Rajattomia lapsia?

Täällä sitä nyt sitten taas ollaan, näppäimistön äärellä. Ja tulossa kasvatusaiheinen kirjoitus – taaaaaaas.

Mutta tämä liittyy tavallaan viime viikon tahtoikäoppaaseen. Ja tavallaan ei liity. Näin viikon viiveellä (kyllä, käyn hitaalla) aloin nimittäin tämän aamun väsymyksessä pohtia, että miksiköhän siinä päädyttiin keskustelemaan rajoista.

En mene nyt itse edes uudelleen lukemaan, jotta en vahingossa pointtaa mitään tiettyä kommenttia – sanotaan nyt niin, että mulle jäi tunne, että keskusteltiin rajoista. Ja keskustelu oli tosi hyvää ja näkökulmia avaavaa, keskustelevaa, ja mistään en ollut eri mieltä: rajat ovat tärkeitä.

Mutta enemmänkin näin viikon viiveellä ja väsymyksessä jäin pohtimaan, että miksi nykykeskustelussa (vai ikikeskustelussa? onko tämä ikiaikainen teema?) niin usein puhutaan rajojen asettamisesta, kun puhutaan vanhemmuudesta tai vaikka (tätä näkee iltapäivälehdissä) lasten käyttäytymisen haasteista.

Siis kuinka monta tällaista iltapäivälehtijuttua te ootte lukeneet: nimetön aikuinen (usein asiantuntijaksi mainittu, kuten psykologi tai ammattikasvattaja) kritisoi joskus kitkerinkin sanoin nykyvanhempia, jotka eivät enää aseta lapsille rajoja ja siksi lapset *lisää tähän asia x, y tai z*

Tämä rajattomuuden kritisointi on ehkä niin yleistä meidän puheenparresta, että se pompsahtaa mieleen pointtina tosi monenlaisissa aiheessa – ja tavallisesti aikaansaa nyökyttelevän reaktion komppaajilta: ”Niinhän se on. Lapset ovat ihan holtittomia, kun nykyvanhemmat eivät uskalla enää asettaa rajoja.”

Ihan ensin pitää tosi voimakkaasti sanoa tämä: rajat ovat ihan ehdottoman tärkeitä ja niiden asettaminen on vanhemmuudessa tietysti ihan keskeistä. Sen pitäisi olla ihan luonnollinen asia. Kasvattaminen on sitä, että vanhempi opastaa: näitä asioita tehdään, näitä ei tehdä. Nämä saat valita itse, tämä puolestaan on peruste sille, että tämä ei käy.

Kasvattaminenhan tavallaan on sitä rajojen asettamista ihan koko ajan. Rajat ovat ikään kuin se luonnollinen toimintaraami, missä pienestä suht holtittomasta pötkylästä vuosien mittaan aikuisten opastuksella ja tuella vähitellen kasvaa itseajatteleva ja kypsästi toimiva aik… vähän isompi pötkylä.

Mutta miksi aina huudetaan rajoja, kun puhutaan vanhemmuuden (tai lapsen käytöksen) haasteita.

Ollaanko ihan ihan ihan varmoja, että selitys on aina just se rajojen puute.

Mitä jos kyse onkin jostain muusta ja niitä rajoja huudetaan vaan sellaisena totuttuna patenttiratkaisuna ilman, että on ajateltu sen syvemmälle?

disclaimer: totta kai joskus kyse on ihan niistä rajoista

Lähdetään liikkeelle toisesta päästä. Vaikka historiasta. Oma äitini on syntynyt 40-luvulla. Itse olen elänyt suurimman osan lapsuudestani 80-luvulla. Omat lapseni puolestaan suunnilleen 2020-luvulla.

