Sektiosta toipuminen – omat kokemukseni

Spoiler: en ole vieläkään toipunut.

Ihan ensiksi haluan esittää vilpittömät anteeksipyyntöni kaikille näiden vuosien aikana keskusteluissa (somessa ja livenä) kohtamilleni ihmisille, jotka ovat maininneet jotain sektion jälkeisistä kivuista tai muista hankaluuksista. Olen varmasti esittänyt siinä sinänsä empaattisia kommentteja ja reaktioita (tyyliin ”aijaijai”, ”voi, miten kurjaa” tai ”kuulostaapa ikävältä, voi ei”). Mutta en ole oikeasti ymmärtänyt.

Nyt ymmärrän.

Itselläni ei ainakaan ollut mi-tään realistista käsitystä, oikeasti miten iso ja kivulias toipuminen sektion jälkeen oikein on edessä. Jotenkin olin ajatellut, että se vauva vaan sieltä napataan jotenkin pois pienestä viillosta. Ahhaha.

Ja disclaimeröidään nyt tähän, että okei okei jotkut ehkä lähtevät lenkille viikossa – sillä aina joku haluaa kertoa, että ”mulle se ainakin oli ihan helppo nakki”. (vaikka mulle ainakin sanottiin, että neljään kuukauteen ei juoksua tai hyppyjä) Ja tietysti hyvä, jos joku pääsee vähemmällä. Tässä kuitenkin minun omat kokemukseni toipumisesta.

Oma sektioni oli kiireellinen sektio ja siihen päädyttiin kesken synnytyksen. Siitä aiemmin täällä.

Leikkauksen jälkeen

”Tämähän menee ihan hyvin”, ajattelin itsekseni, kun makailin sektion jälkeen perheheräämössä. Ei juurikaan sattunut, tunto oli palaillut alakroppaan. Mielikuvissani olen sellainen korkeakipukynnyksinen selviäjä, tästähän kuulkaas hei porskutellaan ohi ihan pokkana.

Niin. Kaikki olikin ihan hyvin niin kauan kuin sain rauhassa pötkötellä paikoillani. Mutta sitäpä ei sitten kestänytkään pitkään. Kun sektio oli illalla, seuraavana aamuna usutettiin jo jalkeille ja liikkeelle. Ja sehän olikin sitten kivun kannalta ihan eri juttu. Äitini – eläkkeellä oleva kätilö – oli kauhuissaan ja meinasi tulla puhelinlankoja (tai kännykkäverkkoa) pitkin sinne Naistenklinikalle: hänen ollessaan työelämässä sektion jälkeen pötköteltiin rauhassa monta päivää ja sairaalassakin oltiin viikko, nykyisin laitetaan sängystä ylös oikeastaan saman tien.

Joo joo mä uskon kyllä, että liikkeelle lähtöön on hyvät syyt, luotan 100 % nykyammattilaisiin: toipuminen lähtee nopeammin käyntiin ja veritulppariski laskee, näin (muistaakseni) olen kuullut. Mutta tuntuihan se nyt ihan sekopäisen hullulta. Sattui siis niin kipeää, että taju lähtee. Ihan siis kirjaimellisesti meinasin pyörtyä pienistäkin liikkeistä. Sängystä ylös pääseminen oli aivan mahdotonta, samoin selän suoristaminen pystyasentoon.

Käsittääkseni linja Naistenklinikalla on jotenkin sellainen, että ensimmäisen kerran autetaan sängystä ylös ja sen jälkeen pitäisi selviytyä itse. No, en selviytynyt. Joel oli auttamassa päivisin, öisin olin sängyn vankina. (kirjaimellisesti, koska minulla oli myös sellainen sänky, jonka laitaa ei saanut sisäkautta alas)

Kipu oli tosiaan liikkuessa aivan silmätsumentavan käsittämätöntä. Makuulla puolestaan ei sattunut juuri ollenkaan. Kroppa huusi, että älä nyt hullu liiku mihinkään, mutta tietysti sitä sitten yritti noudattaa kätilöiden ohjeita ja olla jalkeilla mahdollisimman paljon. (toisaalta pitäisi myös olla vauvan kanssa ihokontaktissa mahdollisimman paljon eikä näitä kahta kyllä voinut yhdistää)

Vahvempia särkylääkkeitä en pyytänyt, sillä aikoinaan leukaleikkauksen yhteydessä minulta todettiin yliherkkyys monille lääkkeille. En halunnut ottaa riskiä, että päätyisin taas oksentamaan tikit rytkyen. Mutta Buranaa ja Panadolia meni tietysti maksimiannokset.

