Nallekarkki ja helminauha – ihmisen kohtaaminen ultrassa

Siihen on varmasti syynsä, miksi varhaisultraaja viime marraskuussa käytti kuvailua ihana nallekarkki – eikä sanoja sammakkoeläin tai alien niin kuin minä ja puoliso teimme.

Tässä tapauksessa aika voi hämärtää muistot, joten seuraava on parhaimmillaankin vähän hataraa.

Muistelen nimittäin, että ainakin yhdessä vuosien takaisessa ultrassa (se oli ehkä esikoisen rakenneultra) käytäntö meni niin, että ultraaja oli hiljaa koko työnsä ajan – ja tämä rutiini siis ihan kerrottiin etukäteen. Eli ensin ultraaja keskittyy työhönsä, ja sitten vasta lopussa kerrotaan tuloksista vanhemmille. Tämä oli silloin tietysti ihan ok. Yleinen käytäntö, työrauha ja silleen.

Muistelen (yhtä hämärästi), että vanhempien omaa monitoriakaan ei silloin kymmenen vuotta sitten ollut. Eli että monitori oli vain ultraajalla, ja hän sitten lopuksi sen käänsi meidän vanhempien näkyviin ja kertoi, että kaikki on hyvin.

Tällä kymmenen vuotta myöhemmällä raskaudella olinkin superihana yllätys jo heti varhaisultrassa yksityisellä, että vanhemmilla oli suora näkymä omaan isoon näyttöön. Yksityisen palvelun luksusta? Ehei! Oma ruutu oli käytössä myös kaupungin ultrissa Bulevardilla. Wou, mikä muutos!

Suurin kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos oli kuitenkin enemmän kuin monitorin sijainti – sellainen hyvin kokonaisvaltainen muutos. Se koko käynnin tuntemus, tunnetila. Se ihan pienistäkin äänenpainoista rakentuva kokonaisuus, jolla vanhemmat kohdattiin ja millainen jatkuva kiireetön lämmin vuorovaikutus siinä koko tilanteen ajan oli yllä.

Se oli ihan merkittävää.

Kun siis maanantaina astuimme ulos Sikiöseulontayksiköstä aurinkoiselle Bulevardille, ihan ensimmäiseksi rapun oven loksahdettua kiinni aloimme jutella kokemuksesta.

Päivän paras ja tärkein uutinen oli tietysti se, että vauvalla kaikki oli täydellisen hyvin. Mutta sen onnentunteen kruunasi sellainen tuntemus, että koko käynti oli ollut ihana. Oikeanlainen. Tunsi, että oli saanut hyvin tarkalla ja perinpohjaisella tavalla vahvistuksen sille, että kaikki todellakin on hyvin. Yhtään ”entä jos” -ajatuksenpätkää ei ollut jäänyt ilmaan. Yhtään epämääräistä ”mitäköhän se sillä eleellä tai sanalla tarkoitti” -epäilystä ei jäänyt säpsähdyttämään hereille seuraavina öinä.

Ja siitä sen sitten tajusi: rakenneultran tekemisessä oli tapahtunut kymmenessä vuodessa ihan valtava ihmislähtöisyyden kehitys. Toki se voi olla ihan ultraajastakin kiinni – mutta jotenkin veikkaan, että kyse on (loistavan ammattilaisen lisäksi) myös jonkinlaisesta toimintatavan tai jopa ajatusmaailman muutoksesta.

Joskus puhuttiin termistä emotional labour. Varmasti se tarkoittaa paljon muutakin, mutta siinä liukkailla jalkakäytävillä toikkaroidessa juttelimme Joelin kanssa siitä, miten se on läsnä aina ihmisten kohtaamiseen liittyvissä työtehtävissä. Esimerkiksi tarjoilijalla ammattitaitoon kuuluu käytännön osaamisen lisäksi myös se, että on kohtelias ja huomaavainen asiakasta kohtaan.

Ja miten uskomattoman tärkeään osaan sellainen nousee juuri tällaisessa ihmisen kohtaamisessa, kun vauvaa toivova pariskunta asettuu rakenneultraajan pöydälle. Miten herkkä ja koko ihmisen elämänkaaren kannalta tärkeä se hetki on! Miten pahimmillaan joku ajattelematon tölväisy voisi aiheuttaa odottavalle vanhemmalle pitkäaikaisen (jopa elinikäisen) huolen ja ahdistuksen – tai vastaavasti miten parhaimmillaan sellainen sensitiivinen ote voi karkoittaa monen monen kuukauden turhat huolet.

Aivan ihokarvatpystyynnostattavan tärkeä ihmisten kohtaaminen.

Ymmärrän hyvin, että ennen (?) ajateltiin, että rakenneultran tärkein (ja ehkä ainoa) tehtävä on selvittää vauvan mahdolliset rakennepoikkeavuudet. Ja onhan se! Ammattilainen katsoo uusimman teknologian avustuksella tarkasti vauvan rakenteet.

