Vaa’asta ei ollutkaan paristot loppu – ne olivat vaan jotenkin tipahtaneet pois paikoiltaan.
Ja nyt se vaaka näyttää… ei sitten mitään. Ei mitään muutosta siis raskauskiloissa. Tuossa ne mahassa, reisissä ja pepussa ovat, ja ilmeisesti siinä myös suht piukasti pysyvät.
Seli-seli seli ”tietysti lihas painaa enemmän kuin rasva” jaba-jaba-jaa. Mutta oikeasti selitys on tietysti se, että vaikka olen ollut kevään ajan (lapsiperheaikataulujen puitteissa) ihan innostunut zumbailija, en ole jaksanut tehdä syömisille oikeastaan mitään.
Paino sanalla jaksanut.
Kun vaakakupissa on ollut helppo lounaspitsannouto tai raskauskilonnipistys, se pitsa on vienyt heittämällä sata-nolla -voiton. Itse asiassa juuri tälläkin hetkellä syön eilisen pitsan jämiä. Mmmm.
…ja kuulkaas mä väitän, että just nyt se on ihan ok.
Totta kai mä ajattelen myös, että ”no voi paska”. Kyllä mä tammikuussa (täällä) ajattelin, että tässä vaiheessa kalenteria olisin nyt edes sillä omalla painokymmenelläni.
Mutta en ole ja sillä selvä. Eikä se oikeasti haittaa minua juuri ollenkaan. Etenkään nyt, kun ostin ennen Espanjan-lomaa tuollaiset mahaapeittävät ”bikinit” (vai miksi tuollaista sanotaan?), jotka peittävät ne perhanan raskausarvetkin. Oikeastaan pelkästään se harmittaa, että tänä(kään) kesänä en mahdu normaaleihin kesävaatteisiini. Mutta tuleehan niitä kesiä vielä.
Juuri nyt olo tämän oman kropan kanssa on ihan ok.
Tältä mä näytän.
Tällainen mä olen.
Sitä paitsi tämä kroppa on paljon parempi kuin se ”alkuperäinen” – tästä on kuulkaas puserrettu ulos kaksi ihan mainiota lasta! Uuden elämän alku, ja kertaa kaksi. Se on aikamoinen ylpeydenaihe se!
Hus hemmettiin photoshopatut malli-ihannekropat – synnyttäneen naisen kropasta kuuluu olla ylpeä.
#rantakunnossa-kampanjan tavoite on kannustaa ihmisiä hyväksymään itsensä ja kunnioittamaan erilaisuutta. Haasteeseen voi osallistua jakamalla oman rantakuvansa (hashtagilla #rantakunnossa) ja haastamalla kaverit mukaan. Mä haastan teidät!
Kampanjan sivuilla sanotaan, että Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksen (2013) mukaan 73 prosenttia 15-18 -vuotiaista tytöistä on tyytymätön vartaloonsa. Joka kymmenes tyttö kärsii syömishäiriön oireista nuoruusikänsä aikana.
Nämä tytöt ja pojat voivat tulevaisuudessa olla meidän lapsiamme.
Mä uskon, että vanhempina yksi meidän tärkeistä kasvatustehtävistämme on opettaa lapsillemme terveellistä ruumiinkuvaa ja oman kropan arvostamista.
Niinpä mä jatkan tätä haastetta:
Haastan teidät lupaamaan, että emme koskaan mollaa omaa kroppaamme (tai toisten kroppaa) lasten kuullen. Lapset imevät puheistamme kaiken – ja eleistämme. He kyllä huomaavat, jos äiti tai isä epätoivoisena puristelee peilin edessä (kenties olemattomiakin) makkaroitaan. Jopa pienet lapset saattavat miettiä, että ovatko he ylipainoisia; itse olen esimerkiksi kuullut ”oonko mä liian lihava” -kysymyksen puolitutun nelivuotiaan suusta.
Se kysymys ei kuulu nelivuotiaan suuhun.
Minä ajattelen, että omaa kroppaa täytyy arvostaa; se on yksi tärkeä hyvinvoinnin lähde. Syöminen on nautinto, liikunta on nautinto, terveelliset elämäntavat ovat nautinto. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä.