Ensimmäiset päivät

Sairaalasta lähtiessä kävely autolle oli maratoniin verrattava suoritus – tai viiteen sellaiseen. Mutta kyllä se jo sujui ilman kyyneleitä, eli ensimmäisten päivien aikana tapahtuva ensitoipuminen oli kyllä nopeaa. Verrattuna siis siihen, miten kurja se lähtöpiste oli.

Kotona liikkuminen oli sitten ihan ihan eri juttu, kun kotona teki mieli liikkuakin! Oli jotain, mihin liikkua! Naistenklinikan pienessä hellehikisessä huoneessa kolme askelta seinästä seinään oli vähän eri juttu kuin normaali liikkuminen oman kodin sisällä. Tässä vaiheessa se parantuminen (henkinen ja fyysinen) oikeastaan vasta lähti käyntiin.

Mystiset keuhkovaivat

Tässä vaiheessa akuutiksi nousivat kuitenkin toisenlaiset vaivat. Tämä oli alkanut jo heti sektion jälkeen, mutta olin kuvitellut, että se menisi ohi kotiin tullessa. Ei mennyt.

Kerron nyt lyhyesti ja painotan, että tämä on varmasti jotain tosi poikkeuksellista.

Heti sektion jälkeisenä yönä minulla käynnistyi sellainen, että juuri kun olin nukahtamaisillaan, minulla salpautui hengitys. Eli heräsin sellaiseen uniapneatyyppiseen (?) korahteluun, kun en saanut henkeä. Tämä tapahtui ihan joka kerta, kun olin painumassa uneen, eli en siis nukkunut. Kuuteen vuorokauteen.

Eli ehkä voi kuvitella, että jossain vaiheessa alkoi vähän huolestuttaa. Toisaalta se, että kuolen hengityksen katkeamiseen unissani ja toisaalta se, että kuinka pitkään ihminen todella voi kestää täysin nukkumatta ennen kuin jotain jossain pimahtaa.

Ilmeisesti hormonibuustin auttamana selvisin kuitenkin ihmeellisen hyvin tuollaisesta kuuden vuorokauden nukkumattomuudesta.

Hah, sanoin että ”kerron lyhyesti”, joten tiivistän tämän sairauskertomuksen siihen, että esimerkiksi vauvan ollessa kolmen päivän ikäinen olin Malmin päivystyksen helteisessä megaruuhkassa seitsemän tuntia itkem… istumassa. Keuhkoveritulppaepäily, ja jotain muutakin en-muista-mitä. Muitakin lääkäri-, tutkimus- ja labrakäyntejä ensimmäiseen vauvaviikkoon tuli jokaiselle päivälle: olin sydänkäyrillä, varjoainekuvauksissa ja ties-sun-missä. Kuljin aivot nukkumattomuus- ja ”missä mun vauva, mä en saa olla mun vauvan kanssa” -itkutokkuraisena kiltisti tutkimuksesta toiseen.

Ei ollut onneksi keuhkoveritulppa, vaikka jotain sieltä löytyikin. (ei siitä sen enempää) Noin viikossa alkoi helpottaa ja kun sain niillä main ensimmäiset normaalit nukahtamiset ilman hengenhaukkomista, totesin että okei selvisin hengissä tästä(kin).

Viikon jälkeen

Viikon jälkeen tosiaan nuo keuhko-oireet helpottivat ja myös muussa toipumisessa oli tapahtunut jo aika harppaus. Ei kuitenkaan vielä puhettakaan, että esimerkiksi olisin voinut päästä sängystä ylös (tai edes kääntää kylkeä) ilman apua. Joel oli tosi hyvä nostelija – hän on tehnyt sitä työkseenkin joskus – ja meillä yhteistyö toimi hyvin. Esimerkiksi kyljelleen mennessä lantio piti nostaa ihan tiettyyn kulmaan, että pystyin makaamaan kivutta. En saanut itse lantiota käännettyä, mutta Joel nosti sen aina oikeaan asentoon.

Kävely ja sellainen perusliikkuminen pystyasennossa alkoi jo sujua, mutta tosiaan nuo makuuasennot olivat haastavia. Särkylääkkeitä söin edelleen maksimimäärät, ja napapiikkejä (keuhkoveritulppaa estämään) pistin 10 vrk ajan joka aamu. Vatsassa oli valtava määrä ilmaa ja se oli myös kivuliasta. Sen ilman liikkumisen ihan näki päälle päin vatsan liikkeinä, ihan kuin vauva siellä olisi vielä potkinut. Näytin edelleen siltä, että olin vähintään 7 kk raskaana.

Parin viikon jälkeen

Ensimmäinen viikko oli se toipumisharppaus, sen jälkeen jatkotoipuminen on ollut hitaampaa. Mutta kuitenkin koko ajan etenevää. Tässä vaiheessahan esimerkiksi ajoin autolla (parilla pysähdyksellä) koko matkan Sotkamoon ja ihan hyvin selvisin. Peppuun lähinnä sattui.

