Ensimmäisen synnytykseni jälkeen yksi isoimmista yllätyksistä oman kropan suhteen oli tämä:
Het-ki-nen: mähän synnytin jo!
Joko näistä ei puhuta tai minä en ollut niitä puheita kuullut. Mutta oikeasti ennen luulin, että synnytyksen jälkeen mahasta tosiaan jollain tavalla huomaisi, että onko se lapsi sieltä jo poistunut vai ei.
Silvan syntymän jälkeen Kättärin suihkujen kokovartalopeileistä (MIKSI siellä on kokovartalopeilit?!?) näkyi kuitenkin järkytys: näytänkö mä tuolta? Pitkään luulin, että kohtuni palautumisessa on jotain vikaa. Supistelutkin jatkuivat – jäikö sinne jotain jämiä istukasta vai mitä hemmettiä…?
Kesti pitkään ennen kuin tajusin, että se on ihan normaalia.
*******
Nyt siis ”raskausvatsani” näyttää tuolta. 39+2, paitsi että vauva poistui sieltä jo kuusi päivää sitten. Tiedoksenne vaan. Että kun tuon kuvan tähän nyt näin läväytän, niin eipähän tarvitse jatkossa tuota kumpua peitellä :)
*******
Niin, ja se toinen iso järkytys silloin eka synnytyksen jälkeen: jälkivuoto. Olin todella huolissani, kun se ei alkanut jo muutamassa päivässä tyrehtyä. Onko siellä jotain vikaa? Ehei. Se vuoto saattaa kestää 6-8 viikkoa. Kaksi kuukautta verenvuotoa siis.
*******
Anteeksi, jos järkytin jotakuta ei-synnyttänyttä. Mutta itse olisin toivonut, että olisin tiennyt nämä jo silloin Silvan syntymän jälkeen. Olisin saattanut säästää pari kyyneltä.
1
nuunuu
10.4.2014 at 17:13MIKSI kukaan ei puhu tästä?! Ekat kuvat vauvan kanssa kotonakin näyttää siltä, että kaksoissisarus olisi unohtanut syntyä! Jos oisin tiennyt tämän, oisin myöskin ottanut kotiutumishousuiksi äitiyshousut, enkä tavallisia räkäverkkareita….
Kiitos, että tuot tämän esille :D
Kristaliina
10.4.2014 at 17:20Just toi – ihan niin kuin siellä olisi vielä vauva! Alkuun välillä tuntui mukamas vielä liikkeitäkin (ja näkyi!), kun kohtu se siellä kai supisteli edelleen…
Mä kans oisin halunnut tietää, että se on normaalia ja se maha häviää kyllä muutamassa viikossa – mutta ei (välttämättä) heti. Mä en tajua, miksi tuosta ei puhuta. (tai jos tosiaan puhutaan, niin miksi en ollut siitä kuullut)
MirvaK
10.4.2014 at 18:53Valepotkuja kuuule voi tulla vielä puolen vuoden tienoilla (tai pari vuotta synnytyksestäkin). ;) Ja mulla supisteli toisinaan imettäessä vielä 7-8kk kohdilla.
Lumikettu
10.4.2014 at 19:15Valepotkuja! Mä oon viime vielä viime viikkoina, vuosi synnytyksen jälkeen, miettinyt, että oonkohan jotenkin salaa raskaana vähintään viikolla 16, kun tunnen aivan selkeesti potkuja. Vai että onko ne vaan jotain suolen toimintaan liittyviä… potkuja?? Ehkä mun kohtu vaan luulee.
PiritaV (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 22:25No hei täällä sama!! Poika täytti juuri 6kk ja oon aina välillä selälläni maatessa tuntevinani ihan samanlaisia muljahduksia, kun ne potkut oli. Ja voin sanoa, että tuo poika oli kyllä kova potkimaan! Ja samaan hengenvetoon voi sanoa, että en siis tooooodeeeellaaaakaaaaan ole uudelleen raskaana.