Itselleni se ei tarkoita sitä, että olisi jotenkin väärin haluta nipistää muutamia kiloja – vaikkapa raskauskiloja. Hih meinasin kirjoittaa ”rakkauskiloja”, ehkäpä niitäkin. Liikunta ja terveellinen syöminen ovat totta kai hyviä asioita. Ainakin itselläni pöhöttynyt olo vaikuttaa ihan suoraan hyvinvointiin. Ei ole mitään pahaa siinä, että haluaa voida paremmin ja tiputtaa ne muutamat kilot.
Mutta jos ne eivät nyt ihan heti lähdekään, niin ihan sama.
Me ollaan muhkuroinemme tavallisia naisia, ihan hyviä.
…paitsi poseeraamisessa ja rantapallon kiinniottamisessa.
The F-word
19.5.2015 at 15:49Hyvin sanottu! Viela paremmin poseerattu! :’ D
Kristaliina
19.5.2015 at 15:50Ohikulkijoilla saattoi olla vähän hauskaa :D
The F-word
19.5.2015 at 15:58Varmasti. Etenkin kun puutalossa tuntuu vilahtavan tissit saannollisesti talla hetkella! ; )
Torey
19.5.2015 at 15:59Mä kuule kanssa totesin, että aivan sama jos vatsa ei ihan ole vielä entisessä kunnossa (7 viikkoa synnytyksestä) ja jos reidet on arpiset. Aion silti antaa niille tänä kesänä aurinkoa, mikäli sellainen vaan paistaa! :)
Katie
19.5.2015 at 16:01Aamen!
”Tankini” on etsimäsi sana. :) Ja poseeraajana olet mitä ihanin! Onko siellä tänään kylmä vai kuuma, en oikein kyllä saanut selvää… (Lontoossa ukkostaa. Viisi minuuttia sitten oli raemyrsky.)
Kristaliina
19.5.2015 at 17:35Tankini, niinpä tietysti! Toivottavasti se ei ole johdettu sanasta ”tankki” asun käyttäjänä :D
Sää tänään oli just sellainen, että bikineissä pipo päässä oli sopiva – Suomen kesä :D
Katie
19.5.2015 at 18:40LOL! Olettaisin, että ”tank topista” on johdettu, mutta minkälaiseen tankkiin se sitten viittaa, niin sanopa se! :D
possu
19.5.2015 at 18:43Tank top + bikini = tankini. Ja tankkejahan on monenlaisia, isoja ja pieniä :D
Vierailija (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 16:41Noin niinkun aamen itsensä hyväksymiselle ja muulle, mutta mulla tuntuu ohimolla aina pientä nykimistä, kun sanotaan että synnyttänyt kroppa on parempi kuin synnyttämätön :D
Hieno asia toki, että on lapsensa saattanut menestyksekkäästi maailmaan, mutta ei se mun mielestä nosta kenenkään kroppaa millekkään jalustalle. Sitähän ne naisten kropat vaan luonnostaan lähtökohtaisesti tekee – pusertaa maailmaan lapsia.
Eiköhän meidän kaikkien kropat ole kaikki omalla tavallaan ihan yhtä hyviä, oli sitten synnyttänyt tai ei :) ennen synnytystä ehkä eri tavalla hyvä kun sen jälkeen, muttei mun mielestä kumpikaan toista parempi!
Kristaliina
19.5.2015 at 17:01Joo totta! Ehkä tuota kohtaa ei välttämättä kannatakaan ottaa ihan kirjaimellisesti, toi taitaa enemmänkin olla mulla tässä silleen itsensätsemppauksena kuin oikeana mielipiteenä… :) Eli oikeassa olet!
