Viime viikolla kävin (kuten täällä kerroinkin) siis lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren luennolla teemasta ”Eväitä lapsen ja nuoren itsetunnon kehittymisen tukemiseen”. Cacciatorella oli paljon osuvia ajatuksia, jotka ovat jääneet päähäni hyvällä tavalla pyörimään. Eikä pelkästään lapsiin vaan ihan meihin aikuisiinkin liittyen.
Näin maanantain kunniaksi ajattelin jakaa yhden: potutusbonus.
Sinulla on sadan euron maljakko, jonka tiputat lattialle niin että se hajoaa. Sen jälkeen sinulla on… …sadan euron rikkinäinen maljakko. Ei muuta. Se on jo rikki.
Mutta se kaikki, jota tulee siihen päälle – päivä menee pilalle, harmittaa, huudat lapsille, riitelet aviomiehen kanssa, ajat hermostuneena huolimattomasti ja törmäät postilaatikkoon – se on se potutusbonus. Kaikki se, mikä aiheutuu sinulle siitä harmituksen tunteesta, pahasta mielestä ja kaikenlaisesta itseruoskinnasta: ”miksi hemmetissä mä menin noin tekemään, mä oon tyhmätyhmätyhmä”.
Kokonaiskärsimys = tapahtunut vahinko + potutusbonus.
Jokainen meistä joskus mokaa. Joka ikinen joskus tiputtaa lattialle satasen maljakon. Myöhästyy tärkeästä tapaamisesta. Kaataa kahvit tietokoneelle. Peruuttaa lumipenkkaan. Tiputtaa kännykän vessanpönttöön. Ostaa lennot väärälle päivälle. Kompastuu ja taittaa nilkkansa. Hukkaa täydellisen vihkisormuksensa.
Toinen esimerkki – tämäkin Cacciatorelta.
Olet vaikkapa maanantain kunniaksi ajanut liukkaalla kelillä edellä ajavan auton perään. Mitä huutaa ääni päässäsi?
”Voi p*ska! Miks mä näin menin tekemään! Miten mä en tajunnut jarruttaa ajoissa! Voi h*vetti ja nyt meni kaskot! Ja mitä sanoo tuo, kenen perään mä ajoin – varmaan huutaa mulle ja haukkuu täysidiootiksi! Myöhästyn töistä! Aaaargh mikä ääliö-minä!!!”
Mutta jos etupenkillä siinä vieressä olisi mukana se paras ystävä, hän (parhaassa tapauksessa) sanoisi:
”Ei hätää. Älä välitä – onneksi kenellekään ihmiselle ei käynyt mitään. Tästä kyllä selvitään. Ei tämä ole niin vakavaa.”
Miksi me itse emme osaisi suhtautua itseemme yhtä empaattisesti?
Kukaan ei ole täydellinen. Eikä tarvitsekaan olla. Vaikka mä nyt tässä ihan selkeästi mokasin, mä en ole täyspaska. Mä olen hyvä tyyppi ja mä kyllä selviän tästä. Se harmitus on vain tunne – ja tunne menee kyllä ajan kanssa ohi.
Harmituksen tunteessa rypeminen tai itseruoskiminen ei auta. Se maljakko on edelleen rikki. Se peräänajo on tapahtunut. Se vihkisormus on edelleen hukassa.
Potutusbonus. Mä aion muistaa tämä ensi kerralla (luultavasti pian), kun mokaan.
Se on vain pohjaan palanut riisi kattilassa. Kaikki muu on potutusbonusta ja siksi ihan turhaa.
43
Vannikkila
22.2.2016 at 13:38Hyvä oppi. Mitenköhän tämän saisi iskostettua päähänsä?
Vannikkila
22.2.2016 at 13:38Nimim. Viimeksi tänä aamuna potutti kaikki.
krista
22.2.2016 at 13:45”Se on vain potutusbonusta, se on vain potutusbonusta, se on vain potutusbonusta.”