Perussärkylääkkeitä meni edelleen maksimimäärä. Nousin jo sängystä itse; kyljen kautta tietysti, mutta kuitenkin ilman toisen ihmisen avustusta. Myös kivuttomat asennot (tyynyjen avustamana) aloin vähitellen löytää makuulta itse.

Kuukauden jälkeen

Tässä vaiheessa kaikessa ei tarvinnut enää ajatella sektiota koko aikaa, oleminen oli siis jo normalisoitunut. Lattialta pystyi nostamaan tavaroita ja kävelemään sellaisia tavallisia verkkaisia päivittäiskävelyitä. Särkylääkkeitä meni vielä pari erää päivässä, ei enää täysmääräisenä.

Vatsan turvotus oli selvästi laskenut – ehkä enää vain viidennellä kuukaudella raskaana, haha.

Kahden kuukauden jälkeen

Nyt sektiosta on kulunut kaksi kuukautta ja en enää tarvitse särkylääkkeitä kuin ihan satunnaisesti. Vatsa on kuitenkin edelleen selvästi turvoksissa ja alavatsa kosketusarka. Erkauma on massiivinen.

Neuvolan mukaan toipuminen menee kuitenkin hyvinkin normaalissa tahdissa, mikä on ollut kiva kuulla. Jossain 4-5 kuukauden kohdalla aletaan sitten laittaa lähetettä fysioterapiaan. Varmasti kaikki tällaiset tulevat minulle sitten tarpeeseen: on jo aika selvää, että ei tämä vatsa tästä ihan itsekseen ”naps vaan” -palaudu niin kuin aiempien alatiesynnytysten jälkeen.

Kylkeä voin jo kääntää unissanikin, ja sängystä nousen sujuvasti edelleen kyljen kautta. Matalalta patjalta en kuitenkaan pääse vauva sylissä ylös, samoin jos rentoudun tuolilla takakenoon vauva sylissä, tarvitsen apua nousemiseen. Eli vatsalihakset eivät vielä ole paikoillaan eikä niitä saisi vielä käyttääkään. Samoin jos esimerkiksi kuulen takaani ääniä, en voi kiertoliikkellä kääntyä katsomaan kovinkaan pitkällä säteellä.

Kaikki sellainen liikkuminen, jossa käytetään keskivartaloa (ja yllättävän monessa liikeradassa käytetään) aiheuttaa jonkin verran kipua. Se kipu on kuitenkin suuruusluokaltaan sellaista samantyyppistä kuin jos olisi tehnyt paljon vatsalihasliikkeitä ja olisi sen takia lihakset kipeinä. Eli täysin sellaista hallittavissa olevaa kipua.

Miksi post partumista ei oteta tällaisia suloisia vatsanhellimiskuvia…?

Sektiohaava minulla on pysynyt koko ajan hyvässä kunnossa ja ilman tulehduksia – kuluneen kesän helteistä huolimatta. Kivut ovat olleet suurimmat (hassua kyllä!) ikään kuin kyljissä, sivuilla. Ja sitten alavatsa (kohtu?) on tosiaan kosketusherkkänä.

Lantionpohjalihakseni itsearvioin hyvässä kunnossa oleviksi ja saan myös ”tuntuman” aikoinaan astanga-joogassa tutuiksi tulleisiin bandhoihin. Että on siellä jotain kai paikoillaankin. Suurin kesken oleva toipumiskohde minulla taitaa olla juuri tuohon erkaumaan liittyvää, ja sitäkin edelleen aika parantaa vielä.

Olen muuten koko ajan aivan pokkana käyttänyt ihoa myötäileviä kesämekkoja ja imetystoppeja enkä ole yhtään tippaa lähtenyt millekään ”mahanpiilottamispukeutumislinjalle”. Vaikka varmasti näyttääkin siltä, että vaunuissa on yksi vauva ja toinen tuloillaan.

Mutta olen aktiivisesti ajatellut niin, että ihmettelevien katseiden vastaanotto on mun pienenpieni osa raskauden jälkeisen kropan normalisointiin. Tällaista se vaan saattaa olla, ja etenkin näin sektion jälkeen.

Tämä nykyinen vatsani johtuu siitä, että sieltä on poistettu vauva sektiolla (ja sitä ennen kaksi alatiesynnytyksellä) eikä siinä ole mitään noloa, outoa, erikoista tai peiteltävää.

Tällä asenteella otan katseet vastaan enkä vedä vatsaa sisään ihmisten katseet kohdatessani.

(enkä siihen vielä pystyisikään, haha)