Selviytymismoodissa

Tämä syksy on ollut raskas ja kuormittava, raskain pitkään aikaan, ehkä ikinä.

Joskus tätä ajatellessa oikein hymähdyttää, silleen itse-empaattisesti. Että on tässä kuulkaas kuluneet vuodet rallateltukin. Täytyyhän sitä sitten välillä kokea, että mitä se oikein olikaan, kun ei ole varsinaisesti kovinkaan hauskaa.

Menikö vappu jo?

Vaikka ei se niin mene. Ei kuormittavuus ole itkua pitkästä ilosta eikä maailmankaikkeuden kosto liian kevyestä askeleesta.

Vuosikausia olen pyrkinyt siihen, että elämä ei olisi harmaata ”päivästä toiseen” -arkiputkea. Että ne ilot ja kohokohdat löytyisivät jokaisesta arkipäivästä, onni siitä normaalista perheen elämästä.

Sitten tuli se koronamarraskuu (joka jatkuu vielä joulukuussakin), jossa harmaa kestofiltteri kapusi minun ja elämänilon väliin. Kun päivän kirkkain hetki on tuhrisen tummanharmaa, ja sitten tuleekin taas pimeä. Kun neljältä iltapäivällä katsoo ulos ja ajattelee, että josko vois vaan mennä nukkumaan. Pikakelauksella seuraavaan päivään, kiitos.

Kohokohdat ovat vähissä. Ensi kesä kaukana.

Minut saa tuntea kymmenen vuotta ennen kuin kerron minkäänlaisista omista ikävämmistä tunteistani. Jos silloinkaan. Mikä onkaan minut kasvattanut siihen, että ei saa valittaa, koska jollain muulla menee vielä huonommin.

Vaikka ei se niinkään mene.

Hyvin vahvasti selviytymismoodissa siis mennään. Päivä kerrallaan eteenpäin. Äitini kanssa joka ilta puhelimessa todetaan, että taas on yksi päivä takana. Ja siitä selvittiin.

Välillä pienet jutut tuovat lämpimän fiiliksen, hymynkareen huulenkulmaan. Puoli tuntia kestänyt Helsingin pikkutalvi ja pulkkamäki sentin lumella. Joelin leipoma pulla. Lasten kanssa askarrellut joulukortit. Joku läppä, jolle naureskeltiin keittiön pöydän äärellä ja jota en enää jaksa edes muistaa. Video ankkaäidistä, joka nukahtaa niin, että nokka kopsahtaa maahan.

Uskon, että pian joulufiilistely katkaisee ankeudelta akuuteimman terän. Lapset ovat jo aivan tonttusia. Tekivät tänään joulusiivouksen – mistä lie sellaisenkin oppineet, eivät minulta. Tänään laitetaan ikkunaan joulutähti ja se ruma joulupukki kiipeämään ikkunan ulkopuolelle. Kun kirjoitan tätä, portaista kuuluu jytinää: joku rymistelee alas päiväunilta ja laulaa tullessaan: ”Kulkuset, kulkuset!”

”Mun unelmat toteutui!”, hän ilmoittaa ja on löytänyt päälleen kettumekon koossa 74/80. Kuulemma on niin ihanan jouluinen tunnelma, tätä mä oon aina halunnut.

Hän kutsui katsomaan hienoa näköalaa makuuhuoneen ikkunasta. Pimeydeksikin sitä kutsutaan.

Kuitenkin on vahva usko siihen, että joskus tämä kaikki on takana. Sitten upotetaan varpaat hiekkaan, otetaan aurinko kasvoille ja ilo kuplii taas rinnassa. Nyt koko ajatus kaukaisesta onnesta vähän itkettää.

Lapset haluavat alkaa maalamaan. Tehdään koko perhe maalaukset aiheesta joulun tunnelma.