Vatsalihastelija (Ei varmistettu)
15.7.2015 at 16:13Hei jos maha tuntuu yhä ja aina vaan pömpöttävän, kannattaa ottaa selvää ettei kyseessä olis linea alban venymä, tai siis ettei olis palautunut kunnolla raskauden jälkeen. Linea alba on se suorien vatsalihasten (sixpack) välissä oleva kalvo joka tietty raskauden aikana venyy aikalailla ja voi siis käydä niin ettei palaudu kunnolla. Sen voi helposti sormilla kokeilemalla selvittää itse, ja kannattaa siis selvittää siksi että tilannetta voi ilmeisesti pahentaa treenaamalla vatsalihaksia väärin. Alla olevasta linkistä lisätietoa ja ohjeet miten voi kokeilla onko kyse tästä.
http://www.vau.fi/Synnytys/Synnytyksen-jalkeen/pompottaako-syyna-voi-oll…
Vierailija (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 17:05Krista taisi puhua tuossa omasta kropastaan kuules, jos hän kokee että hänen kroppansa on parempi nyt, niin hienoa. Hän ei tietääkseni dissannut kenenkään kroppaa. Puuh.
Kristalle iso hatunnosto, upea ja rohkea nainen!
Kristaliina
19.5.2015 at 17:27Kiitos, juuri tätä tarkoitin :) Eli tarkoitus ei missään nimessä arvottaa kroppia minkäänlaiseen järjestyksern vaan kirjoittaa Juuri Sen Oman Kropan (kenellä minkäkinlainen) arvostamisesta. Kampanjan pointti nimenomaan itsensä hyväksymisessä ja erilaisuuden arvostamisessa ♡
Silkkis (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 17:26Erittäin hyvin sanottu. Ei varmasti bloggari tässä tarkoittanut nostaa jalustalle synnyttäneitä mutta helposti sellainen olo vähän tulee. Saattaa olla, että myös ainakin itselle asia on herkkä ja siksi kolahti mulla sama miete korvaan.
Muuten postaus täyttä asiaa, olisi aika itsenikin lakata haukkumista itseäni…
Kristaliina
19.5.2015 at 17:29Kiitos ja oikein tulkittu – ei jalustoja vaan kaikenlaiset kropat kunniaan!
Vierailija (Ei varmistettu)
20.5.2015 at 23:30No mun mielestä saa kyllä itseään välillä aina selkään taputtaa, on se synnytys kyllä niin hemmetinmoinen kokovartalourakka, ja siitä on selvitty, ja vielä useampaan otteeseen. Että hyvä minä ja muutkin synnyttäneet, ja tämä nykysin hyvin levee lantio ja takamus, yhtään kuitenkaan muita väheksymättä!
Asha
19.5.2015 at 16:43Sulla on kyllä blogiskenen parhaat kuvitukset muutenkin parhaisiin teksteihin! <3
Kvvh (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 17:13Minäkin havahduin eilen et jaahas 8kk sitten synnytin ja vannoin etten vedä enää herkkuja kaksin käsin… No eipä pitänyt se lupaus! Aika (liian) helppoa on tarttua kaupassa lohtusuklaaseen kun vauva heräilee öisin tunnin parin välein syömään :D Onneksi imetys on tiputtanut kaikesta suklaasta huolimatta painoa 15kg eli takaisin entiselleen ja vähän enemmänkin, mutta kroppa on mitä on……eli löysä. Mutta samalla asenteella menen kuin sinäkin, ei sen niin väliä ja tuleehan niitä kesiä :D
Kristaliina
20.5.2015 at 21:48Joo, tuo valvominen, valvominen… Mutta hei me ehditään tipauttaa ne kilot (tai sullahan ei kiloja olekaan, mutta sun tapauksessa palauttaa lihakset) sitten, kun yöt sujuvat ja energiaa riittää. Mä tosiaan ajattelen, että tässä elämässä on aikaa!
…ja jos aikaa ei jostain syystä ollutkaan, niin sitten sitä lyhyttä loppuaikaa nyt ei ainakaan kannata käyttää ulkoisista puitteista stressaamiseen :)
mariaelina (Ei varmistettu)
21.5.2015 at 11:36Kiitos tästä kirjoituksesta Krista! Meillä kanssa 8-kuukautinen tyttö ja vatsassa tulossa jo seuraava lapsi (kasassa sellaiset 13 viikkoa vasta tosin). Useiden keskenmenojen jälkeen olen todella onnellinen ja samalla – Hui! Hieman pelottaa, että miten kroppa (ja vauvan synnyttyä varsinkin mieli) kestää mutta eiköhän se siitä :)
<3 (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 17:24Ihana teksti, ihanat kuvat! Noi kävis mihin vaan mainoskamppikseen tai skriinille. Kaunis ja onnellinen. Ei kyllä parempaa roolimallia teidän tytöille vois kuvitellakaan (paitsi ehkä Joel siinä rinnalla :D).
