Se vitsi, jota en enää muista

”Kirjoita se sun hauska juttu blogipostaukseksi!”, Joel yllytti.
”???”
”No se, mille me eilen naurettiin!”
”Ööööh. Joo mä hämärästi muistan, että me naurettiin, mutta en nyt saa päähäni…”
”No se eilen! Tai saattoi se olla toissapäivänäkin. Tai joku päivä viime aikoina! Se oli hauska!”
”Ööööh, missäköhän tilanteessa se oli?”
”Nukkumaan mennessä! Muistatko, kun naurettiin nukkumaan mennessä!”
”Muistan! Joo, mä muistan! Se oli tosi hauska!”
”Joo! Niin oli!”
”Mitäköhän se sit oli…?”
”En mä kyllä muista yhtään.”
”En mäkään.”

Nooh. Ehkä mä kirjoitan nyt sitten tähän, että joo oli se hauska.

View this post on Instagram

A post shared by Krista Puutalobaby (@puutalobaby)

On olemassa muutamia pitkän parisuhteen liimoja – uskon, että yhdessä nauraminen on niistä yksi.

Tietysti joskus, jos elämänvaiheessa on ollut huolia ja murheita, on voinut olla myös vähemmän vapautunutta naurua. Haha joskus on saattanut olla myös silmien pyöräytystä, että pliis älä vitsaile nyt, ei ole oikea hetki. On taitoa silloin olla vitsailematta, jos hetki tai aihe ole toiselle sellainen, että sille jaksaisi nauraa. En haluaisi olla naimisissa sellaisen sterotyyppisen tauottoman standup-koomikon kanssa, joka ei ottaisi mitään tosissaan.

Huumoriin kuluu myös ajoitus.

Mutta sitten joskus (usein) kun pääsee kesken arkihärdellin kumppanin kanssa sellaiseen tilaan, että toinen heittää jotain – toinen jatkaa – eka jatkaa – toka jatkaa – ja ollaan jossain ihan älyttömän absurdin huumorin kourissa, jossa nauretaan sekä sanotuille asioille että sille, että ei hitto miten me tässä taas nauretaan.

(yleensä se on just, kun taapero on nukahtanut ja pitäisi olla hiljaa)

Naurunremakan jälkeen tuntee sellaista yhteisyyttä, yhteen kuulumista. Ahhaha toi tyyppi tossa! Toi on hauska ja mä oon hauska tuon kanssa. Ja tässä me ollaan, yhdessä.

Sanoo hyvää yötä, kääntää kylkeä. Hymy on jäänyt huulille, nyt on hyvä nukahtaa.

(eikä ole väliä, vaikka sitä vitsiä ei enää aamulla muistaisikaan)

26