Hauskaa, jos tämmöinen ”valepotku”-juttu on olemassa! Itse ainakin voisin sen allekirjoittaa :)
Lyydia
10.4.2014 at 17:15Tässäpä ” liian infon” annos: esikoinen syntyi imukupilla ja tietty piti tehdä se episiotomia myös. Ompeleet oli itsestään sulavia ja sanoivat että noin viikossa sulaa. Noh, kotiuduttua alapesun yhteydessä pyyheeseen ilmestyi n. 10 cm pätkä sitä ompelulankaa. Kauheessa paniikissa kavoin peilin esiin tarkistaakseni onko tikit kaikki irronneet. Voin kertoa että vajaa viikko synnytyksestä alapäähän kurkistaminen todellakin on virhe! Siinäkin ois pari kyyneltä säästynyt jos ois heti etukäteen kerrottu että mitä ikinä tapahtuukin; älä vain katso sinne :D
Kristaliina
10.4.2014 at 17:23Mä en kans uskaltanut katsoa Silvan jälkeen enkä aio katsoa nyt Seelan jälkeenkään. Olkoon siellä nyt vaan ihan rauhassa :) Mulla oli kans Silvan yhteydessä episiotomia ja luulin, että olen ikuisesti kipeä ja rampautunut. (ja siltä se tuntuikin) Kun olisi vaan tajunnut, että paranemiselle pitää antaa aikaa.
Aika parantaa haavat tässä ihan kirjaimellisesti.
Vierailija (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 19:21Oon samaa mieltä, että pitäs etukäteen kertoa, kuinka vatsa on iso vielä pitkään, jälkisupistukset on helvetillisiä, kuinka eppari särkee kauan ja kuinka pissaaminen ja kakkaaminen on vaikeaa. Mutta ihan rehellisesti ei tuota alapäähän katsomista ole aihetta demonisoida. Mä pääsin sairaalasta kahden päivän päästä synnytyksestä ja tietenkin halusin heti katsoa, miltä se värkki nyt sitten näyttää, kun kukaan ei sinne uskalla katsoa. Ei se mitenkään kummallinen ollut. Ihan omalta pimpiltä se näytti. Käskin miehenkin tarkistaa, että näyttääkö siistiltä, kun repeämisen vuoksi laitetut tikit tuntui hiertävän. Ukko tutkaili tilanteen ja sanoi kaiken olevan kunnossa. Ei sekään siitä mitenkään järkyttyny.
Ella F.
10.4.2014 at 17:35(Tähän kohtaan kolkkoa naurua) Siis mitä ihmettä!?! Mut PAKOTETTIIN Kättärillä alle vuorokausi synnytyksen jälkeen katsomaan kahden hoitajan läsnäollessa niitä tuhoja peilillä! Selityksenä tälle älynväläykselle oli ”ettei tulisi traumoja”. Että joo, vai että virhe. Ehkä tosiaan synnyttäneen kannalta, mikä lie simputuskeino tuokin ollut.
Kristaliina
10.4.2014 at 17:39MMMMMITÄ? Huh huh. Ai että sellaisen näkeminen poistaa traumat…? Hmm mä nyt taidan olla aika eri mieltä :D
Ella F.
10.4.2014 at 17:49Kyllä. Näin se tosiaan siinä hetkessä selitettiin. Heti synnytyksen jälkeen ukkeli käskettiin myös mun haaruksiini sitä tikkitakkua tuijottamaan ”ettei jäisi traumoja, kun saattoi nähdä kun leikattiin”. Mies hoiteli hommansa hienosti, käveli jalkopäähän hetkeksikään katsettaan mun silmistä laskematta ja sanoi ”hyvä on”.
Että miksi mä en aivan varauksettomasti suhtaudu Kättärin menetelmiin tai yleensäkään siihen, että tylleröiselle tulisi ikinä sisarusta, juontaa juurensa näistä ja monista muista kokemuksista, joista en selkeästikään pääse yli ilman jonkinlaista keskusteluapua.
