Hain lapset hoidosta. Vähän oli jäänyt minulta työt siinä kesken, sisällä jäyti määrittelemätön kiirejyskytys ja aiemmin päivällä käyty taistelu liian nopeasti etenevää kelloa vastaan. Lapsilla sen sijaan oli ollut oikein kivaa, eivät olisi halunneet lähteä.
”No niin, mennäänpä nyt!”
”Hop hop hop!”
”Kävelepäs nyt oikeasti!”
”Meillä on tanssitunti illalla, nyt mennään että ehditään.”
”Hei hop hop hop vauhtia siihen hommaan.”
Kotiovella lapsi pysähtyi, katsoi minua tuimasti ja sanoi:
”Meillä oli tosi kivaa hoidossa niin kauan kuin te tulitte. Siitä lähtien te olette vaan hoputtaneet ja komentaneet, ja nyt ei ole enää yhtään sellainen kiva mieli, joka vielä aikaisemmin oli. Miksi teidän pitää pilata meidän kiva olo?”
Jysk. Jysk. Jysk.
Kuulin oman (hengästyneeseen tahtiin lyövän) sydämeni äänen.
Voi j*malauta (anteeksi ruma sana). Tällaisiako me ollaan? Tällaistako elämä on? Apua!!! STOP!!! Pysähdy! Toimi toisin!
”Olet ihan oikeassa, kulta! (Miten sä voit olla noin fiksu?) Anna anteeksi, sä olet ihan oikeassa”, minä vastasin.
Minä olen näistä hehkeistä kukkasista tuo keskimmäinen.
Mikä tämä on tämä ikuinen kiireen tuntu, jolle niin helposti antaa vallan? Ihan eilen oli kiireetön kesä, ja nyt sitä on taas lähtenyt juoksemaan siihen samaan vanhaan arkijuoksuputkeen. Mitä tämä on? Pakko pysähtyä. En ole korvaamaton missään muualla, kenellekään muulle kuin omille lapsilleni. Lopetan työpäivän. Sammutan tietokoneen. Tehdäänkö palapelejä illalla?
PS. Lapsen (silloin 2v) kiirehavainnontia (ja pohdintaa siitä) aiemmin mm. täällä:
www.puutalobaby.fi/kiire-lapsen-silmin/
Hanna-Mari
3.10.2018 at 18:09Niin tuttu tunne! Tärkeä olisi muistaa pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja unohtaa hetkeksi kiire. Helpommin sanottu kuin tehty. Tsemppiä sinne ja kaikille meille arjen kiireeseen eksyneille äideille! ❤️
krista
3.10.2018 at 18:13Joo ja se on jännä, miten tän asian kanssa voi tehdä aktiivisesti töitä mielessään ja JUST kuvitella, että oma kiire on hanskassa ja elämä kans – ja hups puoli vuotta myöhemmin tajuaa, että taas on hupsahtanut siihen arjen loputtomaan juoksuun. Onneksi lapset muistuttaa <3 Joo nyt taas on aika säätää omat prioriteetit kohdilleen ja pysäyttää se kiireen tuntu silloin, kun on aika olla omien lasten kanssa!
Helki
3.10.2018 at 19:04Tämä on niin tuttua itsellekin. Työasia jää kesken ja pyörimään mieleen, kun lähtee hakemaan lapsia. Sitten vaan hoputtaa lapsia koko ajan, vaikka voisi sen hakumatkan ottaa rennosti ja olla läsnä. Mun aivot ei jotenkin ehdi mukaan. Pitäisi tietoisesti nollata ne ennen kuin astuu tarhan ovesta sisään. Hyvä kirjoitus!
krista
4.10.2018 at 10:05Joo voi kun päässä olisi sellainen off-kytkin, jolla duuniasiat voisi vaan pysäyttää ja jatkaa sit vasta seuraavana päivänä. Hyvin sanottu tuo ”aivot ei ehdi matkaan”, se on mullakin just noin! Täytyy tosiaan alkaa taas ihan tiedostaen pysäyttää se duunivaihde siinä vaiheessa, kun tulee aika hakea lapset <3
Onneli Winter/onnelin elämää
3.10.2018 at 19:44Asiassa on monta hyvää puolta 1. lapset viihtyvät päikässä ;) 2. omien tunteiden sanottaminen onnistuu ääneen 3. otit rakentavan kritiikin vastaan 4. teet aktiivisesti asialle jotain. Elämä on superihanaa myös nurinkurin päivinä…. se vain tulee kääntää oikeinpäin <3
krista
4.10.2018 at 10:08Oi miten hienosti löydetty positiiviset puolet, olet ihan sataprosenttisen oikeassa! <3 Eli tällaisethan on tavallaan vaan just hyviä: ne vähän herättelee huomaamaan omia toimintatapoja ja tekemään muutoksia!