–
Mä oon päässyt lohdutuskäyttämään tätä jo kerran, Joelille. Kun sillä harmitti yksi mahdollisesti pieleen mennyt juttu. Joel ei tavallisesti ole minään ”selfhelp-kohderyhmänä” mitenkään helppo tapaus, mutta tästä se totesi, että OHO. Että ajatus auttoi.
Minna
22.2.2016 at 14:10Voisin kuvitella että jos peräänajotilanteessa vieressä istuva on aviomies,niin potutusbonus tulee ihan livenä äänellä ja tuplana…
krista
22.2.2016 at 14:26Tyrsk! :D :D :D
–
Meillä Joelilla ei ole ajokorttia, joten se onneksi vaan ihastelee, että oijoijoi, miten taitavasti sen vaimo ajaa :)
Ribis
22.2.2016 at 14:27Sama ajatus mulla 😆
krista
22.2.2016 at 14:28Eikä! :D :D :D
Torey
22.2.2016 at 17:32Mä ajoin ojaan meidän ihan uudella autolla. Ajattelin miehen saavan hepulin, mutta se kyllä piti sen sisällään ja totesi mulle ”kaikki on hyvin, kun ei ole henkilövahinkoja”. Enemmän se oli pottuuntunu paikalle tulleeseen poliisiin ku muhun. :D
krista
22.2.2016 at 17:34Hyvä! :) Ja sehän ON aina noissa autovahingoissa tärkeintä, että kenellekään ihmiselle ei käy mitään! Muu on pelkkää materiaa :)
Ode
22.2.2016 at 15:28Tuosta potutuksesta on hirmuisen vaikea oppia pois, kun on elänyt lapsuutensa perheessä, jossa kaikkeen on syyllinen. ”Sinun syy, kun hajotit koiran hihnan!” Ei mitään väliä sillä, että hihna hajosi ihan normaalissa käytössä ja just minä olin se, joka sitä hihnaa normaalisti käytti. Just viikonloppuna hajotin meidän blenderin, jotenkin vaan väänsin sitä vaikka ei olisi tarvinnut. Miehen mukaan syy ei ole minun, turhaan siitä itseäni ruoskin. Miten niin ei ole minun vika, minähän sitä väänsin?!? Ääh, teen kaikkeni, etten tätä samaa syyllistystä, syyllisen etsintää ja syyllisenä oloa (koska pitäähän sitä osata katua tekosiaan) siirrä jälkipolville…..
krista
22.2.2016 at 16:06<3
-
Sulla on tässä kommentissasi just se sama pointti, mikä Cacciatorellakin oli (käsittääkseni), kun hän kertoi tämän samassa yhteydessä, kun "oikeasti" puhuttiin lasten ja nuorten itsetunnon tukemisesta. Että meillä nykyvanhemmilla aika usein on omassa lapsuuden kotikasvatuksessa ollut näitä tällaisia ei-niin-hyviä (tai jopa haitallisia) toimintatapoja, jotka edelleen vaikuttavat meihin. Näin keittiönpöytäpsykologina varmaan tuo sun "mun vika" -ajatus on just sitä, että lapsena on tottunut, että kaikki on "sun vika". Eli just ei ole päässyt kehittymään sitä sellaista hyvää vakaata itsetuntoa, että "minä osaan, minä olen hyvä". Ja vaikka ei olisikaan tuollaisia ihan suoranaisia syyttämisen lapsuuskokemuksia (mikä on tosi surullista...), niin monella meistä on ainakin kokemuksia vähättelystä. Tää "laita lapsi asialle, mene itse perässä" -tyyppinen puheenparsi. Tai vaikka "anna mä teen, kun et sä kuitenkaan osaa" - kuinkakohan moni meistä on tämän kuullut lapsena :(
-
Mutta mä uskon, että kyllä omista lapsuuden ajatusmalleista on mahdollista rimpuilla ulos! Ei se varmasti "naps vaan" käy, mutta se jo on hyvä lähtökohta (siinä mä oon itse), että alkaa tiedostaa omia ajatusmalleja ja mikä niissä on vikana. Ja sitten AINAKIN se, että tiedostaa asiat niin, että ei tosiaan siirrä niitä jälkipolville - mä ajattelen, että se on niiii-iiii-iiiin tärkeää! Ja toimii ainakin omalta kohdalta motivaattorina myös tietynlaiseen "itsensäkehittämiseen"! Hyvä sauma kasvaa itsekin ihmisenä, kun kasvattaa seuraavaa sukupolvea!