Oon ihan avoimesti kade sulle, samalla toivottaen kaikkea hyvää :) Iiik, uusi vauva! Mä haluisin, että mun lapsella olis sisarus, mutta pelkään kohtuni muuttuvan tomuksi ennenkuin uskallan edes yrittää.
miltseri
10.4.2014 at 19:05Oon aivan shokissa! Kahden hoitajan ja miehen läsnäollessa pakotetaan katsomaan peilillä alapäähän??? Missä on hienotunteisuus?? Vaikka se olisi hoitajien mielestä hyvä menetelmä, niin voisi vähän kunnioittaa, jos se toisen mielestä EI ole ja jos ei halua esitellä alapäätään katsomon edessä. Ketään ei varsinkaan saisi PAINOSTAA tuollaiseen. Hyvä kun kerroit tämänKIN. Ei vitsit mua SUUTUTTAA sun puolesta!!! Millä logiikalla tuo on traumoja helpottavaa? Eikö ois helpottavampaa kertoa tuo, että ajan kanssa paikat kyllä paranee?
Katie
10.4.2014 at 21:08Mä myös! :-o Mun strategia oli sama kuin Kristalla: moneen viikkoon en vahingossakaan vilkaissut sinne alas, etten olis ihan traumatisoitunut. Vasta kun tikit oli ihan takuulla sulaneet, kurkistin vähän – ja huokasin helpotuksesta: ihan tutunnäköinen toosa.
Ella-parka! :-(
myrmeli
11.4.2014 at 09:47kamalaa :( Ja ikävintä, että on selkeästi vain tuurista kiinni, minkälaisten sekopäiden käsittelyyn sitä joutuu. Tuo ei ainakaan mitään perusohjeistusta noudattanut.. Multa ne kyseli joka käänteessä palautetta synnytyksestä. Kai avauduit tuosta siinä debriiffauksessa?
Ella F.
11.4.2014 at 10:22Niin, mähän olen useassa otteessa katkerahkosti kommentoinut, sitä, että multa ei kyllä kukaan juurikaan kysellyt mitään, pistettiin vai allekirjoittamaan synnytyskertomus ja sanottiin, että lue se sitten joskus kun pystyt. Tai ok, kyllähän mulle kuukauden kuluttua soitettiin kotiin. Se oli kuitenkin liian pian. Mutta joo, mistäpä sitä silloin mitään olisi tiennytkään tai tajunnutkaan.
Aloin miettiä, olenko ikinä koskaan synnytyksen jälkeen puhunut tai edes uskaltanut ajatella, miltä synnytys tai se tilanne ylipäänsä musta tuntui, niin nyt kahden vuoden jälkeen pystyn ylipäänsä suhtautumaan siihen jotenkin. Että kyllä siinä jotain meni pieleen, vaikka hengissä kaikki päällisin puolin selvittiinkin.
Vierailija (Ei varmistettu)
11.4.2014 at 10:27Mulla ei varmasti mennyt yhtä pieleen kuin sinulla mutta imukuppi teki rumat syvät repeämät kuitenkin. Verta meni niin, että pyörtyilin aina pystyyn noustessa ja hoitsut senkun pakotti vessaan eikä kukaan tuonut ruokaa jos ei itse hakenut. Onneksi kultainen vierustoveri sitten auttoi kun henkilökunnan vastaus oli vaan että on hyvä lähteä nopeaan liikkeelle. Neljä päivää ihmettelin sairaalassa huonoa vointiani, minkä jälkeen halusin vain kotiin. Vasta kotiuttaessa epikriisi tyrkättiin mulle käteen ja siinä kätilö sanoi, että ”sullahan tulikin tosi paha repeämä, mutta kyllä ne paranee aikanaan”. Just. Synnytyksessä avustaneelle kätilölle soittelin sitten muutaman viikon päästä ja kävimme tilanteen läpi mikä oli ehdottoman tärkeää henkisesti mulle.