Kristaliina
20.5.2015 at 21:36Voi kiitos! <3
Höh seuraava ajatus muuten oli, että jos ois mainos, niin noi reidet kyllä photoshopattaisiin kapeammiksi… Jotenkin kyllä karseaa, että edes oikeiden mallien muodot eivät ”riitä” vaan kuvia käsitellään. Tosi paljon arvostan niitä muutamia maailmanjulkkiksia, jotka ovat ärähtäneet, kun heidän kuviaan on käsitelty ja julkaisseet alkuperäiset kuvat vertailukohteiksi!
Näittehän muuten Cindy Crawfordin photoshoppaamattomat kuvat? Vau! Sellaisia tarvitaan lisää!
neljän äiti (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 17:34Täyttä asiaa koko teksti!
morning glory
19.5.2015 at 18:28Pidän tekstistä ja rakastan tota asukokonaisuutta :D
murina
19.5.2015 at 21:11Mä oon kanssa tässä pikkuhiljaa alkanut oppia, että se on ok ajatella syömisiä vaan siltä kantilta, että kunhan nyt jotain!! ehtii syödä, niin ei haittaa vaikkei se välttämättä ole aina se laihduttavin vaihtoehto…
Devika Rani (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 21:13Erinomainen haaste. Olen itsekin ottanut tietoisesti lähtökohdan etten puhu laihduttamisesta tai muutenkaan surkuttele ylimääräisiä kilojani tytön edessä vaan taputtelen vatsaani ja nauran millainen ääni siitä syntyy. Kun tyttö ei ole näkemässä niin mittailen mittojani ja jumppaan. Mä haluan että tyttö ymmärtäisi että ihmiset ovat erikokoisia ja se on ihan jees. :)
Lumikettu
19.5.2015 at 21:14”Minä ajattelen, että omaa kroppaa täytyy arvostaa; se on yksi tärkeä hyvinvoinnin lähde. Syöminen on nautinto, liikunta on nautinto, terveelliset elämäntavat ovat nautinto. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä.”
Just näin. Kun omaa itseään ja vartaloaan arvostaa, herkuttelu ja terveellisyydellisyys pysyvät tasapainossa.
On muuten voimaannuttavaa nähdä tällaisia bikinikuvia naisesta, jonka ruumiinrakenne ja -olomuoto (öh?) näyttävät niin omalta, ja todeta, että tää nainen näyttää tosi hyvältä! :)
Ksy
19.5.2015 at 21:19Siä oot IHANA!!!
Vierailija (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 21:20Mua vähän ärsyttää tässä mediassa vellovassa ”äiskämaha” keskustelussa sellaset esille nostetut pointit, tyyliin että ”olen synnyttänyt kolme lasta ja olen ylpeä löysästä liikakiloiesta vartalostani”. Kuinka kauan synnytyksen jälkeen ylipäätään voidaan ouhua raskauskiloista? Eikö ne esim. vuoden-kahden kuluttua ole enää vain elintapakiloja?
Ja miksi niistä tulisi olla ylpeä koska on äiti? Eikö ennemmin olisi syytä olla ylpeä siitä, että on äiti, mutta on silti pitänyt vartalostaan huolta eikä kerännyt liikakiloja? Kyllä ihminen itsensä saa löysään ja ylipainoiseen kuntoon ilman raskautta ja synnytystäkin. Onko siitä myös silloin syytä olla ylpeä?
