Paita & peppu

Tuottaakohan juuri mikään lapsijuttu (paitsi se, kun lapset nukahtavat päikkäreille) minulle niin paljon onnentunnetta kuin se, kun näen noiden lasten ”paita ja peppu” -meiningillä leikkivän yhdessä. Saumattomasti tukevan ja tsemppaavan toinen toisiaan.

Melkein uskallan sanoa, että se on sitä parasta kahden lapsen vanhemmuudessa.

Lähes pakahdun onnesta esimerkiksi nähdessäni (viimeksi tänään), miten Silvan ystävät ovat ottaneet Seelankin sujuvasti leikkeihin mukaan. Meiltä kysytään oikeastaan viikoittain, että ovatko tytöt kaksosia. Siltä he yhdessä puuhaillessaan näyttävätkin. Ihan erottamaton tiimi, oh miten rakastan <3

Välillä luen ”apua, lapset ovat toistensa kimpussa koko ajan” -vertaistukiviestiketjuja vaikkapa Facebookista ja ymmärrän hyvin, että jatkuva tukkanuottasilla olo on varmasti hyvin tavallista. Ja ihan sai-RAAN raskasta vanhemmalle, jatkuvana erotuomarina olo… En tietenkään oikein voi sanoa tuollaisissa vertaistukiketjuissa mitään (paitsi ehkä toivottaa tsemppiä), koska ”meillä mitään ongelmia ei ole” on tietysti pahimmillaan samanlaista henkistä turpaanvetoa kuin huonosti nukkuvan lapsen vanhemmille on ”meillä on aina nukuttu hyvin”. Nimenomaan siis silloin, kun haetaan vertaistsemppiä eikä ”hyviä neuvoja ilmaiseksi” -päsmäröintiä.

Olen kuitenkin ihan väkisinkin välillä miettinyt, että mitenköhän ihmeessä sit just meillä tuo sisaruusdynamiikka niin hyvin sujuu…?

Oikeina syinä näen ehkä eniten seuraavat:
1. sattuma
2. lasten persoonallisuudet

Mutta koska me nykyvanhemmat ollaan siitä hassuja tyyppejä, että me usein mietitään, että miten tässä-ja-tässä asiassa voisi lasta tukea, niin kerrottakoon tässä sitten muutama juttu meidän perheestä. Meillehän tuo lasten suht pieni ikäero oli… kröhöm …ihana yllätys, ja jo pienemmän ollessa vatsassa mietin sitä paljon: että miten vanhempi voi (ja voiko?) tukea hyvän sisarussuhteen muodostumista? Pieni ikäero kun tarkoittaa oikeastaan välttämättä jonkinasteista ”menetystä” aikuiselta saatavan huomion määrässä; miten sen ikäeron saa muodostumaan vahvuudeksi lapsille?

Tapahtuuko se itsestään vai voiko vanhempi sitä jotenkin tukea?

Tässä meidän kolme meidän linjaksi muodostunutta käytäntöä:

1. Kaikki otetaan leikkiin mukaan. Tämän linjan imin tutultani, joka oli Silvan ollessa 1-vuotias isompien lastensa kanssa meidän luona kylässä – ja ääneen ihastelin, miten isot pojat kannustivat meidän juuri ja juuri kävelevää mini-Silvaa pallon potkimisessa; heillä kuulemma oli ollut aina se sääntö, että kaikki ja kaikenikäiset saavat tulla leikkiin. Myös pikkusisarukset, vaikka he eivät ”osaisikaan” – mutta he saavat leikkiä tavallaan ja leikissä yritetään samalla opetella ihmisten erilaisuutta kyvyiltään ja taidoiltaan. Pienempiä ei katsota alaspäin vaan kannustetaan mukaan.

Ajattelin heti, että vau. Vaikka toinen lapsi ei ollut silloin vielä edes tuloillaan.

Tätä sääntöä meillä noudatetaan siis silloin, kun kaikenikäisiä on paikalla; toisaalta etenkin pari vuotta sitten (lasten ollessa 3 ja 1) oli totta kai tärkeä järjestää isommalle lapselle myös ”yksityisiä” kaverihetkiä ikätasoisissa leikeissä. Nykyisin lasten ollessa 3 ja 5 näitä ”ikätasoleikkejä” ei oikeastaan tarvita; nämä ”paita ja peppu” -lapset ovat kaikkein mieluiten yhdessä. Nytkin toinen lapsi halusi toista tukemaan hammaslääkäriin, vaikka olisi hyvin voinut jäädä kivoihin leikkeihin. Mutta mieluummin siskon mukaan; siskosta pitää huolehtia ja siskoa aina auttaa. Tyttöjen ystävät niin vapaa-ajalla kuin hoidossakin ovat yhteisiä.

Meillä ei myöskään sanota, että ”se-ja-se ei osaa”. Vaikkapa piirtää jotain. Vaan se tekee omilla taidoillaan ja oppii koko ajan lisää niin kuin jokainen meistä.