Eerika
10.4.2014 at 19:38Eikä! Niin väärin! Mitä ihmettä ne oikein ajatteli?!?
Jenn-
10.4.2014 at 20:58No mullekin ne siellä Kättärillä ja sitten vielä myöhemmin neuvolan terkkari sanoi, että pitäis kattoa sinne alapäähän, että tietää sitten miltä se näyttää, ja jos tulee jotain tulehdusta tai vastaavaa, niin huomaa sen muutoksen, kun on tienny miltä sen kuuluu näyttää. Siis tikkien takia. Tosin ei tarvinnu kenenkään läsnäollessa katella :D
Emmi Nuorgam
10.4.2014 at 22:21TÄH???????????????
(Kiitti. Alkoi supistella. Jos synnytän tänä yönä niin tarjoon sulle skumpat.)
Ella F.
10.4.2014 at 22:25Ole hyvä vaan :) Ja eiköhän siinä ole kyllä sitten mullakin aihetta tarjota vaikka toiset!
Emmi Nuorgam
11.4.2014 at 11:47Ei skumppaa. :(
Ella F.
11.4.2014 at 16:28No vaikka niin modernin, nykyään joka paikassa näkyvän pehmelön! Kunhan nyt vaan säkin jossain välissä poksahdat. Sitten oot kyllä varmasti ansainnut ihan mitä haluat :)
Vierailija (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 20:48Mullekin lastenhoitaja Naikkarilla sanoi, että kannattaa katsoa miltä alapää näyttää. Mulle itse asiassa (episomian jälkeen) kolme päivää synnytyksestä näkymä oli aika lohduttava. Siis sormilla ”kopeloiden” olin olettanut tilanteen olevan jotain ihan jäätävän järkyttävää, mutta peilistä kohdannut näky ei näyttänytkään ollenkaan niin pahalta (mutta joo, mä olen luonnontieteilijä koulutukseltani ja vielä lukiossa haaveilin lääkärin urasta).
Joo ja mun ”enpä osannut aavistaa” juttu jälkivuodosta oli, että siinä voi olla hyytymiä. [Seuraavat kuvailut ei ehkä herkimmille] Siinä vaiheessa kun kotona vessanpönttöön tippui iso klöntti hyytynyttä verta, niin ei ollut paniikki kaukana (soitto Naikkarille lievitti paniikkia ja ei ollut siis mitään isompaa hämminkiä).
Hosuli
10.4.2014 at 17:17Semisti järkyttävää mutta myös hyödyllistä ja kiinnostavaa. Ihmisen elimistö on niin jännä kokonaisuus.
FFFifi
10.4.2014 at 17:23Mä luin aikoinani sellaisen kirjan kuin Tyttökavereiden opas odotukseen (tms., tästä on jo aikaa…) ja se oli (lievästä amerikkalaistyylistään huolimatta) oikein hyvä. Siellä kerrottiin kaikki nämä jutut: älä pakkaa normaaleja kuteitasi laitokselle, et mahdu niihin kuitenkaan; jälkisupistuksia voi tulla ja yleensä enemmän ja kivuliaampia tulee muiden raskauksien kuin ekan jälkeen; maidonnousu- ja rintatulehdus- ym. jutut; jälkivuoto, se sekopäinen hikoilu; huulirasvan tarve synnytyksessä; tikit; kurkkauskielto; se, että sisäelimien hakeutuminen omalle paikalleen voi sattua sekin; ja jopa vinkattiin ottamaan jotain ummetuslääkettä jotta ns. asionti olisi helpompaa synnytyksen jälkeen :D jne. jne. Sen ansiosta muistelisin että mikään ei yllättänyt.
