Reviirin merkitsemistä

Anna

Minä olen varmaan sitten se toinen ääripää. En tiedä miksi, mutta varsinkin miehen vanhempia kohtaan minulla on joku muuri että minun kotonani eivät saa järjestellä. Oman sukuni kohdalla olen vähän sallivampi. Joo, miehenkin suku on nyt omaa sukuani, mutta jotenkin tuntuu että ajatellaan asioita niin eri tavalla että siitä seuraa helposti konflikteja. Joskus kun olivat koiravahtina niin anoppi vähän ”siivosi” enkä löytänyt tavaroita mistään ja stressaannuin ja kun mies otti asian puheeksi niin appiukko veti herneet nenään ihan totaalisesti ja siitä meinasi tulla ihan täysi välirikko. Kun asia oli puhuttu ja selvitetty ja kun anoppi kaipaa tekemistä niin annettiin minusta selkeät rajat joiden puitteissa sai järjestää ulkovaraston meillä ollessaan. Siis että MITÄÄN ei saa heittää pois jos se ei ole ihan selvästi roska. KArkkipaperi, vanha kuitti, rikkinäinen muoviruukku yms. (heitti muovisia ihan ehjiä kaukaloita roskiin ja oli viemässä kirveen terää jonka onneksi ehdin pelastaa) ja määriteltiin millaiset tavarat laitetaan mihinkin. Kun sitten pääsin katsomaan lopputulosta niin olikin mennyt niin pitkälle että oli tyhjentänyt meidän ruuvipussit ja ostanut niille lokerikkohyllyn mihin oli järjestänyt ruuvit omalla tavallaan. Tähän taustana kerrottakoon että meidän tapamme (tai ainakin minun ja minä niitä eniten käytän) on että otan kaikki ruuvit ja ruuvarit kerralla mukaan kun rakennan, koska erilaisia ruuvin päitä on vaikka ja kuinka ja jos varaan vain tietynlaiset mukaani niin aina joudun juoksemaan hakemassa lisää tai erilaisia. Eli haluan ruuvit pakkiin jonka voin napata mukaan ja paikanpäällä mallailla sopivat ruuvit. Jotenkin siinä meni niin yli että istuin sen iltaa varastossa ja itkin ja kiroilin samalla kun lajittelin ruuvit minigrippusseihin (kannan mukaan, ei pituuden kuten anoppi ne oli lajitellut). Oli niin kaamean petetty olo kun olin uskaltanut luottaa ja SILTI oli ylitetty rajat. Mutta anoppi onkin sellainen että hän ei oikein malta pysähtyä kuuntelemaan mitä hänelle sanotaan. Kun sitten kuulee puolet ja tulkitsee itse loput niin tulee näitä että systeemit on laitettu ohan eri tavalla mitä puhuttiin. Hyvää hän tarkoittaa, mutta en vaan kestä sitä että toinen ei voi pysähtyä kuuntelemaan. Ollaankin nyt väännetty rautalangasta aina ja kaikki. Tosi ikävä sinänsä kun hän on niin ystävällinen ihminen muuten, mutta ei vaan voi kuunnella. Kuulee, mutta ei kuuntele.
Olen välillä leikkinyt ajatuksella että menisin vaan mökille ja toimisin kuten anoppi toimi meillä (katso viesti yllä, missä avaudun mökkiahdistuksestani), mutta toisaalta se olisi aika lapsellista ja tyhmää ja tavallaan jos itse pidän rajani selkeinä niin katson että saan vaatia samaa myös omassa kodissani. Kostaminen ei koskaan auta asiaan millään tavalla.
–
En tietenkään päätä yksin kotimme sisustusta. Miehellä on aina myös sananvalta asioihin, mutta meillä tilanne on se että mies ei ole niin esteettisestä puolesta kiinnostunut eikä usein tule ajatelleeksi että joku voisi olla hyvä niin taikka näin, joten ideoista pääosa tulee minulta ja mies sitten joko hyväksyy taikka hylkää ideat. Minä myös kaipaan useammin muutosta ja tykkään välillä järjestellä kalusteita uusiksi ihan vain itseni piristykseksi. Mies taas ei niin välitä sellaisesta vaan antaisi asioiden olla, mutta toisaalta antaa myös minun rymsteerata kun se ei ole hänelle niin tärkeää.
Lapset saavat jättää jälkensä varsinkin omaan huoneeseensa ja lasten töitä ja leluja saa olla esillä kaikissa huoneissa. Lelujen säilytystä ei siis ole rajattu vain lasten omaan huoneeseen, kuten joissain perheissä. Enkä tuomitse tätäkään tapaa tehdä. Se tuo siisteyttä ja selkeyttä ympäristöön ja tietty sekaisuus nostaa ainakin minulla stressitasoa, mutta minusta lapsilla pitää olla yhtäläinen oikeus käyttää koko taloamme eikä vain omaa huonettaan leikkien rakentamiseen ja oma valintani on ollut että osa leluista on olohuoneessa pysyvästi. Niiden säilytyspaikat ovat kuitenkin minun päätökseni.
–
Oikeastaan ihailen sitä että pystyy antamaan muiden vaikuttaa kodissaan. Se tuntuisi jollain tavalla hurjan vapauttavalta. Ainakin se vapauttaisi tällaisista stressitilanteista ja ristiriidoista mitä on anopin kanssa ollut. Mutta toisaalta me täällä asumme. Jos anoppi olisi täällä vaikka joka viikko säännöllisesti lapsia hoitamassa niin saattaisin yrittää antaa hänellekin enemmän sananvaltaa, mutta satunnaisena vieraana en vaan pysty. Me täällä asumme ja tiedämme tapamme toimia ja ajatella. Rakennamme tämän meille käytännölliseksi ja tuollaiset pienet asiat kuin miten ruuvit on lajiteltu vaikuttavat ihan tavalliseen arjen sujuvuuteen yllättävän paljon.
Ehkä olen vähän kontrollifriikki. Minun pitäisi pystyä ottamaan asioita rennommin, mutta jostain syystä minulla todella helposti läikkyvät tunteet yli jos reviirini rajoja rikotaan.
Mistä tuli mieleen (äh tulee kilometrin mittainen viesti) niinkin yksinkertainen asia kuin että meillä kotona on kaikilla ollut oma pyyhenaula ja kaikki ovat tienneet oman naulansa. Kun muutettiin miehen kanssa yhteen niin hän aina laittoi pyyhkeen vain ensimmäiseen vapaaseen naulaan vaikka oli yhdessä katsottu että tuo on minun naulani ja tuo sinun. Sama takkien kanssa että jokaisen takeilla on oma paikkansa. Puhuin joskus tästä äitini kanssa ja hän sanoi että hänellä oli isäni kanssa ollut ihan samanlaista. Pohdittiin silloin asiaa ja tultiin siihen tulokseen että kyse on siitä onko kasvanut sisarusten kanssa. Äidilläni on paljon sisaruksia ja minullakin suunnilleen oman ikäinen veli. Ollaan lapsena jouduttu jakamaan paikat ja selvittämään järjestys lasten kesken. Mieheni taas on ainut lapsi ja isäni veli on ollut melkein aukuinen isän syntyessä. Mutta varmasti on myös ihan luonnekysymyskin. Ehkä olemme vain äitini kanssa reviiritietoista sukua.