AnneH.
22.2.2016 at 18:13Mä kuuntelen tätä tuollaisten jälkeen https://www.youtube.com/watch?v=sMlpM640wEE . Muutkin mokaa, jotenkin niin lohduttava ajatus, kun sillä mokaamishetkellä tuntuu, että kukaan muu ei taatusti tee tällaista. Ihana Pauli <3
krista
22.2.2016 at 18:22Pauli Hanhimäki ja Raisa Cacciatore (ja hei mä!) samalla asialla! :)
krista
22.2.2016 at 18:23…ja toi on muuten niii-iiiin totta: että ”kukaan muu ei taatusti tee tällaista”. Mokan tapahtuessa tulee usein just se sellainen ”miks just mä aina mokaan” -fiilis. Mutta: muutkin mokaa!
Johanna K
22.2.2016 at 18:41Ai etän etän että, ihana teksti ja tosi tärkeä aihe, kiitos tämän jakamisesta! Tuo potutusbonus oli ihanan havainnollistava esimerkki ja niin totta. Omalla suhtautumisella asiaan on tosiaan valtaisa merkitys (niin kuin tuli hyvin esiin siinä edellisessäkin postauksessasi). Itsekin yritän nykyään tehdä niin, että lähinnä naureskelen tapahtuneelle. Että ”no niin, siinä meni mustikkamehut paidalle” tai että ”hehheh, olinpa taas kömpelö, kun kolautin pääni kaapinoveen (jos ei satu liikaa, heh)”. Ainahan tätä suhtautumistapaa ei toki muista tai se ei aina onnistu, mutta kun jonkin aikaa tietoisesti harjoittelee, niin se oma suhtauminen alkaa ihan oikeasti muuttua. Ainakin meikäläiselle on käynyt niin. Ja sitten kaikilla on sen jälkeen kivempaa. Joten kiitos tästä muistutuksesta, pannaan hyvä kiertämään! :)
krista
22.2.2016 at 19:27Joo oli jotenkin pakko kirjoittaa tästä vielä erikseen (sen aiemman lisäksi), kun jotenkin itselläkin omakohtaisesti tuntui, että tää on niii-iiiin hyvä juttu muistaa. Ja joo, ei tapahdu itsestään täälläkään :) Mutta tosiaan kun sitä harjoittelee, niin se tosiaan muuttuu aina helpommaksi ja luonnollisemmaksi asennoitumistavaksi!
Vimpula
22.2.2016 at 20:06Oho, just saman tyyppisen kommentin jätin lukematta ensin sinun kommenttia. Huumoria ja asioiden laittamista kontekstiin pitääyrittää pitää yllä 😊
Riikka
1.3.2016 at 08:23Mä oon mielestäni viime vuosina oppinut tuota, että turha on kasata jonkin vahingon tai ikävän tapahtuman päälle itse vielä lisää ärsyyntymistä ja harmittelua. Ei se auta. Parempi vaan todeta tapahtunut, ja yrittää sitten hoitaa tilanne siitä eteenpäin parhaansa mukaan. Jos kyseessä oli oma moka, niin ottaa opiksi ja seuraavalla kerralla sitten yrittää tehdä paremmin.