Arpien syntymiselle ei voi mitään, mutta miksi niistäkin pitää olla ylpeä? ”Ne ovat merkki siitä mitä olen saanut aikaan”, entäs ne äidit joilla ei arpia tullut, saavatko hekin olla ylpeitä ehjänä säilyneestä kudoksestaan ja lähetellä kuvia iltapäivälehtiin saaden kansan sympatiat? –Eivät saa, koska se on pinnallista ja väärien kauneusihanteiden ylläpitämistä ja arpeutuneita harmittaa moinen kehuskelu.
Pohdintani ei nyt oikeastaan liity milläänlailla kyseiseen postaukseen, vaan vartaloista keskusteluun ylipäätään.
Kristahan on varsin näpsäkän näköinen kahden lapsen äiti ja jollet itse olisi jääneistä ”ylimääräisistä” kiloista kertonut, ei sitä huomaisi ollenkaan. Emmehän tiedä miltä näytit ennen lapsia. Toki itse eron aina huomaa.
Mielestäni aiheesta keskustelu on jotenkin typerää. Jos oma kroppa on omasta mielestä ok, miksi siitä pitää mainita yhtään mitään? Miksi on ok ylpeillä huonokuntoisella vartalolla ja verhota se äitikortin taakse, mutta on turhamaista ylpeillä timmillä vartalolla, jonka eteen on tehty muutakin kuin tultu raskaaksi, synnytetty ja mässätty? Miksi aiheesta pitää puhua suuntaan tai toiseen?
Kaikilla on erilainen. Kaikki ihan hyviä jos kantaja tulee toimeen.
murina
19.5.2015 at 21:28Kyllä mä ainakin aion puhua raskauskiloista just niin kauan, että pääsen niihin mittoihin missä olin ennen esikoista :D ihan sama vaikka menis 20 vuotta….
Kristaliina
19.5.2015 at 21:31Hitsi mulla ois pointteja tähän, mutta oon jo sängyssä ja kännykällä ei pysty :) Palaan aamulla! :)
ppp (Ei varmistettu)
20.5.2015 at 09:30Kilot pitää aina tietoisesti pudottaa – tai ainakaan itselläni ei ole ihmekroppaa joka laihtuu ilman töitä – niin ainakin siksi musta on loogista puhua raskauskiloista vaikka ikuisesti, koska kilot ovat tulleet raskauden aikana. Get the point? (:
Ja lisäksi kropan arvostamisesta ja armollisuudessa on _erittäin tärkeää_ puhua ainakin omasta mielestäni siksi, että maailma on täynnä vastaääniä, jossa ylistetään vain timmejä kroppia, joissa rasvaprosentti on 2% ja koko elämä pyörii vartalon ympärillä. Saa olla timmi, mutta ei se ainut kaunis, terveellinen tai hyvä vaihtoehto! Normaalipainokin on laaja käsite (: ja niin pitkään kun maailma on täynnä näitä vastaääniä, on hyvä pitää meteliä myös muista näkemyksistä – varsinkin juuri kun lapset ja nuoret imevät mediasta helposti näitä negatiivisia vartalokuvia.
Vierailija (Ei varmistettu)
20.5.2015 at 11:06Siinä yksi yleistys joka nostattaa niskavilloja..että jos on timmissä kunnossa, koko elämä pyörii sen ympärillä.
Olen äiti kahdelle lapselle, nuorempi vasta 6kk ja suht timmissä kunnossa kovan työn tuloksena. Törmään _jatkuvasti_ suoriin tai epäsuoriin vihjauksiin siitä, kuinka kannattaisi vaan keskittyä lapsiin, se vauvavuosikin on niin äkkiä ohi, eikä väkisin treenata kroppaansa. En treenaa väkisin, vaan koska se tarjoaa minulle vastapainoa kotiarkeen. Auttaa jaksamaan. Hyvä vartalo ei todellakaan ole elämässä prioriteetti nro.1. Lapset on ja haluan tarjota heille parhaan mahdollisen äidin, jota en voi olla ellen itse jaksa. Fyysisesti ja henkisesti.
Se, että olen tunnin tai pari urheilemassa lasten mentyä nukkumaan, ei ole lapsiltani pois. Itseensä tyytymätön ja turvotusväsynyt äiti sen sijaan olisi lapsilta pois.
