Spontaania elämää

Lapset ovat juuri nukahtaneet päiväunille ja istumme omalla pihalla auringossa.

”Tässä on kyllä tosi kuuma, pitäisi virittää taas jotain aurinkovarjoa”, minä sanon.
”Äh ne varjot on ihan p*seestä, ostetaan sellainen paviljonki”, Joel vastaa.
”Niin joo sellainen, se ois kiva, niitä saa varmaan jostain ihan Ikeasta”, minä pohdin.

”No lähdetään Ikeaan ostamaan”, Joel keksii.
”Joo!!!”, minä innostun.
”Viedään lapset nukkuvina mummilaan ja käydään Ikeassa ostamassa sellainen!”
”JOO!!!!”

Olemme aivan läpikotaisin riemuissamme. Siitä paviljongista joo joo, mutta ennen kaikkea itsestämme.

”Tää on niin ihanaa! Just tää, miten me tehdään päätöksiä!”, minä hehkutan.
”Ajattele: me oltais voitu suunnitella ja kaavailla tätä vaikka kuinka pitkään ja se ois ollut stressaavaa ja pitäis-pitäis. Nyt me vaan spontaanisti tehdään näin, ja tällä tavalla se onkin hauskaa ja innostavaa!”

Matkalla mummilaan Joel miettii kiinnittämistä: terassia meillä ei ole, mutta jos vaan hankkisi betonilaatat ja poraisi siihen. Tarvitaan laatat. Ja betonipora.

”Joo! Me ollaan niin ihanan spontaaneita!”, kiherrämme riemusta ja pussaamme liikennevaloissa.

Jätämme tuplavaunu-uniosaston mummilan vastuulle, lainaamme isomman auton ja suuntaamme K-rautaan. Betonilaattoja! Pora tarvitaan – no tuostapa ostetaan sellainen. Poranterä betonille ja mitäs vielä. Ruuvit ja proput. Joelin etsiessä minä käyn jututtamassa väriosastoa: löytyisikö täältä sellaista spray-maalattavaa väriä kankaalle? Ei  mitään tylsänvalkoista katosta – koska siis senhän voi värjätä jollain värillä! Kun me ollaan just niin spontaaneja, että me päätämme tehdä jotain tällaista!

Ei löydy. No ei se mitään! Ei se haittaa, koska me ollaan vaan niin ihanan spontaaneita!

Aurinkoisena lauantai-iltana kaarramme Ikean pihaan onnea hekumoiden. Hyllypaikka katsottu valmiiksi; paitsi spontaaneja, olemme myös älyttömän näppäriä. Reippain askelin ohitamme muut Ikea-shoppailijat ja suuntamme rautaista varmuutta puhkuen läpi kaikkien oikoreittien kohti itsepalveluvarastoa. Suunnitelkaa te vaan ja miettikää verhotankojen mittoja. Me olemme spontaaneja! Me vain tulemme ja ostamme! Askel on kevyt, tekee mieli hypähdellä.

Näemme sattumalta paviljongin kasattuna. Hmm onpa se iso. Kolme kertaa kolme metriä. Tuota tuota… …oiskohan meidän kannattanut jotenkin mittailla siinä meidän pihalla? Onko nää aina jotenkin näin… …valtavia? Hei onpa muuten aika korkeakin. Jos se laitetaan siihen, mihin aiottiin, katoksen huppu todennäköisesti peittää koko näkymän keittiön ikkunasta.

”Äh, ei nyt tartuta tuollaisiin juttuihin!”, Joel tsemppaa.
”Nyt vaan ostetaan se, kyllä me se jotenkin johonkin saadaan!”
Okei, okei.
Me ollaan niin ihanan spontaaneja, että nyt ei anneta minkään pikkuseikkojen lannistaa meidän fiilistä!

Nyt me etsitään se paviljonki täältä ja ostetaan! Ja illalla se on jo kasattu! Sit vaan ihastellaan sitä paviljonkia ja itseämme, kun me vaan tehtiin tää! Voi jee ja vau! Spontaanius on parasta! Me ollaan parhaita! Kun me ollaan niin spontaaneja! Vaihdamme pusut Ikean käytävällä. Muisk!

Hylly 25, hylly 25, hylly 25 – täältä se löytyy! Kulta, täällä päin! 

Lokero 8 pitäis löytyä! Tänne päin mennään: 5 – 6 – 7…

Kahdeksan.

Tuijotamme paviljongin pakettia eikä kumpikaan sano sanaakaan.

Tuo paketti ei millään maailman ilveellä mahdu meidän autoon.

Spontaanien seikkailijoiden keskuudessa vallitsee hiljaisuus. No tuota. Lähdetäänpä sitten kotiin. Viedään ne betonilaatat kotipihalle ja lähdetään hakemaan lapset mummilasta.

Tulemme kotiin.

Ne betonilaatat ovat aivan liian isoja.

No. Ei se mitään.

Nyt meillä on neljä tällaista betonilaattaa.

Ja yksi uusi Ikean kori.

Ihanaa olla niin spontaani.

71