Eilen illalla Seela punki tutun sitkeästi vaippapeppuaan minun syliini ja vaati pontevaan tapaansa:
”Äiti tätä LUKEE. Äiti tätä LUKEE.”
Huokaus. Kahdessadasviideskymmenskolmas kerta ”Maatilan menoa” sille päivälle. Äitiä alkoi jo vähän ryydyttää.
”Mutta kuka huutaakaan näin?”, minä luin.
”EI KUKAAN!!!!!”, Seela huudahti ja nauraarätkätti päälle.
Vakiovitsi.
Siinä sitä sitten luettiin (iltaryytyneinä ja puolihuolimattomasti – myönnän) ja samalla väsymyshalailtiin ja kutituskikatettiin.
Kun se iski.
Jossain vaiheessa – pikemmin kuin nyt osaan ajatella – minulla ei ole enää vapaata pääsyä tuonne ihanaan niskakuoppaan nuuhkuttelemaan. Tuota täydellisenpyöreää napaa pöristelemään.
Ihan kohta.
Vähän ennen kuin tapasin Joelin, seurustelin miehen kanssa ja hänellä oli 4-vuotias lapsi. Aivan mahtava pikkutyyppi, jota edelleen ajoittain ikävöin – oi ja muuten silloin just samassa iässä kuin Silva nyt. Se oli ihan eilen. Paitsi että jos nyt matematiikkani oikein lasken, lapsi on juuri täyttänyt 13 vuotta.
Ei ole olemassa enää sitä sotkutukkaista pikkulasta, jonka kanssa polskittiin Serenan lastenaltaissa. Hän on 7-luokkalainen teini. En varmasti tunnistaisi häntä, jos hän tulisi vastaan. Eikä hän tietystikään muista minua.
Ihan eilen. Ikävöin sitä neljävuotiasta.
Ihan kohta. Ikävöin omaani.
On varmasti vanhemmalle aivan valtavan suuri oppitunti, kun omat lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Että joskus on ollut se napa, joka on ollut kirjaimellisesti sillä nuoralla kiinni minussa. Se tomera pallero, jolle olen lukenut sata kertaa ”Maatilan menoa” ja joka työnsi vaippapeppuaan sitkeästi syliin.
Pian se napa on minulta piilossa vaatteiden alla tai vaihtoehtoisesti provosoivasti näkyvillä. Se ei ole enää minun. Eikä se ole koskaan ollutkaan. Se on minusta, mutta silti ei minua. Se on toinen ihminen, jonka itsenäisyys minun täytyy pian hyväksyä.
Murrosikä ei ole vain lapsen elämässä murros vaan myös aikuisten. Kun se vaippapeppu oli niin kirjaimellisesti siinä, että sen tekee mieli jo välillä työntää pois – isi lukee. Ja ihan kohta se ei tungekaan enää syliin.
Tunge aina minun syliini, rakas! Minä luen sinulle! Ikuisesti! Anteeksi ne kaikki kerrat, kun en jaksanut! Anteeksi, kun työnsin sinua pois. Anna anteeksi, rakas!
Minä luen sinulle.
*******
Olin ihan eilen vuonna 2005 siellä Intiassa vapaaehtoistyössä. Eräänä aurinkoisena päivänä taisin huokailla jotenkin poikkeuksellisen syvään.
”Haluaisin säilyttää tän hetken ihan täydellisesti tällaisena. Että muistaisin joka ainoan asian. Muistaisin, miltä tuo tuulenvire just nyt tuntuu iholla ja joka ainoan oljen, jonka näen just nyt tuosta katosta. Että en ikinä unohtaisi mitään vaan voisin palata just tähän samaan hetkeen ihan täydellisesti”, minä haaveilin.
”Ei se ole mahdollista”, vapaaehtoistyökaverini lakonisesti vastasi.
*******
En tiennyt hetkentaltiointitarpeesta silloin vielä mitään.
Nyt tämä elämä on välillä aika rasittavaa. Kuitenkin olen ihan sataprosenttisen varma, että elämän lopussa taakse katsellessa tämä on ollut se paras aika. Tämä on se paras aika! Tämä on se paras aika! Ja se loppuu joskus enkä minä voi sille mitään.