Sulla varmaan korostuu toi maha kun olet niin pieni. Mulla on pitkä selkä, joten maha ikäänkuin levisi laajemmalle alueelle eikä ollut mitenkään kovin järkyttävä. Ja katoaahan se suht nopeasti kuitenkin (vaikka harvan mielestä tarpeeksi nopeasti :D).
Vierailija (Ei varmistettu)
11.4.2014 at 09:41Mä taisin lukea esikoista odottaessa saman kirjan ja liekö sitten sen, tosi loistavan nla-th:n vai omien fysiologian opintojen ansiota, että mitään kummastuksenaiheita ei tullut. Tosin muistan, että tunsin itseni synnytyksen jälkeen vatsasta tosi hoikaksi, mutta peili näytti muuta ;-) Omalla kohdalla jälkivuoto on armeliaasti loppunut 2-3 viikossa, joskin jälkisupistukset sen sijaan ovat ensimmäisestä raskaudesta asti olleet aivan järkyttäviä eritoten imettäessä ekan viikon ajan. Ja maidonnousu myös: ylipakkautuneita rintoja on vaan tarvinnut kestää se pari päivää eikä niistä ole mitään herunut sen enempää pumpulla tai käsin lypsyllä kuin lämpöisellä suihkullakaan. Ja repeämän paraneminen… noh, se otti sen puoli vuotta minkä otti, mutta alapää täyttää tehtävänsä edelleen eikä ensimmäinen lapsikaan jäänyt viimeiseksi.
Nii
10.4.2014 at 17:26Fiuuu, mulla ei ihan noin iso ollut, mutta aivan riittävän karmea silti aiheuttaakseen nuorelle ensisynnyttäjälle pienimuotoisen shokin. Huh. Oli sen kummun pehmeneminen kyllä ihan jännää seurattavaa :D
(PS: aiokkos ihan oikeasti-oikeasti jaksaa blogigaalaan viikko synnytyksen jälkeen?!?!?! Rispektiiii sanon minä. Tai ehkä ennemminkin: HULLU!!!! :D Itsehän valuin kotona ekat kaks viikkoa ja senkin jälkeen kauppareissu tuntui extremeltä…)
Kristaliina
10.4.2014 at 17:35Mä oon kans noissa ”hullu!”-tunnelmissa; mutta luultavasti aion. Hullua. Tiedän. Oon kyllä vielä silleen ”itselleni armollinen”-tunnelmissa eli jos huomenna tuntuu että en jaksakaan, niin sitten jään kotiin. Mutta näillä näkymin aion. Huh huh.
Teen kyllä sinne sellaisen pikaisen täsmäiskun vaan, että olen paikalla palkintojenjaon ajan ja sitten hurautan taksilla nopeasti kotiin – se paikka on onneksi tuossa lähellä, 5-10 minuuttia taksilla. Ehdin sitten sopivasti Silvan nukkumaanmenoon mennessä takaisin kotiin eikä Seelakaan joudu olemaan ilman imetystä kuin parin tunnin ajan :)
Yhden lasin skumppaa ajattelin kyllä juoda, jos sinne lähden :)
A.-K. (Ei varmistettu)
11.4.2014 at 17:37Vaikutat ihanan varmalta nyt toisen lapsen kanssa! Varmasti hyvä päätös käväistä vähän ihmisten ilmoilla, jos siltä tuntuu, ja mikä parempi tilaisuus siihen, kuin tämä blogigaala. :) Varsinkin, kun matka on noin lyhyt: ei tarvitse huolehtia siitä, ettetkö pääsisi hetkessä myös kotiin, kun siltä tuntuu.
anna-liisa (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 17:27Juu, muistan sairaanhoitajaopintoihin liittyvällä synnytysosasto-harjoittelujaksolla aluesairaalassa (osastolla oli siis myös niitä viimeisillä viikolla olevia odottajia, joilla oli jotain sairaalaseurattavaa) olleeni ihan ihmeissäni, kun ei niistä äideistä voinut päältäpäin yhtään arvata, olivatko ne niitä synnyttämättömiä vai synnytäneitä. Niinpä sitten aikanaan itse lapsia saadessani olin jo valmiiksi tietoinen tuosta.