Mutta nykyään (?) sen huikean teknisen ammattitaidon lisäksi siinä myös koko ajan ihminen kohtasi ihmisen tärkeässä ja herkässä tilanteessa. Vanhemmat aidosti otettiin jokaisessa sanamuodossa huomioon läpi sen koko ultraamisen. Ammattitaito potenssiin kaksi: sekä se tarkka tekninen ja keskittymistä vaativa toimenpide että vanhempien ”kuljettaminen” läpi siinä koko ajan ultrausta tehdessä. Tupla-ammattitaito! Ihan valtava arvostus!

Nämä kaikki ajatukset siis tosiaan pohjautuvat omiin kokemuksiini 10 vuotta sitten, 8 vuotta sitten ja nyt. Sekä kaupungilla että yksityisellä. Paljon voi toki olla kiinni myös ultraajista ja sattumasta – tai ehkä koko ennen/nykyään -ajatukseni on väärä. Tältä se kuitenkin vahvasti vaikutti.

Annan esimerkkejä.

Huomasin sen jossain vaiheessa ultrauksen loppupuolella. Ultraaja kertoi siis koko ajan, mitä hän tekee ja mitä hän näkee. Jotenkin näin:
”Tästä kulmasta katsottuna keuhkot on tässä ja sydän on tässä niiden yläpuolella – ihan niin kuin kuuluu ollakin.”

(hah tämä saattoi olla myös toisin päin, mutta pointti tässä tärkeintä, ei sijainti)

Tuossa kohdassa nimittäin hoksasin, että het-ki-nen: ultraaja sanoo ihan jokaisen tarkastelemansa asian kohdalla jollain sanamuodolla luontevasti perään, että ”niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin olla”. Vaikka toistaisi sen sata kertaa. Siis aivan nerokasta!

Näin kärjistäen: Muuten joku vanhempi voisi (muista hormonit!) kolme tuntia ultrauksen jälkeen tai seuraavana yönä saada päähänsä, että KÄÄK! MITÄ HITTOA SE MUUTEN SANOIKAAN NIISTÄ KEUHKOISTA JA SYDÄMESTÄ! Olikohan ne ihan väärässä paikassa vai sanoiko se jotenkin oudosti, mikä olikaan se äänensävy, oliko siinä jotain epäilyttävää, HUOLIAALTO WU-TUM! Mutta se pieni pehmeällä äänellä ihan ohimennenrennosti joka saumassa toistettu ”ihan niin kuin kuuluu ollakin” saa jo ennakkoon pestyä pois kaikki ylimääräiset huolet.

Kaikki on ihan niin kuin kuuluu ollakin. Vauva on ihan niin kuin kuuluu ollakin. Niin että hätäisempikin todella uskoo.

Wou.

Tietysti myös ihan sanavalinnat ovat tärkeitä.

Sillä on tosiaan (ainakin jollekin vanhemmalle) merkitystä, että sanooko varhaisultraaja nallekarkki vai sammakkoeläin. Samoin vauvan selkäranka oli tässä rakenneultrassa kaunis tasainen helminauha eikä hassunnäköinen kalanruoto, kuten itse ajattelin.

Ja sitten vielä yksi: vauvan ihastelu! Mä olen aika varma, että ultraaja näkee samanlaisia käsiään heiluttavia vauvanmötkäleitä kaksikymmentä tusinassa. Silti hän sanoo, että ihana touhukas pikkuinen siellä ja puhuu monitorilla näkyvälle vauvalle jo samanlaiseen äänesävyyn kuin vastayntyneelle puhutaan: äläpäs nyt pieni mene pakoon sieltä vaan tule tänne päin. Tai kun vauva laittaa kätensä kasvoilleen tai potkii reippaasti, saman näyn tuhansia kertoja nähnyt ultraaja ihastelee sitä ihan samaan tapaan kuin vanhempi, joka näkee oman vauvansa ultrassa lähes ensimmäistä kertaa. Ja se on tärkeää, ihan huomattavan tärkeää! Ultraaja ikään kuin samalla sanoittaa niitä vanhemman tuntemuksia. Heh se klassikko: kehu vauvaa, niin sen vanhempi tuntee sen niin kuin kehuisit vanhempaa itseään. Se näköjään alkaa jo vatsasta!

Tällaista (erityisesti naisvaltaisten alojen) tunnetyötä joskus kai väheksytään tai jätetään huomioimatta se osana ammattitaitoa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa sen merkittävyys tulee ihan konkreettisesti näkyviin.

Kaikille vanhemmille näillä ei toki ole merkitystä (esimerkiksi itse vitsailen mielelläni sammakkoeläimestä), mutta jollekin voi ollakin. Joskus sanat voivat jäädä kaihertamaan pitkäksikin aikaa. Ja sen huomioimista se sensitiivisyys varmaan juuri on.

Aivan ihana kokemus siis, arvosana kymmenen plus ja enemmänkin. Olen todella iloinen tästä muutoksesta: iloinen siitä, että pääsimme sen itse kokemaan ja iloinen siitä, että (toivottavasti) muutkin odottajaperheet pääsevät sen kokemaan.

Juuri näin ihmisläheistä ja huomioivaa se pitää ollakin, kiitos kaikille ammattilaisille!

Onko teillä muilla kokemuksia näistä kymmenen vuotta sitten ja nyt – onko joku huomannut samanlaisen muutoksen kuin minä?