2. Ystävyystaidot ja sisaruustaidot. Näistä meillä on puhuttu vuosien aikana paljon. Että miten hyvä ystävä toimii, miten asiat sanotaan toiselle kivasti, miten ei pahoiteta toisen mieltä, miten voi ilahduttaa toista ja niin edelleen. Eikä siis moittien ”kato nyt, miten teit väärin” vaan ihastellen onnistumisia. Ja myös yhdessä pohtien, että ”hei kuule mietitäänpä, miten tämän tilanteen voisi hoitaa mahdollisimman kivasti”.

Tällaista pohdintaa yritetään harjoittaa myös sisarusten konflikteissa (kyllä, niitäkin totta kai on): että miten tämä asia voitaisiin ratkaista mahdollisimman kivasti niin, että molemmille jää hyvä mieli? Nykyään olen jopa käyttänyt sitä, että pyydän lapsia ratkaisemaan itse asian niin, että lopputulos on oikeudenmukainen (lue: ei niin, että isompi jekuttaa pienempää). Joskus seurailen sivusta ja kuulostelen, että onko ratkaisu oikeasti oikeudenmukainen. Saatan mennä vähän sekaantumaan opastamaan ja kyselemään, että onko tämä nyt teidän mielestä reilu tapa.

Hehe, ja usein saan vastaukseksi molemmilta, että ”on!” ja ”on!”, vaikka todellisuudessa pienemmän lelu on just vaihdettu ns. huonompaan. Nooh, kunhan molemmat ovat tyytyväisiä…? Kai…?

3. Huijaaminen ja manipulointi on kiellettyä. Tiedän, että moni vain hyväntahtoisesti hymähtelee, kun isompi sisarus jekuttaa pienempää. Ymmärrän kyllä hyvin sen ajatustavan – että siinäpä pienempi sitten oppii pitämään puolensa ja tekemään äänensä kuuluvaksi. Se on ihan totta, mutta toisaalta käyn asian kanssa jatkuvaa henkilökohtaista puntarointia, että milloin se ei ole ok. Jotenkin kuitenkin haluan jo ihan-ihan lapsesta asti opettaa pienemmän tai pulassa olevan auttamista ja puolustamista; just sitä oikeudenmukaisuutta. En sellaista arvomaailmaa, että vahvempi voittaa – ja vasta kun heikompi osaa puolustautua, niin ”ansaitsee” sillä paikkansa.

Monen mielestä tää on varmasti ihan hölmöä, mutta tyyliin siitä asti, kun vauvaleluun vaihtamishämäys ei enää Seela-vauvan kanssa toiminut, meillä on puhuttu just oikeudenmukaisuudesta myös lelujen jaossa.

Isompi kyllä edelleen jatkuvasti yrittää, aijaijai että yrittääkin. Hyvin ovelastikin. Eli ei mitenkään niin, että homma jo toimisi; pikemminkin elämä on opettelua joka päivä (aikuisellekin).

Ihan vasta meillä käytiin esimerkiksi sellainen keskustelu, että isompi yritti vaihtaa haluamaansa poniin selittämällä, että ”tää poni on poika, vaihda tähän, kun tämä on tyttö”. Tämä on varmasti monen mielestä ihan tavallista, ja mun ajatusmaailma puolestaan jotain hiustenhalkomista. Mutta kyllä, mä menin mukaan sekaantumaan juttelemaan:

”Sä taidat haluta tuon pikkusiskolla olevan ponin, eikö niin? Siksi sä sanoit tuota toista ponia pojaksi, että sisko vaihtaisi, vai mitä?”
”Joo.”
”Mitä jos et tekisikään niin, vaan ihan vaan perustelisit, että sä haluat tuon ponin niin-niin-niin kovasti ja pyytäisit siskoa vaihtamaan sen siksi. Että sulle tulisi niin kiva mieli, jos saisit leikkiä just tuolla ponilla? Ehkä sitten sisko ymmärtäisi, että miltä sinusta tuntuu?”
”No okei. (puhuu seuraavaksi huolellisesti muotoillen siskolle) Mä haluaisin tosi kovasti leikkiä just tuolla ponilla, mikä on sulla nyt kädessä. Voisitkohan sä vaihtaa sen tähän toiseen poniin?”
(hetken hiljaisuus, pienempi miettii)
”Joo! Vaihdetaan vaan!”

Haha. Toimi tän kerran, mutta en välttämättä pysty tätä tilannetta koskaan enää toistamaan :D

Onko teillä vastaavia ”sisaruussääntöjä” tai ”kaverisääntöjä”, tai näettekö näissä mitään järkeä?

Mä en siis väitä, että mikään noista oikeasti toimisi – enemmän se kokonaisuus on varmasti osiensa summa. Sattuma ja persoonat. Ne on kai ne ainoat, mitkä voi oikeasti antaa syyksi millekään.

Mutta saahan sitä kuvitella tietysti aina jotain tekevänsä :)