Yöt ovat rikkonaisia ja päivät täynmä touhua, mutta ruokavaliolla voi ihan oikeasti vaikuttaa omaan jaksamiseen, suosittelen kokeilemaan. Ja tunti päivässä poissa kotoa ja kotitöistä saaa tiskaamisenkin tuntumaan siedettävämmältä.
Kristaliina
20.5.2015 at 09:23Mä ajattelen, että timmistä ja kapeasta (ja raskuarvettomasta) kropasta todellakin voi olla ylpeä – niin synnyttäneenä kuin ilman, niin geenien kuin kovan kuntoilutyön ansiostakin. Siis to-del-la-kin! Ja mun mielestä myös sen saa sanoa ääneen – mutta joo oon huomannut saman, että helposti leimataan jotenkin ”pahemmaksi”. Esimerkiksi mä sain lokaa niskaan joskus ekan raskauden jälkeen, kun riemuitsin siitä, että raskausarpia ei tullut. Ja tokan raskauden aikana siitä, että ääneen sanoin, että toivon ettei niitä tulisi. Hitsi vie, eihän se ollut loukkaus kenellekään! No, tokassa raskaudessa niitä sitten tuli, et silleen. Nyt niitä on – ja olen iloinen (ja ihailen!) niiden puolesta, joilla niitä ei koskaan ole tullut. Samoin ihailen aidosti niitä, ketkä nips naps vaan synnytyksen jälkeen ovat omissa kiloissaan!
Ongelma – ja se, miksi mun mielestä tällaiset haasteet on ihan älyttömän tärkeitä ja kysymykseen, että miksi aiheesta pitää puhua – on kuitenkin siinä, että niitä ”timmejä” naisvartaloita on media pullollaan, näitä meidän ”tavallisia” (huom. heittomerkeissä) naiskroppia ei. Tästä syntyy helposti sellainen kuva, että vain yhdenlainen kroppatyyppi ois se ”oikea”. Ja tämä on sitä ulkonäköpaineiden aiheuttamista edelleen – niin teini-ikäisille (ja lapsille) kuin vaikkapa meille raskauskiloisillekin. ”Miksi aiheesta pitää puhua” -kysymykseen vastannee aika selkeästi myös tuo luku teini-ikäisten syömishäiriöiden yleisyydestä.
Mun mielestä raskauskilojen täytteisestä elämästä on tärkeä puhua (ja niitä kiloja näyttää) siksi, että monesti tämä elämänvaihe on ihan riittävän vaikea ilman ulkonäköstressiäkin, ja usein etenkin ensimmäisen lapsen tulo voi aiheuttaa jonkinlaisen identiteettikriisin. Siihen kohtaan mä haluan sanoa, että on ihan ok, jos jossain elämänvaiheessa ulkoinen olemus ei ole prioriteettilistan kärjessä – se on ihan normaalia. Itseään ei tarvitse hävetä silloinkaan. Eikä varsinkaan inhota! Me ollaan hyviä näin!
Merkittävä ylipaino tietysti on terveysriski, ja mäkin haluan omalta osaltani kannustaa sen taltuttamiseen siinä vaiheessa, kun ihmisellä itsellä on aito motivaatio ja jaksamista tehdä niin. Itseään kannattaa kuitenkin arvostaa myös ylipainosta huolimatta, väittäisin! Ei se ihmisarvo ole vaakalukemista kiinni!
Någon Annan
19.5.2015 at 21:26Mitä nyt ole tämän blogin kautta elämäänne seuraillut, niin noilla nukkumisilla olis melkoinen ihme, jos olisit pystynyt koostamaan järkeviä laihduttajan aterioita. Mulla on melko vähän kokemusta valvottavista vauvoista, mutta sillä vähällä kokemuksella sanoisin, että repaleisten öiden jälkeen sitä syö jotain epätoivoista henkensä pitimiksi ja sitten vetää hermojensa pitimiksi jotain ylimakeaa aistienturruttajaa. Nukkumattomuus lihottaa, muistaakseni kortisoli on siihen syynä.
