Joskus vuosia-vuosia-vuosia sitten juttelin polyamorisesti elävän ihmisen kanssa.
”Sitä tunnetta voi verrata vähän niin kuin siihen, jos on useampia lapsia”, hän selitti, kun asiaa ihmettelin.
”Jos sulla on yksi lapsi ja sä rakastat sitä sata prosenttia. Sitten saat toisen lapsen. Sä rakastat sitäkin sata prosenttia, et viittäkymmentä prosenttia. Saat rakkautta ikään kuin sata prosenttia ja sata prosenttia.”
Silloin vertaus jäi minulle sen syvemmin aukeamatta; lasten hankkimiseen liittyvät tuntemukset olivat minulle silloin ehkä kaukaisinta-ikinä-mitään. Heh no yhtä kaukaista kuin se polyamoria. Mutta – erikoista kyllä – tuo ajatus on pyörinyt viimeisten lähes kuuden kuukauden aikana mielessäni paljonkin.
Ei siis polyamoriaan liittyen vaan näihin kahteen:
Kyllä. Se on mahdollista. Sataprosenttinen rakkaus plus sataprosenttinen rakkaus plus sataprosenttinen rakkaus.
Ensin oli tietysti Joelin sata prosenttia. Sitten tuli pienenpieni Silva-vauva, ja elämääni niin syvää rakkautta, että en olisi ikinä osannut edes kuvitella sellaisen olemassaoloa.
Ja kaksi vuotta myöhemmin: uudestaan sata prosenttia.
En tiedä – aukeaako tämä ajatus teille? Vai hormonihorisenko omiani? Mutta tätä olen jotenkin tässä kelannut. Että miten voi tulla uudestaan näin paljon lisää rakkautta elämään; se tuntuu ihan huikealta. Ja mitä – mitä jos näitä lapsia olisi se kahdeksan. Olisi tosiaan yhdeksän kertaa sata prosenttia rakkautta.
Se on aika paljon rakkautta se. Hengästyttävää.
(tuosta yllä olevasta linkistä muuten näkee, miltä toinen meistä näyttäis silloin)
Joel kysyi, että mistä kirjoitan.
”Että sata prosenttia plus sata prosenttia plus sata prosenttia”.
”Täh?”
”Niinku rakkautta.”
”TÄH?”
”Äh, en mä jaksa selittää.”
Mammara
24.9.2014 at 21:28No siis mulle aukee! Mä joskus mietin, että miten voi rakkautta riittää toiselle lapselle, kun yhtä jo rakastaa niiiiin paljon. Siten joku sanoi, että ei se rakkaus jakaannu, se vain lisääntyy. Ja tottahan se on. <3
Kristaliina
24.9.2014 at 21:34Se on kyllä niin huikeaa, että rakkautta tosiaan voi saada vaan lisää ja lisää <3
Titiomm (Ei varmistettu)
24.9.2014 at 21:46Näinhän se on :) T. Polyamorinen lapsiperhe.
S-S (ilman kirjautumista) (Ei varmistettu)
24.9.2014 at 21:59No nimenomaan just niin, että rakkaus kasvaa jakamalla!
Nyt tuntuu ihan hullulta, että joskus raskausaikana jaksoin olla huolissani siitäkin. Siis että miten osaan rakastaa lasta kun rakastan miestä jo niin että halkeen. Että tuleeko lapsi jotenkin siihen ”väliin” ja väheneekö meidän rakkaus miehen kanssa toisiimme. Voi höhlä…
Onneksi mulla on itseäni viisaampi mies, joka silloin osasi rauhoittaa ja sanoa että se rakkaus nimenomaan vain kasvaa, eikä ”vaihda kohdetta” kuten hupsu minä jotenkin pelkäsi.
Ihana mies <3
Kristaliina
24.9.2014 at 22:06Sama! Ja sit sellaiset pelot, että ”mitä jos mä en sit rakastakaan sitä lasta”… Joo aika turhia huolia :)
Vierailija (Ei varmistettu)
24.9.2014 at 22:50Itse ole myös rakastanut lapsiani heti mutta toisaalta mitään sellaista valtaisaa tunneryöppyä en ole kokenut. Erityisen traumaattisten ja vaikeiden synnytysten jälkeen ei kuitenkaan ole ollenkaan tavatonta että se rakkaus herää vasta vähitellen ja voisin kuvitella että se tunne on äidistä aika karmea kun ei rakasta ja toisaalta voi aiheuttaa syyllisyydentunteita myöhemminkin vaikka tunteet olisivat jo syttyneet.