Ehkä vähän itkettää. En halua, että tämä menee ohi. Muuta tulee tilalle, tietysti.
Mutta tämä hetki. Haluan tämän hetken ikuisesti.
Haluan ikuisesti tuon naurunrätkätyksen kurkistusluukun avatessa.
”Mutta kuka huutaakaan näin?”
”EI KUKAAN!!!!”
(käkäkäkäkäkäkäkäkä)
Eikä se ole mahdollista.
Ei se ole mahdollista.
103
Vannikkila
9.3.2016 at 15:58<3
–
Mä pysähdyn välillä tähän ihan samaan. Yllättävän usein oikeastaan. Se on se hetki, kun tuntee olonsa pieneksi.
–
Sitä on lisäksi todella vaikea selittää ihmiselle, jolla ei ole omia lapsia.
–
https://www.youtube.com/watch?v=_sMns8ODSOA
krista
9.3.2016 at 21:39Totta. Väliaikaista kaikki on vaan. Oikeastaan aika mieletöntä, että tällaisiin ihan suomalaisissa perus-iskelmissä voi ola jotain näin koskettavaa, kun sanoja tarkemmin kuuntelee <3
-
Mä ajattelen tätä usein myös vanhoja ihmisiä katsellessani. Ajattelen, että he ovat rakastaneet palavasti, saaneet perhettä, myös varmasti menettäneet paljon; kaikkea sitä elämänkokemusta ja pitkää näkemystä maailman tapahtumiin. Nuoret helposti ajattelevat, että elämä on vain HEILLÄ. Mutta nämä vanhukset ovat kokeneet, tunteneet ja rakastaneet aikoinaan aivan yhtä palavasti.
-
Okei tää ajatus meni vähän pitkälle. Mutta tuota olen siis ajatellut myös. Liittyi tähän tai ei :D
Heispi
9.3.2016 at 16:03♡ kumpa muistaisi kaiken tämän juuri tällaisena, ikuisesti ♡
krista
9.3.2016 at 21:41Oh. Ja pystyisi kristallinkirkkaasti palaamaan niihin hetkiin vielä vanhana mummelina. Hitsi SITTEN mä vasta itkenkin, kun tätä ajattelen :D
Karoliinan
9.3.2016 at 16:17Kyllä näitä ajatuksia on pomppinut esille kun on katsellut tuota taaperoa. Mikään työ eikä yhtään mikään asia maailmassa ole kauniimpaa kuin tuo lapsi. Meitä on kritisoitu siitä että emme mene treffeille ja jätä lasta hoitoon ja olemme kaiken aikaa naperon kanssa. Perustelemme aina että nautimme nyt vauvasta. Meillä on loppuelämä aikaa omiin juttuihin.
krista
9.3.2016 at 21:44Niin totta. Tietysti omasta jaksamisesta ja parisuhteesta kannattaa pitää huolta niin, että ON sitten se parisuhde vauva-ajan jälkeenkin. Mutta jos puolisot ovat ikään kuin samalla aaltopituudella tän asian suhteen, niin kyllä sitä parisuhde-elämääkin tosiaan vielä ehtii! Meillä Joelin kanssa on vähän sama – tosin nykyään kahden lapsen kanssa ei päästä treffeille (lastenhoitosyistä) vaikka haluttaiskin :D Mutta meillä on tähän lentävä lause: tosi rakkaus odottaa! :) Mutta se on totta! :)
juttatatti
9.3.2016 at 16:57Mulla ei ole kommentiksi mitään muuta kuin tämä: http://youtu.be/-1ytnS4q1ME
krista
10.3.2016 at 09:36Ihana ja riipivä ajatus myös se, että osaako sen ”laina-ajan” sitten varmasti käyttää hyvin <3
katariina
9.3.2016 at 17:01Taytyy sanoa etta vahan itketti….minun takkutukat ovat jo 23 ja 18 vuotiaita…mutta kylla mina heita vielakin suukottelen ja halailen. Kaunein runo juka puhuu lapsista ja heidan kasvustaan on mielestani Gibrani ”Koska lapsenne eivat ole teidan lapsianne..”(en tieda miten suomennetaan kun luen hanen runojaan italiaksi).Onneksi molemmat lapseni asuvat kotona, ihan sisilialaiseen tyyliin niin kauan etta saavat yliopiston kaytya. Ehka muutaman vuoden kuluttua haluan heittaa heidat pihalle mutta en ainakaan viela!
