Raskaana keskenmenon jälkeen

Olen monelta kuullut, miten keskenmenon jälkeen vauvan suunniteltu lasketun ajan päivä voi olla hyvin rankka – näin voi olla, vaikka siinä vaiheessa olisi jo seuraava vauva mahassa. Ymmärrän sataprosenttisesti: odotettu ja ehkä kauan haaveiltu päivä, jota ei koskaan tullutkaan. Niin surullista.

Meillä puolestaan kävi vähän hassusti: ei me sitä koko päivää  muistettukaan.  Ehkä joskus kuukauden viiveellä tuli mieleen, että ai niin. Tarkka päiväkin oli jo unohtunut, vaikka se silloin oli neuvolakortissa niin vaalittu.

Kuitenkin, kun viime neuvolassa kysyttiin, onko mennyt keskenmeno vaikuttanut kuluvaan raskauteen, vastasin painokkaasti ja ilman pienintäkään epäröintiviivettä.
”ON.”

Vastaus tuli niin nopeasti, että en ollut sitä edes prosessoinut. Vähitellen lähdin kelailemaan, että miten.

Tietysti ne uuden raskauden alkuajat, huh heijaa. Etenkin, kun mulla oli syksyllä tässä raskaudessa veristä vuotoa juuri sillä samalla hetkellä, jolloin viime kevään raskaus oli mennyt kesken. Se oli kyllä aikamoinen jysäys jossain rintalastan takana. Olin aivan varma, että se tapahtui uudestaan.

Ja sitten oli tietysti ne ensimmäiset ultrat, joissa jännitystärisin niin, että koko ultrauspeti vapisi – sekä varhais– että nt-ultra. Ja vieläpä se nt-ultrakerta (ja sen odotus), jossa edellisellä kerralla se keskenmeno todettiin… Voitte kuvitella tunnemyrskyn.

Alkuraskauden tuntemuksia keskenmenon jälkeen täällä.

Tuntuu nyt jälkeenpäin(kin) katsoen, että ne ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä jännitystä. Siihen vaikutti koettu keskenmeno, mutta myös mun ikä. Ajattelin, että jos tämäkin menee kesken, se tarkoittanee, että se ei enää koskaan onnistu.

Se ei ollut mikään kovin kevyt ajatus.

Mutta se kaikki jäi vähitellen taakse.

Kun aikaa kului, raskausviikot etenivät, dopplerista kuului äänet – ja etenkin, kun vauvan potkut alkoivat tuntua – alitajuinen ajatusten vertauskohde jotenkin ihan huomaamatta muuttui.

Vasta nyt muutama päivä sitten tajusin, mistä oikein on kyse: en ole ajatuksissani verrannut enää moneen-moneen kuukauteen tätä raskautta siihen keskenmenneseen raskauteen. Nykyisin vertaan sitä näihin kahteen raskauteen, joista syntyi ihana lapsi.

En tiedä, avautuuko tämä yhtään muille. Mutta itselleni tuossa on ihan merkittävän suuri ero.

Keskenmeno puolestaan on loksahtanut omaan elämänkaareen sellaiseksi menneeksi viime alkukesän surulliseksi jutuksi, mikä tapahtui – mutta minkä tavallaan jopa kuului tapahtua, että päästiin tähän.

Ajattelen edelleen (anteeksi, jos kuulostaa oudolta), että olosuhteisiin nähden pääsimme keskenmenossa hyvin helpolla. Vaikka nt-ultrassa saatu ikävä uutinen – että siellä ei olekaan mitään – oli totta kai suuri pettymys, se oli ikään kuin minun pettymykseni. (toki koko perheen) Tarkoitan siis sitä, että vauvaa ei ollutkaan. Ei näkynyt mitään. Ei ollut mitään, mitä menetin. Paitsi toivo ja ajatus senhetkisestä raskaudesta.

Ehkä mulla on itseeni kohdistuvissa pettymyksissä aika voimakas sietokyky. Olen niitä näihin vuosirenkaisiin mennessä kokenut, kestän aika hyvin pettymyksiä, kuljen niistä yli. Mutta heti, jos niissä on mukana muita ihmisiä, läheisiä tai läheisiksi toivottuja (esimerkiksi ihmissuhdepettymykset aikoinaan), olen paljon haavoittuvampi.

Jos se olisi vauva, joka ei syntynytkään, se olisi ollut ihan hurjan rankkaa. En voi edes ajatella sitä, että jos nyt vatsassa olevalle vauvalle kävisi jotain – uuuh. Mutta se viime kesän keskenmeno ehti olla vasta mun (meidän) ajatus vauvasta. Tieto siitä tuli mielestäni liian myöhään nt-ultran myötä – se tuntui pahimmalta – mutta kuitenkin se oli mennyt kesken jo paljon paljon aikaisemmin. Syke oli toki käynyt, mutta se oli heti sammunut. Pieni ja lyhyt alun vihjaus, jolla ei ollut kuitenkaan mitään mahdollisuuksia elämään.

Se oli kuitenkin myös hurjan tärkeä.

Sillä juuri se keskeytynyt raskaus kertoi meille, että oikeasti haluamme vielä yhden lapsen. Se antoi täyden selvyyden sen vuosikausien (liian pitkän) ”juupas-eipäs-no päätetään että ei” -pähkäilyn jälkeen.

Eli se oli hyvin merkityksellinen menetys.

Siksi en sen henkilökohtaisen pettymyksestä yli pääsemisen jälkeen oikeastaan tunne surua, vaan jopa onnea, että sen saimme kokea ja ymmärtää. Sillä sen pienenpienen lyhytikäisen alkiontähdenlennon ansiosta tosiaan pääsimme tähän, jossa uusi vauva potkii tarmokkaasti vatsassa ja lapsille todella on tulossa ihan oikea pikkusisko.

Olisi aivan erilainen asia, jos olisimme menettäneet vauvan myöhemmässä vaiheessa.

Ja pakko vielä tietysti tähdentää ja sataan kertaan alleviivata: se, että minun ajatuksiini ja meidän elämänpolkuun tämä on loksahtanut näin, ei MISSÄÄN NIMESSÄ tarkoita, että muunlaiset tunteet eivät olisi mielestäni tällaisessa tilanteessa ihan yhtä oikeita. Keskenmenojen suruja ja menetyksiä ei voi verrata, ne ovat aina hyvin henkilökohtaisia.

Paparazzi kuvasi raskausleggareiden nostoa.

En voi ehkä sanoa, että keskemenon jälkeen olen entistä onnellisempi tästä hienosti etenevästä uudesta raskaudesta. Koska en voi sitä tietää – varmaan olisin yhtä onnellinen, vaikka se olisi onnistunut ensimmäisestäkin.

Mutta keskemeno ei enää paina mieltä, sen voin ainakin vilpittömästi sanoa.

Se on nyt yksi koetuista jutuista. Ja nyt olemme tässä.

Vauva potkii innokkaasti vatsassa ja huomenna käynnistyy 26. raskausviikko.

51