Kätilömaisa (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 17:27Mua niin kiinnostaisi Seelan paino! Että minkäkokoinen vauveli tuosta mahasta mätkähti! (oliko tuo se oikea sana?!:))
Kristaliina
10.4.2014 at 17:30Seela mätkähti (hih) maailmaan 3410g painoisena <3
kätilömaisa (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 17:37Kiitos tiedosta!
Tuo mätkähtäminen on etenkin uudelleensynnyttäjien lapsille ihan oiva ja tavallinen tapa syntyä. ;) Ja hyvin kuvaava sana!
MirvaK
11.4.2014 at 07:32Heh. Mulla mätkähti eka lapsi ”nyt näkyy pää, oho se tulikin kokonaan” (näin siis kätilö sanoi). Tyttöjä on saanut sitten pusertaa enemmän pihalle. Tai kyllä tuo keskimmäinen mötkähti sitten lopulta kun pää tuli pihalle. Nuorimmainen sitten olikin ihan uusi kokemus ”no niin, nyt on pää pihalla… sitten pitäisi ponnistaa loppuvauvakin” ”ai mitä, eikö se ollutkaan jo tässä?”
Silmukan saalistaja (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 17:28Noista ei kyllä tunnuta puhuvan. Itse myös pelästyin esikoisen syntymän jälkeen jälkivuotoa. Raskausmyrkytyksen jäljiltä olin nähtävästi jotenkin unohtanut, että sellainen pitäisi tulla, jos siitä siis oli kerrottu. Itselläni maha oli raskausaikana niin olematon, ettei siitä mitään jäänyt jäljelle, mutta sektion jälkeen turposin aivan jättiläismäisesti. Mies sitä sairaalassa ihmetteli, kun lypsin maitoa. Pyysin ottamaan kuvan, että näkisin itsekkin. Ei olisi kannattanut :D Oli aika järkyttävä näky :D
Surku (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 17:31Me ei-synnyttäneet ja ei-myöhemminkään-lisääntyvät nimenomaan arvostamme, että tulee tällaisista asioista muutakin infoa kuin mitä koulun biologiantunnilla kerrotaan. Mun maailmankuvani liittyen naisen kehoon, raskauteen/synnytykseen, pikkuvauvoihin ja lastenkasvatukseen on mullistunut tai ainakin satakertaisesti kasvanut äitiysblogien lukemisen jälkeen, enkä vois olla tyytyväisempi. Uskon vakaasti, että ihmiset ovat paljon mukavampia ja armeliaampia toisilleen ja myös ITSELLEEN, kun saatavilla on mahdollisimman paljon yksityiskohtaistakin tietoa eri asioista. Aina kannattaa ottaa selvää myös sellaisista jutuista, jotka ei itseä suoraan kosketa. :)
Kristaliina
10.4.2014 at 17:43Mä niii-iiin allekirjoitan nämä viimeiset lauseet. Mä kans uskon tosi vakaasti, että toisenlaisten ihmisten/elämien/valintojen ymmärtäminen lisää suvaitsevaisuutta. Ja just muita kohtaan ja itseään myös. Joo, allekirjoitan.
Zalla (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 17:48Mää taas pakkasin sairaalaan mukaan sellasta aika reilun kokosta vaatetta (muistaakseni mammahousut ja jonku löysän paidan) just sen takia ku aattelin että siinä menee kuitenki aikaa että se maha pienenee. No viikon sairaalassa olon jälkeen olin kuihtunu aika pieneksi (tissejä lukuunottamatta;) ja ne mun vaatteet oli kotiin lähtiessä ihan liian isot :D Mää en tosin pystyny kauheasti syömään sairaalassa postspinaalipäänsäryn ja siitä aiheutuneen huonovointisuuden vuoksi, että sekin saattoi vaikuttaa..