Mä oon kadottanut suurimman osan raskauskiloista, mutta en koostamalla järkeviä laihduttajan aterioita, vaan joutumalla refluksidieetille. Ehkä mieluummin painaisin muutaman kilon enemmän kuin jättäisin lempiruokani syömättä :/
Kristaliina
20.5.2015 at 21:44Tää on niii-iiin totta – toi nukkuminen (tai siis valvominen) on todennäköisesti just se, minkä vuoksi mulla tänä keväänä se ruokavalioskarppaus on jäänyt tekemättä. Mulla itsellä ei ole makeanhimoa sisäänrakennettuna, mutta väsyneenä alkaa tehdä mieli just jotain pitsaa tai syödä itsensä tyrmään nepalilaista…
Mä ruokaskarppaan sitten, kun on parempi aika sille!
Nellis (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 21:47Hei, huippu aihe! Totta on kuitenkin myös tuo mitä vieraileva kommentoija sanoi äiskämaha-asiasta. Musta on vähän tyhmää nostaa jalustalle (siis yleisesti mediassa, en tarkoita Krista sua), että tästä kropasta on syntynyt 3 lasta ja saan olla läski. Ja sitten jos on hoikka ja näpsäkkä kolmen lapsen äiti, niin sympatiaa ei heru. Se on tosi epäreilua. Mullakin on ylimääräistä jäänyt raskaudesta (synnytyksestä 8kk) ja olisin voinut ihan hyvin tehdä asialle jotain. Mutta olen laiska! En vaan jaksa ja sillä selvä.
Mää olin jo niin hyvällä mallilla, söin normikotiruokaa fiksusti salaatilla ja liikuin jonkin verran. Sitten muhun iski kuukauden kestävä tauti ja se meni siinä. Hyvä fiilis katosi ja uudestaan on tosi vaikee saada inspiksestä kiinni. Tekosyyhän se on, olisin ehtinyt ryhdistäytyyn jo monta kertaa, mutta ei… Ei oo vaan jaksanu. Itseasiassa mulla ei juuri edes ole liikakiloja, mutta mun vatsan koostumus on tietty raskauden myötä muuttunut. Nyt se on kirjaimellisesti kuin pullataikina ja ällökammoan sitä. Yäh! Olisi niin tärkeää, ettei oma tytär kuule sitä, että arvostelen omaa kroppaani ja yritän kaikella tavalla pitää siitä kiinni. Mutta se on niin vaikeeta, että pelkään toisinaan lipsuvani sanoissani.
Mutta HEI! Huippuhyvä haaste! Kaikkeni teen, että pystyn toteuttamaan näitä juttuja. Hianoo, että otit aiheen esille. :) *ja tähän sellanen peukkua näyttävä hymiö* :D
anneb (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 22:28Mulla oli synnytyksen jälkeen sellanen ihmeen mania , että raskauskilot pois ja äkkiä. Heh.. kylhän ne ite läksi juu, ennen ku kissaa sano, mutta ite söin ne takasin.
imetys nälkä yllätti totaalisesti epäsäännöllisesti syövän ihmisen. Söin sitte aikamoisesti sipsiä.
Mutta mä kommentoin yleisesti ”raskauskilot ”keskusteluja. Tai pikemminkin sellasta näkymätöntä asiaa mitä olen huomannut olevan valoillaan.
Nimenomaan se seikka , että raskauskilot on saatava pois , mitä nopeammin synnytyksestä sen parempi. Jotenkin äitinä koen, että alitajuisesti olen ns” vapaata riistaa, kroppa suhteen. Koska onhan se nyt ”Wau jos mulla on 4 päivää vanha vauva ja sikspäck jo loistaa :D
Mutta tässä ehkä heijastuu Munkin ajatukset. Mää ite vähän kyllä ihailen ihmisiin , jotka just haluaa tehdä jotain. E ihailen sitä elämäntapaa , jossa liikutaan liikkumisen vuoksi, ei siksi, että laihduttaa tai näyttäis hyvältä.
Itse olen vähän huomioinut, että se laihdutuksen aiheuttama stressi ja kilojen karsiminen voi aiheuttaa maidon ehtymisen.