Parisuhteessani ongelmaksi on muodostunut se, että minä olen meistä se kömpelömpi, huolettomampi, huolimattomampi… En tietysti tahallani riko asioita tms. mutta niin vain vahinkoja sattuu minulle usein, tai erityisesti useammin kuin puolisolle. Kun sitten yritän välttää potutusbonusta ja suhtautua tapahtuneeseen liiallisesti harmittelematta, niin sekös ärsyttää puolisoani. Totta kai omat mokat minuakin harmittavat, etenkin jos niistä seuraa harmia myös muille! Mutta mitä muuta oikeasti voin ikävän asian jo tapahduttua tehdä, paitsi tarvittaessa pyytää anteeksi, korjata mitä korjattavissa on, ja jatkaa eteenpäin?
Puolison mielessä tällainen suhtautumistapa tarkoittaa, että millään ei ole minulle mitään väliä; että minkäs sille voi jos jokin rikkoutuu, tai unohtuu johonkin, tai jos ajan huolimattomasti ja törmään jne. Ja se ärsyttää häntä! Vaikka en tietysti ajattele noin ja totta kai yritän parhaani mukaan välttää vahinkoja, mutta tuota se potutusbonusta välttelevä asenteeni hänen silmissään on.
Vimpula
22.2.2016 at 20:03Hyvä teksti! Mulla on lasten myötä kehittynyt ihmeellinen suhtautuminen vastoinkäymisiin: mitä pahemmin menee pieleen ja mitä enemmän niitä kasautuu päivän aikana sitä enemmän mua huvittaa koko juttu! Toki kyse on pikkujutuista kuten just riisin pohjaan keittäminen, mutta jos siihen päälle vaikka auto ei starttaa ja pyörä varastetaan ja esikoinen pissaa lattialle just ennen pihalle lähtöä mä ajattelen et ”heh, onpa uskomatonta minkälaiseen liemeen oon taas joutunut”. Mutta tästä selviää. Toivon, että osaan pitää tän asenteen myös jatkossa, ainakaan tilanteet ei vähene lasten kasvaessa.
krista
22.2.2016 at 20:15Tää on just hyvä tekniikka – itselleen nauramisen kyky! Hehee ja vois ajatella, että siihen harjoitukseen mulla on itse asiassa tää blogikin olemassa :D
–
Usein viimeistään jälkikäteen saa asioihin komiikka-aspektin mukaan. Jos vaikka menee ihan päin p^settä, niin viimeistään juttua toisille kertoessa se muuttuu puhtaaksi huumoriksi :D
Paulahelena
22.2.2016 at 22:29Hei tää selittääki mun elämänasennetta aika hyvin – multa puuttuu lähes täysin toi potutusbonus! Asioita tapahtuu, sit reagoidaan tapahtuneeseen parhaansa mukaan. Turha sitä sen enempää vatvoa :)
krista
22.2.2016 at 22:51Vau,se on rikkaus! Sulla on varmaan hyvä itseluottamus, eikö olekin? Millainen kotikasvatus teillä oli; kehuttiinko sua ja tuettiin? Mä jotenkin oon ihan valmis uskomaan nämä Cacciatoren ajatukset, että näillä asioilla on yhteys!
Paulahelena
23.2.2016 at 23:28On superhyvä itseluottamus joo :) ja tosi läheiset välit vanhempiin ja on aina tuettu ja kehuttu ja rakastettu ehdoitta tai että ikinä ei oo mun mielestä tarttenu ”ansaita” rakkautta vanhemmilta.
A-M
22.2.2016 at 23:11Omaan mokailuun ei aina ehkä osaa suhtautua kovin rakentavasti, mutta jos esim mies mokaa, yritän pitää turhat mölyt mahassa. Tietää, että toista harmittaa ihan jo omastatakaa ja vaikka kuinka tekisi mieli nalkuttaa, miten olisi kannattanut olla huolellisempi, varovaisempi, ajoissa, kuunnella ohjeita tai muuta vastaavaa, niin parempi keskittyä tsemppaamaan, sanoa ei haittaa ja auttaa korjaamaan vahingot.
