Supistusten kurissapitoviikot

Kuusi päivää myöhemmin (tämän kirjoituksen jälkeen) vauva on edelleen vatsan sisemmällä puolella ja toivottavasti tilanne pysyykin näin päin. Raskausviikkoja tänään 28+5.

Ja me ollaan jo takaisin kotona.

Tässä kootut vatsakuulumiset!

Pääsiäinen kului siis Sotkamossa pötkötellen, pötkötellen ja pötkötellen. Luin ihan valtavan hyvän kirjan ja nousin oikeastaan vain syömään, vessaan ja lasten keskeisimpiä pääsiäispuuhia (munajahti, lankalauantain virpominen) auttelemaan. Ja kahdesti lyllersin oman rannan grillauspaikalle makkaranpaistoon.

Haha ai kamalaa, näin luettellessa tuossahan on liikettä vaikka kuinka paljon, mutta siis oikeasti olin kyllä levossa lähes koko ajan.

Kuten aiemmissakin raskauksissa, myös nyt lepääminen sai kipeät supistukset loppumaan kokonaan, jesh! Sellaisia tavallisia erittäin napakoita supistuksia – ihan siihen epämukavuuden rajalle, että sattuuko vai ei – toki tuli ihan koko ajan, kun nousin ylös, otin pari askelta, seisoin, tai liikuin, tai tai tai… Välillä jopa sängyssä kylkeä kääntäessä. Mutta niitä mulla on ollut pitkään kaikissa raskauksissa ja lasken ne tavallisten harjoitussupistusten puolelle; ne autossa tulleet pitkäkestoiset ja tosi kipeät supistukset olivat niitä, jotka soittelivat hälytyskelloja.

Pääsiäissunnuntaina oli sitten jännityksen päivä, tilannekatsauksen aika.

Olimme siis sopineet Kajaanin keskussairaalan synnytysosastolle, että käyn siellä tsekissä ennen paluumatkaa varmistamassa, että uskaltaako toiselle kahdeksan tunnin ajomatkalle lähteä. Jännityskertointa nostatti myös edellisen illan tuntemukset: ihan niin kuin olisi tihkunut lapsivettä…? Kääks, mitä jos tässä on jo vedet menossa ja synnytys alkamassa…?

Pakkasin mukaan kaksi laukkua. Selkään pienen repun päivystysjonottelua ja mahdollista yönylitarkkailua varten: laturi, kirja, purentakisko, hammasharja ja tahna, ihoöljy… Ja autoon jätin kassin, jossa oli pakattuna kaikki mun omat vaatteet – jos kävisikin niin, että Joel ja tytöt lähtisivät kohti Helsinkiä junalla ja minä jäisin tänne.

Molemmat laukut olivat turhia.

Tuli nimittäin vain hyviä uutisia, voi helpotuksen helpotus!

Omat henkilökohtaiset synnytysosastoni olivat edelleen täysin kunnossa, supistukset eivät olleet tehneet niihin mitään tuhoja. Jätti-iso tuuletus, jesh jesh jesh! Ja lapsivesitestikin näytti miinusta: ei ollut lapsivettä!

Vauvakin siellä supistelevan kohdun sisällä oli kasvanut hyvin, heh paremmin kuin hyvin. Jos hän pysyisi vatsassa pidempään, hänestä ei tulisikaan sitten mikään pikkutirriäinen! Painoarvio oli nimittäin jo 1,5 kiloa ja mitat yleisesti noin viikkoa enemmän kuin näillä viikoilla. Kuitenkin ihan käyrillä eli ei mitään hälyttävää. Hienosti kasvettu siis siellä vatsan sisäpuolella – ja etenkin jos (kun) hänkin meinaa tulla maailmaan vähän etukäteen, niin on kiva kuulla, että vähän massaakin (hih) jo on ehtinyt kertyä.