Ansku
9.3.2016 at 18:15Etsin runon ja se oli mielettömän kaunis ja heijasteli paljon omia ajatuksia! Kiitos!
krista
9.3.2016 at 22:00Mun äidillä oli tuo runo tauluna seinällä ja mä olin teininä, että BLAA BLAA BLAA. Mutta nyt itse äitinä tuon sanoman todellakin ymmärtää.
–
Mä kans haluan, että meillä halataan ja otetaan kainaloon aikuisenakin – tai ainakin halataan. Mahanpöristelyn ja niiskakuopannuuhkuttelen kanssa saattaa tulla jossain vaiheessa kuitenkin vaikeuksia :D
Karin
9.3.2016 at 22:06Meillä tuo Gibranin runo oli lukion uskonnonkirjassa. Ja mullekin tuli Kristan tekstistä se mieleen, kun arkista kirjoitti, että lapset eivät ole enää hänen eivätkä ole koskaan olleetkaan. Teki aikoinaan vaikutuksen.
krista
9.3.2016 at 22:12Ihan nyt tässä piti googlata itsekin se uudelleen ja lainaan:
–
”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
–
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
–
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
–
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.”
Kahlil Gibran: Profeetta (1923)
Rouva H
9.3.2016 at 17:02Kolahti ja tuli itku. Pysäytti. Lasta pitkään yrittäneenä toivon, että joskus pääsen kokemaan tuon fiiliksen lapsen kanssa – ”olisipa tämä hetki ikuinen.” Samalla tajusin, että annan tällä hetkellä elämäni valua kuin sormien läpi. On vain tämä hetki ja tässäkin on hyvää. Olla kahden Herra H:n kanssa.
Kiitos, että kirjoitat. Kiitos, että olet. Kiitos. <3
Marjoooo
9.3.2016 at 19:30Tämä kommentti olisi voinut olla minun kirjoittamani. Vielä joskus, toivon <3 Onnellinen kaikkien ihanista lapsista, mutta oih kun sen saisi joskus itsekin kokea, riipaisee syvältä <3
Rouva H
9.3.2016 at 22:25Marjoooo – <3 Jälkimmäinen lauseesi. Minä niiiiin ymmärrän.
krista
9.3.2016 at 22:04Mä sydämeni pohjasta toivon, että tekin saatte sen vielä kokea <3
-
Ja kun sitten saatte, ehkä ne kaikki yritetyt vuodet loksahtavat jotenkin osaksi sitä "omaa kertomusta". Tai siis itselläni on ainakin käynyt niin, vaikkakin eri asian suhteen. Siis kaikki pitkät aiemmat parisuhdekipuilut. Silloin asiaa ei voinut nähdä niin, mutta nyt nekin vuodet ovat loksahtaneet kohtaan "minun kuului käydä kaikki se läpi, jotta olen tämä nyt tässä". Ja se on hyvä ja lohdullinen ajatus - näin jälkikäteen siis.
-
<3 teille molemmille!!
Rouva H
9.3.2016 at 22:26Näin minäkin haluan uskoa. ”Loksahtamista” odottaen… <3
krista
9.3.2016 at 22:48Mä kaikin voimin toivon sitä teille! <3 Kerro täällä (samalla nimimerkillä, niin muistan) sitten KUN. Mä haluan sit päästä onnittelemaan sua!
Sofi1
9.3.2016 at 19:05Itkuhan se tuli tässä kuopusta imettäen, ihan liian vähillä yöunille, esikoiselle rähjänneenä, puolisolle ryytyneenä ja silti maailman onnellisimpana! Puit tämän hetkisen tunteeni sanoiksi. Elämä on parasta just nyt, vaikka vähän ryydyttää!
krista
9.3.2016 at 22:15Sä kuvasit just yhdellä lauseella JUST sitä, mitä se on kahden pienen lapsen kanssa – tuon lauseen ois voinut kirjoittaa minä vuosi sitten. <3 <3 <3 Ajatelkaa, mikä onni ja ilo on se, että VOI olla silti onnellinen siinä kaikessa ryytymyksessä. On rikkautta osata nähdä sen väsyneen pinnan yli, syvemmälle ja pidemmälle.