krista
23.2.2016 at 10:42Tämäkin on totta, itsekin oon ihan tähän kiinnittänyt huomiota. Esimerkiksi joskus, jos Joel on vahingossa rikkonut jonkun mun tavaran – no, tulee vaan joku minipieni mieleen, vaikka tyyliin tiputtanut puuterirasian lattialle niin, että puuteri on mennyt atomeiksi. Joskus ”aiemmassa elämässä” olisin reagoinut olemalla vihainen, mutta nykyisin oon tajunnut, että mitä hemmettiä se auttaa – puuteri on jo rikki ja se oli vahinko. Ja sitä voi vaan mennä siihen toisen asemaan; että mitä jos itse vahingossa rikkoisi jonkun toisen tavaran. Se ois tarpeeksi noloa ilman sitäkin, että toinen alkaisi vielä nalkuttaa päälle.
–
Mutta joo, mä uskon, että nää on niitä parisuhteelle tärkeitä juttuja. Että osaa olla toista kohtaan empaattinen. Ja ollaan vastoinkäymisissäkin ikään kuin samalla puolella (vaikka moka olisikin toisen) eikä välittömästi olla valmiita sotajalalle :)
Jodelie
23.2.2016 at 21:40Mä osaan paremmin just tuon toisen tsemppaamisen: ”ei haittaa, mitäs pienistä, ens kerralla paremmin.”
Itselleni puhun paljon rumemmin. :(
Eli opeteltavaa on!
Anneh
24.2.2016 at 08:35Se on oikiasti aika kamala ajatus kuinka suurin osa meidän käyttäytymistavoista ja malleista lähtee sieltä lapsuudenkodista. Itselleni oli TOSI VAIKEA juttu ymmärtää omaa miestäni aluksi kun aloimme seurustelemaan. Hänen kotonaan jokaiseen tapahtumaan oli aina etsitty syyllinen ja asiaa vatvottu että mitä tapahtui ja miksi tapahtui ja mitä nyt tehit väärin ko näin kävi. Meidän parisuhteen loppu meinasi tulla kun rikon miehen GoPro-kameran… Se ei vaan tuntunu pääsevän siitä asiasta yli ja vilautteli jopa aluksi mahdollisuutta, että mun pitäisi nyt sitten ostaa sille uusi kamera kun rikoin sen edellisen :DD Silloin mulla kilahti ja annoin tulla tuutin täydeltä, että kumpi tässä nyt on herralle tärkeämpi minä vai se perkeleen kamera :DD Loistava puoli miehessäni on kuitenkin se, että hän osaa mennä itseensä ja ajatella tekojaan syvemmin (taito joka allekirjoittaneelta tuntuu joskus puuttuvan) Ei tullu parisuhteen loppua vaan kokonaan uusi alku sitten. Monesti ollaan asiasta jälkikäteen puhuttu ja mies on jopa kiittänyt että katkaisin kokonaan sellaisen syyllistämisen kulttuurin meidän perheessä.
Viime vuonna ajoin sitten sen autonkin paskaksi… Uuden, pakasta vedetyn auton.. Mies tuli kolaripaikalle ja kertoi soittaneensa hinausauton ja tuumasi vain että: onneksi sie kulta otit meille sen täyskaskon, joka korvaa vuokra-autonkin. <3 Siinäpä on meille kaikille haastetta! Oppia pois niistä lapsuudenkodinmalleista; ei varmasti ole aina helppoa, mutta mahdollista kyllä.
Paulahelena
24.2.2016 at 21:27Häh, kyllä mä ainaki ihan oma-alotteisesti tarjoutuisin ostamaan korvaavan laitteen rikkomani tilalle. Miks jonku muun pitäis maksaa mun mokasta?
Anneh
25.2.2016 at 15:15No se on ehkä niistä perheen finanssiasioista riippuvainen tekijä? Tai meillä on ollut yhteiset rahat ihan sieltä alkuseurusteluajoilta asti. Niin ei siinä ole oikein järkeä, että okei no mie nyt sulle tän uuden kameran ostan ko minä se tässä perseilin ja sen rikoinkin. Kun ne rahat sieltä samalta tililtä lähtee :DD