Oodi nelikymppisille odottajille

Näin ei pitänyt käydä – vai pitikö sittenkin? Vuodet ovat vierineet niin, että mielipiteetkin ovat moneen kertaan muuttuneet. Mutta tässä sitä ollaan.

Me yli nelikymppiset odottajat tässä vatsat pullollaan muutakin kuin pelkkää pastaa. Me yli nelikymppiset odottajat tässä vielä kerran (tai jotkut ensimmäisen kerran) pötköttämässä ultraajan pöydällä, kuuntelemassa dopplerinviuhunnan läpi kuuluvaa sydämen sykettä ja kierrätysryhmässä ostamassa imetysrintsikoita.

Tässä me ollaan.

Joo, joo. Me tiedetään riskit. Ei tarvitse maalailla niitä enää meidän silmiemme eteen. Me todellakin tiedetään. Me ollaan kuultu se satajayksi kertaa jostain parikymmpisestä asti. Ensimmäistä kertaa ehkä jo yhdeksännen luokan ihmisen biologiassa 90-luvulla. Kyllä, me oltiin 90-luvulla jo yläasteella.

Me on luettu niin monet artikkelit siitä, miten kolmivitosen (viimeistään!) naisen hedelmällisyys romahtaa. Me ollaan eletty läpi ne kaikki lapsentekoiän paineet: milloin liian nuori, milloin liian vanha, ne ”sopivat vuodet” ovat olleet yllättävän lyhyet. Viuhuneet meiltä jo kauas taakse. Me on koettu ne paineet vuosi vuodelta, tunnettu ne sisällämme, pyöritelty mielessämme yön pimeinä tunteina, keskusteltu puolison kanssa, pähkäilty itseksemme. Päättäneet, muuttaneet mieltämme ja päättäneet uudestaan.  Kenties juuri niiden paineiden takia me ollaan lykätty päätöksiämme entistäkin pidemmälle.

Koska eihän enää voi. Vai voiko? No ei voi. Vai voiko?

Jos mietin vielä vuoden, että voinko, niin sitten en ainakaan voi. Vai voinko?

Uskallanko? Enkö? Mitä jos petyn? Mitä jos en edes yritä siksi, että en pettyisi? Mitä jos haluan ja yritän ja en saa ja petyn? Mitä jos saisin, jos yrittäisin, mutta koska en yrittäisi, en saisi koskaan tietää, että saisinko?

Vatsat pullistuen me luetaan netistä hedelmällisyyslääkäreiden kommentteja siitä, mitä kummajaisia erikoisuuksia me oikein ollaan. Miten harvinaista se on. Silti me kasvavine vatsoinemme emme välttämättä tunne itseämme kummallisiksi tai edes kovin harvinaisiksi. Onnekkaiksi, toki.

Me ollaan myös kuultu tai luettu nettikeskusteluista ne kaikki kommentit mummöäideistä ja kauhistelut siitä, miten lapsi muuttaa pois kotoa vasta vanhemman eläkeiässä. Me ei tunnisteta niistä kauhisteluista itseämme. Koska mehän toivomme vauvaa. Emme sitä, että se muuttaisi kotoa pois.

Kun me katsomme peiliin, sieltä ei katso mummoäiti vaan ihan vaan tavallinen, minunikäinen minä. Minä-äiti sellaisena kuin olen. Voinko muka olla liian vanha, jos kroppa kerran vielä sen mahdollisuuden antaa?

Me yli nelikymppiset odottajat ollaan totuttu lisäämään puheisiimme disclaimerit.

Kun me puhumme raskaudestamme, me lisäämme väkisinkin perään ”jos kaikki hyvin menee, kun tässä iässä on nämä riskit”.

Kun me iloitsemme raskaaksi tulemisesta, muistutamme nopeasti perään, että ”silti ei tietysti tähän ikään asti kannata venyttää”.

Iloitsemme ja pelkäämme. Iloitsemme ja disclaimeroimme.

Iloitsemme kasvavasta vatsasta ja kuitenkin tunnemme itsemme jotenkin ”vähän kummallisiksi odottajiksi”. Emmekä edes omissa silmissämme; itsellemme olemme tietysti ihan normaaleja. Vaan nimenomaan muiden silmissä niinä hetkinä, kun keskusteluun nousee ikä tai neuvolakorttiin kirjataan odottajan syntymävuosi.

Ja sitten toisaalta.

Esimerkiksi itse ammattilaisia neuvolassa ja ultrissa kohdatessani olenkin (yllätyksekseni) ollut ihan tavallinen odottaja. Kun itse pakonomaisesti heitän mukaan kaikkiin neuvola- lääkäri- ja tutkimuskeskusteluihin sivulauseen ”kun olenhan tässä jo 44-vuotias”, ei vastapuolen pokerinaama värähdäkään. Olen miettinyt: ovatko he kaikki vaan niin harjaantuneita ammattilaisia, että ajatukset eivät näy kasvoilta – vai onko se oikeasti niin, että 70-luvun puolelle sijoittuva odottajan syntymävuosi ei paljon hetkauta?

Mutta niinpä vaan ei kirjaudu (Helsingissä) ikäperusteisia rasteja ”riskiraskaus”-ruutuihin eikä rapsahtele postiluukkuihin kutsuja lisätutkimuksiin, vaikka kuinka itse haluaisi.

Ollaankohan me sittenkin ihan tavallisia odottajia?

Kuinka moni yli nelikymppinen ei odota siksi lasta, että ei enää edes yritä? Joko ei halua – tai sitten voisi vaikka halutakin, mutta on sisäistänyt sen mantran, että ei tässä iässä enää voi.

Omat Instan priva-keskusteluni ovat kuitenkin meitä yli nelikymppisiä odottajia pullollaan. Kirjaimellisesti, vatsat pullollaan! Niin moni on itsekseen pähkäillyt olevansa ”ainoa harvinainen tänikäinen”. Voi tietäisittepä! Haluaisin yhdistää teidät kaikki toistenne puheille! Joko kaikki tämän maan yli nelikymppiset odottajat keskustelevat mun kanssa Instassa – tai vaihtoehtoisesti meitä on paljon enemmän kuin me luullaan.

On myös yli nelikymppisiä yrittäjiä. Jaan heidän kanssaan tuntemuksia surusta, jos kaikki ei aina menekään niin kuin toivoisi. Odotan ovulaatiota, toivotan hyviä tärppejä. Saan kuvia tuoreeltaan plussatuista pissatikuista ja liikutun kyyneliin melkein niin kuin se tikku olisi omani.

Meitä on olemassa. Eikä me olla omituisia! Ihan tavallisia naisia ympäri Suomen.

Jokin meissä saa tai on saanut vielä yrittämään. Vielä yhden kerran, tai ihan sen ensimmäisen kerran.

Ja tässä sitä ollaan. Kroppa on antanut sen toivon meille vielä kerran.

Tässä sitä siis ollaan epävarmuuksinemme ja pelkoinemme, silti myös onnentunteinemme ja ihanasti kasvavine vatsoinemme.

Me ihan tavalliset yli nelikymppiset odottajat.