Tinttu
9.3.2016 at 19:16Täällä ilmoittautuu uusi lukija blogiisi. :) Ajatuksia herättävä teksti <3
krista
9.3.2016 at 22:19Oi, kiva että kommentoit ja tervetuloa mukaan! :) Kommentoi ihmeessä jatkossakin, täällä on usein kivoja juttuja täällä kommenttibokseissa ja tulee uusia virtuaalikavereita myös!
Elovena
9.3.2016 at 19:27Juuri tätä samaa olen miettinyt viime aikoina <3 Kirjoitin kuopuksen vauvakirjaan pätkän Chisun biisistä, se kolahti muhun niin täysillä:
"Ei toistoa saa
variointeja vaan
Ei tällaista kauneutta tuu samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni" <3
Ymmärtääkseni Chisu on kirjoittanut biisin juuri tästä aiheesta tultuaan äidiksi.
krista
9.3.2016 at 22:20Vau.
–
Sitä aina kuvittelee, että biisit kertovat romanttisesta (siis parisuhde)rakkaudesta, mutta näissähän on ulottuvuuksia vaikka ja kuinka paljon!
krista
9.3.2016 at 22:21Apua ja mun on pakko kertoa, mitä mä kirjoitin Seelan nimiäismuistokirjaan. Mä runoilin:
”Örriäinen mörriäinen pikku pörriäinen”.
–
En saanut itsestäni irti siis ihan noin syvällistä :D :D :D :D
Elovena
9.3.2016 at 19:29haha, se onkin ”saa samanlaista” eikä tuu samanlaista. Sori :)
Elovena
9.3.2016 at 19:48Ja vielä kommentoitava että toinen on Stellan biisi Vaaran päällä. Itken aina kun kuulen sen.. Julkaistiin samana vuonna kun esikoinen syntyi ja varsinkin se lopun kohtaus, jossa äiti hyvästelee ilmeisesti jo aikuista lastaan eteisessä.. En kestä :’/
krista
9.3.2016 at 22:24No hitsi tää ei ole mulle tuttu enkä löytänyt Youtubesta – täytyy yrittää myöhemmin Spotify:tä!
Maria87
10.3.2016 at 08:45Tämä biisi! Yritettiin raskautta kaksi vuotta jonka aikana ehti ajatella useamman kerran että tuleeko niitä lapsia koskaan.. Silloin tämän kappaleen kuuntelu oli liian raskasta, skippasin sen aina soittolistalta. Muistan aina sen hetken kun esikoinen oli kaksiviikkoinen, hellittelin häntä sylissä, kuuntelin Vaaran päällä- biisiä ja itkin onnesta :)
krista
10.3.2016 at 14:01Oi nyt löysin Spotifystä ja kyynelhanat kyllä aukesivat – erityisesti kun ajattelin just tätä sun kommenttia. Että ensin se on liian tuskaista ja sitten saa itkemään onnesta. Apua en kestä <3 <3 <3 <3 Tääl mä nyt sitten niiskutan :D Mutta ihana, että saitte onnen!
NelliS
9.3.2016 at 21:02Tähän kohtaa sopiva:
”Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet pois huoneesta.
Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla.
Jonain päivänä en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä.
Jonain päivänä et enää muista, milloin viimeksi jouduit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan.
Koittaa yö, jolloin et herää vain huomataksesi minun nukkuvan poikittain tyynylläsi.
Koittaa aika, jolloin minua ei tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai kuljettaa reppuselässä kotiin, koska pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka.
Elä siis kanssani hetkessä, äiti.
Ota ilo irti jokaisesta päivästä.
Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni.” <3
krista
9.3.2016 at 22:30Eiiiih <3 <3 <3 Niin totta.