Vierailija (Ei varmistettu)
24.9.2014 at 22:46Hehe, puusilmänä jotenkin katsoin että kuva yllä näyttää miltä toinen teistä näyttäisi jo lapsia olisi kahdeksan. Ja siinä kuvassa kai on äitisi Silvan ja Seelan kanssa eli ajattelin että sinä vaan näyttäisit noin 30 vuotta vanhemmalta :-)
Palaan tässä tuohon unikeskustelun sen verran, että silloin näytti siltä, että oma puolivuotiaamme ei osaa jatkaa unia toiseen sykliin eli päiväunet aina loppui siihen 45 minuuttiin. Mutta kas vain yllättäen tämän viikon alusta kun ulkona on ollut selvästi viileämpää niin tyyppi posottaa kolmen tunnin unia ilman inahdustakaan välillä! Yrittääköhän se vaipua talviunille? Muutos voi siis tulla yllättävästi ihan puun takaa ilman sen suurempaa ponnistelua.
Pingale
24.9.2014 at 22:54Minäkin allekirjoitan ajatuksesi täysin! Kirjoitin taannoin omassa blogissani samaa, että toisen lapsen saatuamme rakkautta ei onneksi ole tarvinnut jakaa vaan sitä on tullut lisää. Välillä meinaa ihan sydän pakahtua, kun katselee omia lapsia. Miten ihmeessä sitä on ansainnut jotain niin upeaa? (Pakahtumiseen tulee tosin hienoinen särö, kun molemmat rääkyvät yhteen ääneen, mutta sekin kuulunee asiaan..)
Cpop
24.9.2014 at 23:08”Sitähän riittää” :D En edes muista mistä mainoksesta tuo on.
Kerrankin tuli mieleeni paikan päällä tämä mitä olen aina välillä tuumaillut niin kysympä nytten! Miten teillä menee ruokasysteemit, kun sinä olet kasvissyöjä ja Joel ilmeisesti sekasyöjä, miten te olette sopineet lasten suhteen? Siis syökö Silva ja tuleeko Seela syömään vain kasvisruokavaliota vai sekasyöjänä? (:
Laskija (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 08:24Ja sitten kun laskee vielä koko perheen rakkaudet jokaisesta jokaiseen henkilöön, niin sata onkin 12 kertaa sata jo nelihenkisessä perheessä.
ansku1 (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 10:02niinhän se on että rakkautta ei jaeta – se kerrotaan ;)
CougarWoman
25.9.2014 at 09:11Aukeaa minullekin lapsettomalle – ei niinkään kauan aikaa sitten tajusin itsekin, että tosiaan voi rakastaa (tai köh – luulla rakastavansa) useampaa ihmistä samanaikaisesti ja kaikkia (molempia) sataprosenttisesti.
myykkis (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 09:44hei – mä en oo teitä koskaan nähnytkään (paitsi siis tosiaan kuvissa), ja silti vähän salaa armastan sun lapsia. :D että helppohan se on tommosista tykätäkin ;)
Gertrud (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 11:10Hienosti sanottu! Mietin itse ihan samaa silloin kun mulla oli yksi lapsi eikä toista vaan millään meinannut kuulua. Ihmiset ”lohdutti” että onhan sulla jo tuo yksi, olisit onnellinen siitä. No olinhan minä tottakai, mutta ei kai toisen toivominen voi olla ensimmäiseltä pois? Eli juuri että tälle ”jäisi” vain puolet mun rakkaudesta. No, onneksi se toinenkin sitten saatiin eikä se rakkauden määrä todellakaan ole vakio vaan kovasti kasvamaan päin.
Kiitos vielä ihanasta blogista!
sj (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 11:46Monessa blogissa tunnutaan miettivän toisen lapsen odotusaikana juuri tätä rakkauden riittämistä kummallekkin lapselle. Vihdoinkin joku, joka vahvistaa arveluni siitä, miten tilanne oikeasti menee – että sitä rakkautta vain tulee saman verran lisää sille uudelle lapselle.
