, mä pillitän kans täällä, ei varmaan pelkkää raskausherkistelyä, hehe. Tosi paljon onnea teille kaikille. =)
Rosanna
10.4.2014 at 14:27Hahah ihana taksikuski! <3 Nauroin oikeesti ääneen täällä tuolle ”Kerroin taksikuskille, että minulla on kaksivuotiaan vaippa housuissani”. Melko tarkka ikäero tylleröillä, aika hauskaa! Tajusin myös, etten ole vielä edes onnitellutkaan kun blogien lukemiselle ja varsinkaan kommentoimiselle on tässä remontti ym. rumbassa jäänyt ihan säälittävän vähän aikaa (mikä vääryys!), mutta teen sen nyt: suurensuuret onnittelut koko perheelle, ja tervetuloa maailmaan pikkuinen Seela!
<3
EevaE (Ei varmistettu)
12.4.2014 at 15:00Hitsit, tässähän ihan herkistyy, ihana synnytyskertomus <3 Ja vitsit mitä sattumaa, meidän lapsilla on myös synttärit peräkkäisinä päivinä, 2v ja 12 h ikäeroa :)
Ivy (Ei varmistettu)
13.4.2014 at 13:10”Apua!” oli ensimmäinen reaktio kun aloin itkemään tätä lukiessa, jotakuinkin siinä kohdilla kun päästiin kättärin hissille. Minä, 22 vuotias sinkku aloin itkemään synnytystarinasta…apua. Hih. Ei muuta kun onnea äidille ja voimia!:)