bramasole
10.4.2014 at 17:59Hahaa, just noin ;) mä muistan kans sen järkytyksen NKL:n suihkussa – näytin edelleen siltä kuin olisin 5kk raskaana (vähintään). Luin myös jostain jonkun miehen kommentin synnytyksen jälkeen: jäikö sinne vielä toinen..? :D
Assi (Ei varmistettu)
10.4.2014 at 18:07Pyöräilin, kun toisen lapseni synnytyksestä oli kulunut viisi päivää. Vanhempi sisarus istui tarakalla (meillä ei ollut autoa ja isosisko piti viedä sellotunnille, mulla oli myös sello selässä). Palauduin tosi nopeasti. Ensimmäisessä synnytyksessä leikattiin väliliha, enkä pystynyt istumaan moneen viikkoon. Mun molemmat vauvat painoivat syntyessään 3410g.
Vierailija (Ei varmistettu)
11.4.2014 at 09:46Mulla on vähän samanlainen kokemus kolmannen kanssa: kun ekasta repeämä parani puoli vuotta, toisestakin tikit sen pari viikkoa niin oli ihan käsittämätöntä, että alapäänsä perusteella hädin tuskin olisi voinut sanoa synnyttäneensä pari päivää kolmosen jälkeen! En edes tajunnut, että niinkin vaivattomasti paraneminen voi käydä, olin jotenkin luullut että vähintään sen parin viikon toipuminen on ihan must.
Kristaliina
11.4.2014 at 15:38Oi vau – mä en pyöräillyt Silvan jälkeen (huhtikuussa) koko seuraavana kesänä…
Nyt menee varmaan parantuminen helpommin kuin viimeksi. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. Tikkejä on saman verran kuin viimeksi (too much information), mutta viimeksi se oli leikkaamisesta ja nyt ”luonnollisesta repeämisestä” (too mucn information kertaa kaksi)…
riik
10.4.2014 at 18:20mun ystävä evästi jo hyvissä ajoin ennen synnärille menoa, että siellä sitten ei missään nimessä kysytä keltään isomahalta mitään koskahan se syntyy -aiheista. Ihan sillä vaan, että jos on jo sattunut synnyttämään niin noi kysymykset vähän kirpaisee.
Ihan järkyttäviä nuo kättärin koulutusmetodit!!
pelagia
10.4.2014 at 18:21Mä oisin arvostanu jos joku ois kertonu, ettei synnytyksen, saati ison epparin, jälkeen voi istua moneen viikkoon. Itku pääsi kun alle vuorokausi synnytyksestä eräs hoitaja moitti, että pitäisi jo opetella imettämään istualtaan.
Ei kyllä tasan pidä, ehtii sen myöhemminkin.
T-100
10.4.2014 at 18:26Minä en tajunnut varautua mihinkään, eikä enää ole tarvetta varautua raskauteen ja sitä seuraavaan synnytykseen. Enkä enää nykyisillä tiedoillani uskaltaisi harkitakaan toista lasta. Olen jälkeenpäin kauhistellut” ai noinkin olisi voinut käydä” ja ”siis mikä toi on…ei kai…voiko…eihän…” -tyyppisesti kaikenlaisia vertaiskertomuksia ja tarinoita. Ihmetyksekseni palauduin raskaudesta ja synnytyksestä nopsaan, en muista itselleni jääneen mahaa nimeksikään, varmaan jotain ruumiinrakenteeseen ja genetiikkaan liittyviä seikkoja. Vaan sen kyllä muistan, että niissä nimenomaisissa Kättärin suihkuissa olin että kuka on tunkenut kukkakaalin perseeseeni, oli vähän jänniä muutoksia sen tarmokkaan ponnistelun seurauksena just siellä.