Odotusaikana tulee muutenkin stressattua turhasta ja koen, että bloggaajien hermoilu asiasta voi saada muutkin ajattelemaan näitä tunnejuttuja hermostuneena. Hyvä siis, että tällaisia rohkaiseviakin postauksia saadaan :) (Ja arvostan kyllä sitäkin, että huolenaiheista puhutaan suoraan. Nyt vain olen viime aikoina todella monesta blogista lukenut juuri tästä rakkauden riittämis-pelosta.)
Jeba
25.9.2014 at 14:57Mä en ole koskaan miettinyt etteikö mun rakkaus riittäisi molemmille lapsille. Sen sijaan olen aina miettinyt että miten minä, siis äitinä ja ihmisenä riitän molemmille lapsille. :) Sen kyllä allekirjoitan täysin, että rakkaus vaan toisen tullessa lisääntyy. Se tunne on niin voimakas että välillä sitä oikein pelästyy…. ♡
Vierailija (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 15:54Lohduttavaa:) Toista lasta yrittäessä sitä pohtii monenlaista. Eri asioita kun ekalla kerralla. Mutta yks päivä havahduin just tähän, osaisiko sitä rakastaa kahta? Eli toivoa on!
Kristaliina
25.9.2014 at 16:47Todellakin! <3
hankriste (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 16:37Niinpä niin. Vaikka mulla onkin vain yksi, niin ymmärrän kyllä miksi monet monilapsisten perheiden äidit sanoo olevansa onnellisia. Nyt kun mediassa on ollut haloota näistä NIIN KURJISSA OLOISSA ELÄVISTÄ JA SORRETUISTA suurten perheiden (lestadiolais)äideistä, tämä auttaa myös ymmärtämään sitä, miksi silti niin monet haluavat monta lasta vaikka se rankkaa olisikin.
Ainokainen_ (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 18:08Ja silti haluaisin uskoa, ettei yksilapsisessa perheessä, lapsettomalla pariskunnalla tai yksineläjälläkään olisi välttämättä varsinaisesti vähemmän rakkautta.
Kristaliina
25.9.2014 at 18:16Apua nyt menee liian syvälliseksi tähän univelkaan :) Mulla itsellä oli ziljoona-ziljoonasti vähemmän rakkautta (lue: kroonisesti liian vähän) yksineläjänä. Pariskuntana puolestaan tuntui (edelleen itsestäni siis puhun)”täydeltä” ilman lastakin (ei ehditty sitä varsinaisesti kaivata ennen kuin lapsi tuli; mutta paljon on ihmisiä, jotka nimenomaan ihan älyttömästi lasta kaipaavat ja tuntevat tyhjyyttä). Ja samoin yksilapsisena – ja taas samanaikaisesti toiset kipeästi kaipaavat toista ja tuntevat ”puuttumista”, vaikka yksi jo onkin.
Ja kun itselle yksi lapsi tuli, tuntui olevan täydellisesti rakkautta. Ja kun toinen lapsi tuli, oli taas täydellisesti rakkautta.
Mutta hmmm ehkä avain on tuossa ”välttämättä”-sanassa. Ei välttämättä. Ihmisten ”rakkaudentiloja” tuskin kannattaakaan verrata ettei mene ihan hurjasti metsään :)
Mar-Jatta (Ei varmistettu)
25.9.2014 at 22:22Raskaudenaikaisella hammaslääkärikäynnillä keskusteltiin tästä suuhygienistin kanssa. Tai ennemminkin hän keskusteli: mullahan oli suu täynnä tavaraa ja vasta esikoinen tulossa. Mutta toista odottaessa ja tämän synnyttyä on monesti olleet nuo sanat mielessä.
Neiti Nimetön (Ei varmistettu)
26.9.2014 at 19:01Mä painiskelin toisessa raskaudessa paljon tuon pelon kanssa, että voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä lasta. Ja nyt se pelko tuntuu niin naurettavalta; tietysti rakkautta vaan tulee lisää, se ei jakaannu! Ihana blogi sulla. :)
Vierailija (Ei varmistettu)
26.9.2014 at 20:05Minulla ei ole lapsia mutta eipä tuo ajatus ole vieras minullekaan :) rakastan siaruksia ja vanhwmpiani aivan yhtä paljon