Ajat ja kasvatuskäsitykset ovat olleet varmasti ihan tosi erilaisia näillä ajoilla. Silti esimerkiksi stressi- ja kiiretilanteissa (puhun itsestäni!) jostain syvältä kirpoaa helposti niitä ihan samoja toimintamalleja, joita itse on omassa lapsuudessaan kokenut. Jos ne meinaavat puskea pintaan minulta omasta lapsuudestani, niin on käynyt varmasti myös 80-luvun äidilläni, eli varmasti jotain on ihan vahingossa siirtynyt sieltä 40-luvulta asti.

Eli vanhat kasvatusmallit ovat aina yllättävänkin lähellä sitten loppujen lopuksi!

No, lähdin aika kaukaa, kun lähdin 40-luvulta.

Otetaanpa mieluummin näkökulmaksi 2020-luvun vanhemmuus.

Kun meidän koululaiset olivat taaperoiässä, puhuttiin tosi paljon siitä, että lapset on hyvä hoitaa kotona 3-vuotiaaksi asti. Se oli mediassa jatkuvasti puheenpartena (ja myös syyllistävänä aiheena), kun taas tällä hetkellä tuosta sen ajan asiantuntijan näkemyksestä ei puhu enää kukaan. Nyt puhutaan siitä, että lapset aikaisin varhaiskasvatukseen ja äidit työelämään; hoitovapaan rajoittamista 1,5 vuoteen on taidettu ehdottaa.

Se, mikä nykyperheiltä tämän myötä usein mun näkemyksen mukaan puuttuu, on: aika.

(ei rajat)

Jos ja kun vanhemmat säntäävät kahdeksaksi kellokorttitöihin (lapset varhaiskasvatukseen sitä ennen), viideltä ehditään hakea jälkikasvu, sitten kaupan ja ruoan ja Pikku Kakkosen kautta nukkumaan, ja seuraavana päivänä uusiksi. Tämä on monesti se, mitä täytyy tehdä, miten täytyy elää: kaikki on kallista, ruokakin, asuminen pitää maksaa ja töissä pitää käydä, jotta homma pyörii.

Tässä me nykyvanhemmat pärjätään ja parhaimmillaan eletään sitä tavoiteltua onnellista arkea. Yhtälöön lisätään omat harrastukset (nehän on tärkeitä!) ja hei eipä unhdeta parisuhdeaikaa. (haha se on unohdettu jo ajat sitten) Mutta sanokaapa: missä vaiheessa tässä läpsystävaihtoonelämässä sitten kasvatetaan sitä lasta?

Ei kasvatukseksi riitä se, että väsyneenä päivän loppumetreillä ruoan laiton lomasta huudellaan, että älä sotke sisaruksen leikkejä. Kun sitä pientä pötkylää kasvatetaan ihmiseksi, pitäisi olla aikaa ja kapasiteettia olla siinä vieressä auttamassa ja kädestä pitäen ohjaamassa toistaen sen 150 kertaa ennen kuin lapsi oppii. Ja tämähän vaihtelee. Jotkut oppivat 10 kerrasta, jotkut tarvitsevat 300 kertaa ennen kuin joku homma sujuu.

Mutta samanaikaisesti yhteiskunnan taholta meidän nykyvanhempien elämä on mitoitettu sellaiseksi, että suuren osan päivää meidän jälkikasvu on osaavan ja ihanan varhaiskasvatushenkilökunnan hoivassa – ja parhaimmillaan sehän on ihanaa! (on myös kiire ja resurssipulat, liian pieni palkkaus jne, mutta se olkoon oma aiheensa) Joten kyllä: kyllähän sitä sellaisen keskivertoperheen elämässä ihan oikeasti suuri osa kasvatusta valuu sinne varhaiskasvatusammattilaisten puolelle. Siellä opitaan tärkeitä kaveritaitoja ja muita sosiaalisia taitoja – kuitenkin parhaimmillaankin usein isoissa ryhmässä ja hälyssä.

Pitkä aasinsilta pointtiin. Mutta jos lapsella on vaikkapa jotain käyttäytymisen haasteita, voidaanko me automaattisesti kritisoida vanhempia, että kyse on rajojen puutteesta. Miksi juuri ne rajat ovat syynä?