Tuulie
10.4.2014 at 18:29Mahtava kumpu! Varmasti mielenkiintoista katsella kun se alkaa häviämään :) Tulipa tästä palautumisesta kuitenkin mieleen tällainenkin: olen jostain joskus lukenut vatsan tukemisesta tukiliivillä, korsetilla tai muotoilevilla alushousuilla synnytyksen jälkeen. Että sellainen jotenkin edistäisi vatsalihasten palautumista paikalleen. Mutta nyt kun aloin tutkia asiaa niin tuli kovin ristiriitaista tietoa, jota löysin suomeksi lähinnä mammapalstoilta. Kiinnostaisi kyllä todella tietää miten yleisesti erilaisia vatsan tukemismenetelmiä käytetään juuri Suomessa synnytyksen jälkeen, millaisia kokemuksia ihmisillä on ja mitä terveysalan asiantuntijat sanovat asiasta. Että onko ihan humpuukia vaiko hyödyllistä tai jopa haitallista. Itse en ole ollut raskaana enkä ainakaan lähiaikoina tule olemaankaan, joten en pääse kokeilemaan! Eli jos joku osaisi valaista asiaa :)
Vierailija (Ei varmistettu)
11.4.2014 at 09:49tuon kummun häviäminen ei lopulta montaa viikkoa vie joskaan ihan raskautta edeltäneeseen tilaan ei niin äkkiä pääse ja lihakset ei palaudu, mutta nahka kyllä vetäytyy yleensä aika hyvin. Itse koin kuitenkin synnytysten jälkeen, että korkeavyötäröiset vatsaa tukevat trikoot tuntui hyviltä: sitä tunsi itse itsensä hoikemmaksi ja vatsakin sai tukea.
Kristaliina
11.4.2014 at 15:40No mä kans tätä tukiliiviasiaa tuossa pari päivää sitten pähkäilin. Mulla on sellainen Carriwellin tukivyö; mietin että voiskohan sitä käyttää. Mutta sitten aloin miettiä, että siitä voi olla haittaakin (enkä itse asiassa sitä löytänytkään :D ) ja jätin sitten laittamatta. Täytyypä kysäistä neuvolasta maanantaina!
kat_ (Ei varmistettu)
11.4.2014 at 16:58Mulla on kanssa Carriwell. Lapsenpäästäjän puodista neuvottiin, että 2 viikon jälkeen sitä voi alkaa käyttää. Hyödyllisyydestä itse palautumisessa ei mitään hajua.. Kokeilin sitä päälle, mutta ei tunnu kyllä minusta hyvältä. Joku muu voi varmaan tykätä, mutta se on jotenkin liian ”pitkä” eli painaa sekä ylä- että alaosasta. Mulla taitaa olla sille liian lyhyt selkä… Pitäis varmaan myydä pois.
LauraEm.
10.4.2014 at 18:30Vaikka vauvafoorumeita aina parjataan, niin ilman nettilukemisia en olis tiennyt jälkivuodosta etukäteen mitään. Neuvolasta tai joltain tutulta kuulin puolihuolimattoman ”tavalliset siteethän ei välttämättä riitä”, kaiken muun löysin ite vauvapalstoilta. Ite selvisin melko kohtuullisella alle kolmen viikon vuodolla, mut kyllä jo se ois voinut huolestuttaa jos asiasta ei ois etukäteen tiennyt mitään.
Mahaa mulla ei juuri jäänyt koska ”omaa painoo” tais pudota jo raskausaikana (raskauden aikana paino nousi n. 7kg ja pari päivää synnytyksestä olin jo alle lähtöpainon, siitä heilahti piakkoin pois vielä 10kg), mutta ne supistukset! Joka kerta kun lapsi imi rintaa, tuli hullut jälkisupistukset. Kivahan se että kohtu supistu nopeesti takasin, mutta olinpa ollut onnellinen jo aiemmin luullessani supistuskipujen olevan takana… etukäteen tietäen olis ainakin osannut varautua ja olla valmiina lääkitseen.