Koska se maito tulee niistä rasvoistamitä kroppa raskaana nimenomaan sitä imetystä varten kerää.
Minä itse huomasin sen ajatuksen jo siitä, että pakko olla salilla, hyi kilot pois. Vähän hidasti maidon tuotantoa. Eikä olo sitten ollutkaan niin mukava.
Lopetin sen sitten.
Tärkeintä minulle on viihtyä omissa nahoissaan ja olla onnellinen. Siitä mitä on.
Ja tie itsensä hyväksymiseen on ollut muhkurainen , mutta tässä maailmassa on oltava hyvässä mielessä itsevarma. Että minä olenhyvä piste. Ketään se ei vahingoita vaan edesauttaa oman lapsen itsetuntoa. Koska mallioppiminen.
Minulla turvonnut ja henkisesti huono-omatunto kulkee käsikädessä.
Saatan lahtia viikossa kiloja, jos it e pää on tasapainossa. Mutta hetki kun mieli alkaa heittää , huomaa sen ensin vatsassa ja tukalasta olosta .
Vierailija (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 22:30Lopetin siis salilla käymisen en imetystä :D
Vierailija (Ei varmistettu)
19.5.2015 at 22:53Mulla ainakin imetyksen ajan roikkui viimeiset viisi raskauskiloa kahden ekan raskauden jälkeen. Kun imetys loppui, kilot tipahti jonnekin parissa viikossa ilman että tein mitään. Valitettavasti on pakko myös sanoa, että kolmannen jälkeen ne viimeiset viisi kiloa jäi. Eniten syytän siitä liian vähäistä nukkumista: ekojen lasten ollessa pieniä pystyin nukkumaan päivällä jollen yöllä ja sain oman aikani iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Nyt nuo isommat valvovat jo pidempään ja se oma aika venyy aina yli puolen yön. Ja siihen päälle yöherätykset ja pikkukoululaisen takia suht aikaiset aamut. Tuona omana aikanani nassutan sokereita jottei niin väsyttäisi vaan jaksaisi niitä omia juttuja tehdä, joita pää kuitenkin tarvitsee.
Intended Mum
20.5.2015 at 06:38Tää oli ihan paras! Ja varsinainen kommenttini tänne päätyikin postaukseksi omassa blogissani.
Vierailija (Ei varmistettu)
20.5.2015 at 11:09Ihana kirjoitus! <3 Itselläni taas kävi niin, että synnytyksen jälkeen olin 10 kiloa kevyempi kuin ennen raskautta. Kärsin ensimmäiset kolme raskauskuukautta hirveästä pahoinvoinnista ja elin oikeastaan pelkillä omenilla ja appelsiineilla. Painoa lähti se 10 kiloa ja loppuraskaudessa tuli saman verran takaisin. Ne jäikin sitten synnytyslaitokselle, MUTTA vartaloni näyttää edelleen siltä kuin kantaisin edelleen 9 kuukauden jälkeen yli kymmentä ekstrakiloa mukanani. Siis 10 ekstrakiloa siihen alkuperäiseen painooni lisättynä… Mahaan on tullut pienen alapömppiksen seuraksi yläpömppis ja loppuvartalokin on yhtä pömppistä. Mutta en valita. Ainakaan ääneen. Haluan, että poikani ei joudu kuuntelemaan omasta ulkonäöstään kitisevän äidin juttuja, vaan että äiti on sellainen mukavan pehmeä pömppis, jota vasten on mukava painautua :) Ja tottakai saa olla ylpeä myös siitä timmistä ja nätistä vartalosta! Mutta on myös tärkeää, että hyväksytään myös tällaiset pallerot kuin minä, jotta nuoretkin ymmärtäisivät, että maailma ei kaadu muutamaan liikakiloon. Ja ymmärrän kyllä, että liikakilot ovat pahasta, mutta nuoria ja lapsia(ja heidän vanhempiaan) pitäisi kannustaa terveelliseen elämään ilman, että päädytään siihen ”en syö mitään, ku oon niiiiin läski”-tilanteeseen.