Jenni M.
3.10.2018 at 20:25Kyynel ja <3. Ihanaa kun kirjoitat rehellisesti. Mahtava tytär teillä!
krista
4.10.2018 at 10:08Kiitos <3 Ja kyllä, hän on hyvin tarkkanäköinen tällaisissa asioissa <3
Anna A
4.10.2018 at 09:29Tänään viimeksi hoin HOPHOPHOP nyt Vauhtia! muksuille päiväkotiin viedessä.
Inhoan, siis aivan todella INHOAN aamuja. Ne on lähtökohtaisesti jo karseita siitä lähtien kun on pakko nousta sieltä lämpimästä sängystä. Ja todellakin yritän sitä hetkeä vetkuttaa. Eli se joka on myöhässä jo aamusta ei oikeasti ole se lapsi (joka pukee puoli tuntia ja valkkaa niitä vaatteita ja on t.u.s.k.a.i.s.e.n hidas) vaan minä.
(Olen tosin huomannut, että herässin minä varttia ennemmin tai myöhemmin, niin yhtä myöhässä ollaan siellä päiväkodin ovella). Myöhässä minun aikataulustani!
Tänäkin aamuna kuopus halusi ihailla kuuta. Katso Äiti KUU! Äiti tuolla!
Voitte varmaan arvata vastaukseni: Joo niin on (ihan niinkuin joka ikinen aamu), mennääs nyt! Reippaasti!
(Äitiyden myötä opin, että sana Reippaasti! sisältää kaiken sen turhautumisen ja kiireen, jota ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä kasata sen pienen niskaan, mutta tuo sana taasen on hyväksytty)
Mä olen oikeasti yrittänyt opetella pysähtymään ja hengittämään. Että eihän se kiire niin mahdoton ole, ei siellä töissä oikeasti odota mikään palaveri just tasalta. Että se on vaan se mun ihannekuva milloin haluaisin olla töissä. Että se kuun ihailu lapsen kanssa tai vielä yksi hali kotona tai päiväkodissa, kiireetön hetki eteisessä halien on niitä kaikkein tärkeimpiä hetkiä elämässä ja muistoissa. Ei taas joku tusinapalaveri tai aamukahvi kollegoiden kanssa…Ja kun ollaan jo myöhässä (minun ihanne aikataulusta) niin hällä väliä.
Ja miksi se mun paniikkikiire pitää aina kaataa sen pienen niskaan ja opettaa näin jo pienestä pitäen eteenpäin tämä kulttuuri. Niin pienestä kun muistan, oma äitini hoki mulle aivan samoin aamuisin. Ja samaa mantraa minä oon omille lapsilleni hokenut automatkat päiväkotiin, että miksi ette voi pukea vauhdilla ja kun on kiire! Kiire mihin? tsekkaamaan faceviestit, kiire kiireeseen? Kiire olemaan
Mut hei, yhtä asiaa oon oppinut arvostamaan äitiyden myötä: omia aamuja. Niitä kun mun ei tartte viedä lapsia päiväkotiin ja saan lähteä yksin. Harvinaista, mutta ihanaa herkkua :D
Ja tänä aamuna maltoin pysähtyä (hetkeksi) ja katsoa sitä kuuta
krista
4.10.2018 at 09:36Voi hitsi miten tutulta kuulostaa, ai että! Just toi, että monesti mullakin on se aamukiire sitä, että mielessä jo takoo, että ”meili sinne, sit muista vastata se, hoida sit se” jne – eikä se tosiaan olisi YHTÄÄN minuutin, 10 minuutin tai 30 minuutin päälle! Eri asia olisi, jos alkaisi työvuoro just tasan johonkin aikaan, mutta kun kyse on mun tapauksessa tosi usein siitä henkisestä kiireestä! Ja se on hakiessa kiireenä, että harrastuspäivinä lasten pitäisi ehtiä nukahtaa päikkärit ennen harrastusta – ja se on ihan todellinen kiire tavallaan, mutta ei se nyt viiden tai kymmenen minuutin päälle ole. Ja rentoudupa siinä nukahtamaan, jos äiti tiuskii vieressä, että NYT JOS ET HETI PÄÄSE NUKKUMAAAN NIIN EI EHDITÄ HARRASTUKSEEN. Graah. Senkin vois hoitaa silleen pehmeästi, mutta AI HITTO että on vaikeaa pysäyttää se oma kiireen tuntu!
–
Ja just KIIREEN TUNTU. Just se mantra, jonka tässä vielä siirtää lapsilleen. Uhhuh. Pitää oikeasti (taas kerran, monettakohan kertaa) yrittää tiedostaa tämä ja toimia vähän paremmin.