Paluumatkalle sai siis lähteä turvallisin mielin! Koko pääsiäissunnuntai me vaan vuorotellen huokailtiin, että oijoijoi, mikä helpotus. Me jo oltiin ehditty maalailla ajatuksiimme sellaista kauhuskenaariota, että nyt sanottaisiin sitten enää vaan puhelimessa heipat ja jäätisiin moneksi viikoksi eri puolille Suomea. Uhhuh.

Joten helpotus, helpotus, helpotus! Helpotus myös tietää, että joka ikistä supistusta ei nyt tarvitse niin jännittää, kun matkaa synnytyspaikkojen avautumiseen ainakin vielä on (oli sunnuntaina) jäljellä. Mahdollisimman paljon levossa nyt täytyy kuitenkin olla, ja herkästi taas uudestaan tarkastukseen. Aiemmat ennenaikaiset synnytykset kun siis nostavat todennäköisyyttä, että sellainen tapahtuu seuraavallakin kerralla – ja tämähän minulla on tietysti ollut jo edellisistä raskauksista asti tiedossa. Siksi se on ollut hyvin helppo hyväksyä osaksi näitä mun raskauksia.

Paluumatka meni samaan tapaan supistellen kipeästi, mutta muuten ihan hyvin. Hulluista ohittelijoista huolimatta. Istuin siinä mukamas tyynyn päälle asettuneena – en tiedä, auttoiko mitään heh. Huomasin muuten selvästi, että supisteluaikaa oli erityisesti motariosuudet. Jännä sinänsä, että vauhti vaikuttaa niin, vaikka tie noilla motareilla on selvästi tasaisempi kuin perusmaantiellä. Mutta Kuopion osuus, Mikkelin seutu ja sitten taas loppumatkan Lahtiepätoivo eli (Heinola-)Lahti-Helsinki olivat pahimmat. Taajamaan tullessa tai pysähtyessä supistukset taas loppuivat saman tien.

Eli että ei motareita mulle lähtulevaisuudessa, haha.

Tulevina viikkoina otankin sitten elon taas (ja edelleen) hitaasti ja rauhallisesti, jotta sunnuntaina nähty synnytyspaikkojen tila pysyisi yllä jatkossakin eivätkä kipeät supistukset alkaisi uudelleen. Onneksi tulevien viikkojen aikataulu sen mahdollistaa: kalenterissa on väljiä päiviä, ja mun töitä voi onneksi tehdä pötkötellen kannettavan kanssa. Muutamia menoja tietysti on silloin tällöin. mutta niiden välissä on aina useampien päivien pötköttelyväljyys. Voin siis ottaa kunnon lepopäivät aina uimakoulukuskausten ja hammaslääkärikäyntien väleihin.

Haaveeni ulottuvat sellaiseen, että aina muutaman päivän levon jälkeen pääsisi vaikka lasten kanssa lähimetsään, vappupiknikille (oho, sekin jo lähestyy!) tai jollekin pienelle yhteiselle rauhalliselle tekemiselle. Kotipihalle nyt ainakin: voisi parkkeerata jonkun mukavan tuolin aurinkoiseen spottiin.

Voinnin mukaan, tietysti.

Tämä olisikin paras tilanne, jos välttäisi mahdollisimman pitkään ”sen lopullisen vuodelepokäskyn”, jossa sai viimeksikin nousta vain vessaan, ja pystyisi pitkittämään tätä omaehtoisen lepojakson pituutta.

Levosta ja tästä pötköttelykirjoituksesta puheen olleen; miten mä olenkin ajautunut tähän pöytäkoneelle tätä kirjoittamaan? Aijaijaijai! ”Mä vaan ihan nopeasti tän…” Hush takaisin makuuasentoon kannettavan äärelle!

Jokainen päivä ja viikko siellä vatsassa on kuitenkin näillä viikoilla tosi tärkeä.

Olo on hyvinkin optimistinen: ainakin sellainen tuntuma on, että tällaisella lepoelämällä pystyn pitämään supistukset vielä kurissa. Peukut pystyssä, että tilanne pysyykin tällaisena!

62