(väitän, että siksi, että niin on totuttu ajattelemaan)

Ehkä kyse onkin ajan puutteesta tässä meidän yhteiskunnan tarpeiden mukaan aikataulutetussa ympäristössä?

Tai voisiko kyse olla vanhemmuuden tuen puutteesta? Siitä, että ympäröivä yhteiskunta ei ymmärrä nykyvanhemmuuden haasteita: samaan aikaan pitäisi painaa töitä, asettaa rajoja kasvattaa lapsia ja perehtyä joka ikiseen paljasjalkakenkään ja pyöräilynopettamistekniikkaan. Tai ehkä jotkut vanhemmat eivät ole perehtyneitä nykykasvatuksen ajatuksiin vaan sieltä jostain 40-luvun perimänä (haha sainpa sen historian tähän) tulee se ”käske ja kiellä” -kasvatus. Kun niitä rajoja kerran kaikkialta huudellaan. Sitten voi kaiken arkihärdellin keskellä ajatella, että minä tässä kasvatan ja asetan rajoja. (ja vähän ihmetellä, että no miksi se lapsi ei silti tottele, vaikka minä kuinka korotan ääntä)

Se oli kärjistys.

(vaikka rajojen asetus voi olla ihan jotain muuta kuin yksioikoinen käskeminen ja kieltäminen)

Ehkä se lapsi ei haluakaan totella vaan se haluaisi ymmärtää, että miksi eri tilanteissa toimitaan juuri niin kuin toimitaan. Eikä kenelläkään ole (täysin ymmärrettävistä nykymaailmasyistä!) resursseja olla koko ajan siinä vieressä näyttämässä ja perustelemassa.

Väitän, että me tässä blogiympäristössä ollaan varmaan eniten sieltä päästä vanhemmuusporukkaa, joka seuraa ja on kiinnostunut kasvatusjutuista ja -vinkeistä. Ja on halukas koko ajan skannaamaan omia käyttäytymismallejaan ja kehittämään niitä. Mutta ollaanhan me varmasti aika oma kuplamme. Aikamoista harrastuneisuutta (ja sitä aikaa sekä resursseja itse pyrkiä kehittämään omia käyttäytymismalleja) kuitenkin vaatii, että muistaa siinä kurapuvun lenksua hikisenä vääntäessä nykyiset pedagogiset suuntaukset.

Mitä halusin tällä kirjoituksella sanoa?

Varmaan sen, että miksi aina rajat.

Että jospa seuraavalla kerralla, kun iltapäivälehti lööppaa ”kokeneen varhaiskasvattajan” suulla, että miten vanhemmat eivät enää aseta rajoja, lukijan mieleen voisikin nousta kysymys: onko tässä oikeasti kyse niistä rajoista?

Vai ollaanko me yhteiskunnassa, jossa meistä suurin osa ihan oikeasti haluaa kasvattaa lapsensa kunnon ihmisiksi, mutta aina tukea, aikaa, ymmärrystä ja resursseja siihen ei löydy. Jossa meidän elämä on kiristetty niin kiireiseksi ja paineita pullistelevaksi, että moni käy jatkuvaa rimpuilua omaa riittämättömyyden tunnettaan vastaan.

Rajoja joo, sillä rajat ovat kasvamista. Myös ymmärrystä, tukea ja aikaa.

Mistä löytyisi taho (ei mistään?), joka vaikka näin kuntavaalien alla alkaisi puhua sen tukemisesta, että vanhemmilla olisi aikaa olla omien lastensa kanssa?

Että joo. Jospa joku ensi kerralla rajahuutelua kuullessaan (tai itse suustaan päästäessään) tulisi ajatelleeksi jotain tällaista. Ehkä ei.

Nyt hakemaan lasta! Kuvia ei ole, revin jostain vanhoja! Kiire! Koska nyky-yhteiskunta ja silleen!

(oikeasti koska kerho loppuu puolen tunnin päästä)