–
Ihana, kun edes hetken ihastelitte kuuta <3
Tilia
4.10.2018 at 13:08Tätäpä juuri tässä mietin, että miten voi olla kiire, jos ei ole kellokortin kanssa edes mentävä eikä mistään palaverista ole myöhästymässä? Eikös se ole just se kotona työskentelyn juttu, että ei ole aamulla tulenpalavaa kiirettä vieraalle töihin? Hoputtamalla yleensä vaan lapset tekee kaiken vieläkin hitaammin. :)
—
Mutta on se niin lapsikohtaistakin se aamun edistyminen. Meillä toisella menee kaikkiin aamutoimiin (herääminen, pukeminen, pissalla käynti, hampaidenpesu, aamupala, kotoa lähtö) alle 10 minuuttia. Toisella kestäisi ihan jokainen vaihe ainakin puoli tuntia eli suunnilleen lounaaseen asti, jos saisi tehdä ihan omaan tahtiinsa. Voitte vain arvata, kumpi lapsi on se, joka herää aina jo kuudelta ilman herätyskelloa ja kumpi on se totaalisen aamu-uninen tapaus… Onneksi muuttavat omilleen jo reilun kymmenen vuoden päästä! Kai meidän vanhempien hermot siihen asti vielä kestää.
krista
4.10.2018 at 13:59No näin mäkin ajattelin ennen kuin itse olin tällaisen duunin äärellä! Mutta tässäpä onkin sitten se toinen puoli: tässä on ns. aina töissä. Kun kone on kotona eikä työpaikka jää fyysisesti taakse, kun duuniaika loppuu, niin se työnteko on tavallaan aina läsnä – tai ainakin pitää tehdä TOSI tietoisesti linjauksia ja rajauksia siihen. Ja kun yrittäjänä tulee olleeksi aina tavoitettavissa, illalla ja viikonloppuna… Kaikenlaisia systeemeja olen rakentanut tämän rajoittamiseen, keväällä se jo toimi, nyt syksyllä taas totaalirevennyt :D Aina siis taistelua sitä rajanvetoa vastaan!
–
Se on niin totta, että hoputtaminen EI VAAN TOIMI. Muuttuu vaan entistäkin hitaammaksi meno, ja pahimmillaan alkaa temppuilu vastaan ja vaan hidastuu.
–
Ja kyllä, varmaan tuo aamu-unisuuskin vaihtelee! Meillä kans lapsissa on jonkin verran eroa tuossa aamuvirkeydessä; toisaalta myös eri vaiheet… vaiheilee, eli joskus nyt ylipäänsä KAIKKI saattaa olla lapsen mielestä vaikeaa :) Mutta joo, pitkää hermoa vaan meille aikuisille :) Onneksi näiden tiedostaminen on jo aika hyvä askel! Sit vaan vielä ne kaikki muut askeleet :)
Anna A
4.10.2018 at 15:22Vähänkö repesin nauramaan tälle: että NYT JOS ET HETI PÄÄSE NUKKUMAAAN NIIN EI EHDITÄ HARRASTUKSEEN. :D :D
Niin tiedän ton tunteen, kun sitä ei vaan voi itselleen mitään kun kiukuttaa niin paljon, että se omassa päässä hienosti sommiteltu aikataulu k*see! Kun sen pitäisi nyt nukkua, eikä se auta pisaraakaan, et hokee sitä nukunukunuku NYT siinä vieressä :D
Ps. Täällä ihanan kiireettömässä pohjosessa mä leimaan sekä lapset että itseni kellokortilla ;) Sitä tää mulle edustaa, ajatonta paikkaa jossa ei ole niin kiire. Että elä hättäile, tuumataan, otamma kahavit! Kun taas etelässä on aina kiire.. ja aikatauluja.
Ja ei en osaa murretta, olen junantuoma.
Se on musta aina yhtä järkyttävää… tää kellokorttielämä. Varsinkin kun työni ylempänä toimihenkilönä ei ole pelkkää suorittamista, esim tehtaassa ymmärrän kellokortin, vaan paljon siitä on ajattelua, suunnittelua, asioiden sopimista jne. Että maksetaanko mulle siitä, että työt tulee tehtyä ja asiat hoituu vai siitä, että hengaan täällä vaaditut 7.5 tuntia?!
Pps. Joo, tuo meidän kuopus on siitä ihana tapaus, että se työntyy äidin syliin ja vaatii oman aikansa (ja pusut ja halit). Esikoisen kanssa pitäisi aina muistaa ja ymmärtää mennä halaamaan häntä.