-
Joel pyysi mua jokin aika sitten ottamaan kuvaa, kun Seela nukahti päikkäreille sen syliin. Että "jos tää on viimeinen kerta" <3 <3 <3
EevaE
9.3.2016 at 21:28Voi että tiedän niin hyvin tuon tunteen! Tavallaan tosi ahdistava tunne, mutta olen kääntänyt kaihon positiiviseksi voimaksi: Mähän olen todella onnekas, että selvisin kahden pienen lapsen kanssa pahimmasta väsymysahdistuksesta suht vähällä ja nopeasti, ja nyt pystyn elämään hetkessä ja nauttimaan vielä toistaiseksi pienistä naperoistani. Jotenkin musta tuntuu, että tuo tunne oli käänteentekevä, sillä sen voimin perusarjestakin alkoi saada niin paljon enemmän irti. Carpe diem; niin kliseistä, mutta niin totta (ja pätee kaikissa elämänvaiheissa) :)
krista
9.3.2016 at 22:34Toi on myös totta – ja just se, että elämä on elämää ihan KAIKISSA elämänvaiheissa ja samalla tavalla siitä voi löytää hyvän! Eli carpe diem -klisee todellakin, mutta niin se vaan on!
Lilah
9.3.2016 at 21:49”Vähän ennen kuin tapasin Joelin seurustelin miehen kanssa ja…” Reps 😄
Siitä kun tajuaa tulevansa ikävöimään pikkulapsivaihetta on vain lyhyt matka uuteen vauvakuumeeseen!
krista
9.3.2016 at 22:40Hahaa! Mulla oli ensin, että ”seurustelin miehen kanssa, jolla oli”… …mutta sitten mulla ärsytti se, että ”jolla”-sana viittasi ”kanssa”-sanaan, mikä on väärin. Sitten mukamas lähdin kiertämään sitä ja tuo oli lopputulos :)
Annu
9.3.2016 at 21:49Todella kauniisti kirjoitettu!
Itse mietin joskus samaa…Kun saisi pitää omanaan ikuisesti, mutta lainassahan nuo ovat…kaksi maailman täydellisintä (kolmas masussa)
Suurin pelko on tietysti lapsensa menettäminen niin ettei koskaan enään hänestä kuulisi, en näkisi.
Toivon että murrosikä tekee tehtävänsä ja napanuora viimeistään silloin katkeaa ja lapsen kotoa muutto olisi näin ollen helpompi. Ja toivo n todella että side meidän välillä pysyisi niin lujana että saisin hallilla ja pussailla heitä ja pitää sylissä myös aikuisina ja saisin olla heille tuki ja turva.
Joskus mietin että miten sitten jos minulle käy jotain, mutta tiedän että he ovat vahvoja!
Oooh, kaikella rakkaudella Pusuja ja Haleja kaikille maailman ipanoille
krista
9.3.2016 at 22:45Lapsensa menettäminen. UHH se on jotain niin kamalaa, että sellaista ei voi edes ajatella; konkreettinen tai henkinen menettäminen. Ei… ei sitä voi edes kuvitella ilman, että yöunet lähtevät. Täytyy vain luottaa siihen, että rakkaus kantaa <3
Ksy
9.3.2016 at 22:14Mutta se läheisyys saattaa muuttaa muotoaan! Teini-ikäisenä ja lukiossa, minulla oli tapana nousta puoltatuntia ennen herätyskelloa ja kömpiä hetkeksi äidin viereen nukkumaan. Nykyisin, 25-vuotiaana – teen sitä välillä vieläkin jos olemme vanhempiemme luona käymässä. Vaikka oma ihana aviomieheni tuhisee vieressäni ja voisin hyvin änkeä hänen kainaloonsa, mutta ei. Seitsemän vuotiaan pikkusiskoni kanssa välillä käsikädessä ja kissa kainalossa hiivimme herättämään äitiä. Pikkusisko asettuu meidän molempien väliin, tunkien kylmät jalkansa äidin selän alle ja kissa etsii peiton alle kadonneita varpaita. Alakerrassa tuoksuu kahvi ja mieheni saattaa huhuilla toisesta makkarista kadonnutta vaimoaan.
Nuo hetket! Ihan oikeat, arjen pienet hetket jolloin ei haluaisi olla missään muualla kuin äidin kanssa saman peiton alla katsomassa My Little Pony:a pikkusisko meidän välissämme. <3 Ne muuttaa muotoaan, mutta se tämänhetkinen vaippapylly saattaa tulevaisuudessa änkeä teidän väliin lukemaan teille tarinoita omasta elämästään tai heräätte aamulla siihen, että teidän nykyiset pikkuiset tuovat omat pikkuiset vaippapyllynsä teidän syliinne tuhisemaan <3
Ja tiedän, antakaa anteeksi. Olen raskaana, mun tunneskaala on nykyisin vaaleanpunaista ja hyvin nyyhkypainoitteista. :D
krista
9.3.2016 at 22:46Ihana! <3 Siis mähän nukuin lapsena/teininä vielä mun äidin vieressä silloinkin, kun mulla oli jo poikaystävä :D Ihan mielettömän ihanaa, että teillä on vielä tuollaisia hetkiä! Jotenkin mä heti näin itseni unelmissani siinä sun äidin paikalla. Mä veikkaan, että hän on pohjattoman onnellinen noista hetkistä! <3 <3 <3 <3 <3
-
Mä en ole raskaana, mutta silti mun tunneskaala on tänään tällainen :D
MariaKoo
9.3.2016 at 23:01Mulla meni monta vuotta ohi lasta odottaessa, lapsettomuuden suossa rämpiessä. Harmittaa oma käytös jossain määrin nyt jälkeenpäin. Olisihan sitä voinut jatkuvan, epätoivoisen odottamisen sijaan esim. opiskella, matkustella, rakentaa talon. Nukkua, syödä pitkiä aamiaisia, lukea rauhassa jne.
Nyt välillä ikävä monia silloin itsestäänselviä asioita. Raskaiden hoitojen, jotka keskeytimme tuloksettomina ja viiden vuoden adoptio-odotuksen jälkeen meitä onnisti! Saimme pienen ihanan vauvan. Silti tämä lapsiperhe-elo ei ole ollut ihan sitä, mitä odotti. Kaiken vaivan arvoista silti kylläkin.
Fanigee
10.3.2016 at 07:42Selittamattomasti lapseton, ja menetin myos vuosia ja ajoin nuorena solmitun avioliiton karille. Ymmarran siis tuon ”hukkaan heitetun” ajan taysin. Nyt viisi vuotta matkustellut, asunut ulkomailla, toteuttanut kaikenlaisia pienia hulluuksia uuden, ilmeisesti sen todellisen elaman rakkauden kanssa. Meilla on ollut hyva olla nain, ja hanen avullaan paasin ikaan kuin yli lapsenkaipuusta, silla han ei ole koskaan halunnut omaa lasta (melkoinen sattuma! :) ). Nyt reilu 30 v lasissa, ja sitkeasti ystavien perheytyessa silmakulmiin hiipii kyynelet heidan pienokaisiaan sylitellessa. Yllattaen mies otti viime viikolla puheeksi adoption, ja vaikka meilla on siihen aivan hiuksenhienot mahdollisuudet, niin ehka sita uskaltaisi. Toisaalta kaikki se tyo, odotus; onko se sen arvoista? Naista kommenteista paatellen voisi olla.?. :) Ja kiitos Krista hyvantuulisesta, joskin myos ajoittain hyvin syvallisesta blogista! <3
krista
10.3.2016 at 14:15Kiitos myös sinulle kommentistasi! <3 Ja tosi ihana lukea, että tosiaan sen omanlaisensa elämän voi löytää omalla tavallaan - ja tosiaan eikä se mene mitenkään yksioikoisesti niin, että lapset ovat avain onneen. Onnellinen elämä voi olla eri ihmisillä ihan eri näköinen! Ja voi just nauttia vaikkapa vapaudesta just matkustella <3
-
Tuli muuten mieleen yksi blogi; siellä on just vasta syntynyt sijaissynnytyksellä kaksoset. "Matkalla perheeksi" -blogi, Lilyssä!
MariaKoo
10.3.2016 at 16:32Odotus oli alussa kivaa, mutta loppua kohti jo epätoivoista. Raskasta aikaa enimmäkseen, etenkään kun lopputuloksesta ei anneta takeita ja lapsensaannin ajankohta ei ole tiedossa. Mutta, ilman häntä en olisi äiti :) Ja, jotenkin sen odotuksen tuskan on jo unohtanut.. Joten suosittelen ainakin selvittämään asiaa!
krista
10.3.2016 at 14:09Se hetkessä elämisen vaikeus… Oi jos vaan saisi silleen ”paluu tulevaisuuteen” -tyyppisesti viestin tulevalta minältä, että ”sä saat tän-ja-tän palavasti haluamasi jutun”. Silloin olisi niin paljon helpompi elää tyytyväisenä siinä hetkessä… Tai siis – niin kuin tuolla yllä sanoinkin – itselläni siis IHAN eri juttu, mutta sitten taas jotain samaa; parisuhdeasioissa siis. Mä en ikinä nauttinut sinkkuajoista ja sit kipuilin erilaisissa parisuhteissa. Jos mulle olisi ”tulevaisuuden minä” käynyt lupaamassa, että saat vielä HYVÄN parisuhteen, olisin tehnyt niin monta juttua eri tavoin! Ja varmasti nauttinut siitä sinkkuna olostakin. Olisi jäänyt varmasti monet aallonpohjat koluamatta…
–
Ihana kuulla, että saitte vauvan! <3
MariaKoo
10.3.2016 at 16:37Tuollaista viestiä olisi tosiaankin tarvinnut myös senaikainen minä! Joo, sinusta tulee vielä ihanan pienen äiti, vaikka aikaa siihen meneekin. Et ole sellainen äiti, kun ehdit vuosia kuvitelmia päässäsi luoda, mutta riittävän hyvä kuitenkin. Meidän vauva on nyt jo 2v, mutta tosiaan vauvana meidän perheeseen tullut :) Ja, tämä kaksi vuotta, mihin se oikein katosi!?!
MariaKoo
9.3.2016 at 23:02Tää tuli väärään kohtaan, oli tarkoitettu kommentiksi Rouva H:n kommenttiin!
Arakatti
10.3.2016 at 11:41Hei, ja anteeksi, en jaksanut lukea kommentteja (joten saatan toistaa). Pakko vaan kertoa sinulle, että ihanaa, kun olet havahtunut tuohon. Minun lapset kasvoivat yht’äkkiä aikuisiksi, itse rimpuilin oman ”urani” kanssa, molemmat lapset asuvat nyt ulkomailla. Välillä on niin kova ikävä, että sattuu. Välillä itkettää, että miksi oli muka niin kiire ja tärkeämpää tekemistä, että enkä ollut parempi vanhempi. Nyt älypuhelin on aina lähettyvillä, viestejä tulee vuorokauden ympäri, lasten (nyt siis aikuisten) viestit menee kaikkien työasioiden edelle. Tärkeässä kokouksessakin katson yksityispuhelimesta omien lasten viestit. Aina mielessä, aina ikävä, aina etusijalla, aina huolissani (syövätkö hyvin, nukkuvatko, juhlivatko liikaa, millainen puoliso jne.)
krista
10.3.2016 at 14:18Ei tullut yhtään toistoa :)
–
Tosi koskettava kommentti! Ja just tämä ” aina mielessä, aina ikävä, aina etusijalla, aina huolissani” – ei sitä tajua, miten se oma äiti esimerkiksi on huolehtinut, ennen kuin nyt kun on omia lapsia… Nyt tajuaa, miten se oma äitikin on varmasti monet kerrat huolehtinut <3 Pitääkin taas soittaa muuten omalle äidille tänään! <3
Lissu
10.3.2016 at 12:55Kiitos ihanasta kirjoituksesta, joka sai tämän kahden lapsen äidin itkemään katkeransuloisia kyyneleitä. Kunpa vain osaisi toimia äitinä niin, että lapset haluaisivat halata vielä aikuisenakin, että läheisyys ja hellyys säilyisi. Surullista on, että oman äitini kanssa emme kosketa toisiamme juuri koskaan.
krista
10.3.2016 at 14:19Voih. Just tää. Että miten sen ”kosketuksen” saa pysymään – ja miten se häviää jos häviää. Niisk! Toivottavasti se aina pysyy! <3