Suorituskympistä onnelliseksi kasiksi

Nyt seuraa megapaljastus: Minä olin koulussa kympin tyttö. Hikari. Suorittaja. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli muistaakseni 9,7; lukiossa 9,8.

Hikari. Minä? Olisitteko uskoneet?

Ei moni muukaan. Joskus tämä paljastus on uusissa tuttavissa aiheutanut niin voimakkaasti auki loksahtaneita leukoja, että on tehnyt mieli sanoa, että ei sun nyt sentään noin yllättynyt tarvitsisi olla… :D

*******

Näin jälkikäteen sitä tajuaa, että koulumenestykseni ei ollutkaan merkki säkenöivästä älystäni (ha!), vaan ennen kaikkea suorittamisesta.

Minä hain hyväksyntää. Kerjäsin kehuja. ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen ihan hyvä – PLIIS? JOKU?” Yksinhuoltajaäitini oli (ja on) ihana, huolehtiva ja pyöritti urheasti meidän arkeamme yksin. Mutta sellaisia lämpimiä kehusanoja meidän pohjoisenjurossa kotikulttuurissamme ei juuri harjoitettu. Ja juuri sitä minä olisin avioerolapsena ja tunneihmisenä kaivannut: sitä, että joku sanoo, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.

Mutta hyvistä suorituksista tuli kehuja. Kympeistä tuli kehuja. Siksi minulle kelpasivat vain ne.

*******

Suoritusputki jatkui vielä pitkään kouluiän jälkeen. Oli tärkeää jotenkin ”menestyä”, näyttää ”niille”. Kenelle? En tiedä. Piti tietysti ansaita kaikki itse, koska kotoa sitä klassista kultalusikkaa (eikä edes kuparista) ei ollut, mistä antaa: yliopistoon (töitä koko ajan opintojen ohella), vakityöhön, avoliittoon, asumaan töölöläiseen ullakkoasuntoon… ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen pärjännyt hyvin elämässä – PLIIS? JOKU?”

Joskus 26-vuotiaana tuli stoppi. Väänsin gradua ja olin jo orastavassa uraputkessa. Tiuskin silloiselle avomiehelleni ja olin kroonisen onneton. Se ei ollut millään tavalla sen miehen syy – minä olin vain elämässä, jota en tuntenut omakseni. Olin itse valintani tehnyt, mutta väärin perustein. Etsin ennen kaikkea hyväksyntää, en sellaisia asioita, jotka minut tekisivät onnelliseksi.

Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan…?

En enää ottanut seuraavaa määräaikaispätkää vastaan. Pakkasin rinkkani ja lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. Voi niitä järkyttyneitä ilmeitä. ”Kaikista maailman ihmisistä SINÄ?” ”Aiotko lähteä noissa korkkareissa?” ”Entä sun gradu?” Entä sun työ?” ”Entä sun mies?”

Entä minä?

Vellakulamin ”hotel”, eli kylän ainoa ravintola.

*******

Olin elänyt intialaisessa maalaiskylässä jo useamman kuukauden, kun kännykkä piippasi. Kyllä, aina silloin tällöin hyvällä tsägällä siellä oli kenttää, ja sähköäkin välillä sen verran, että kännykän sai ladattua. Tekstiviesti oli äidilä ja meni sanatarkasti näin:

”Minä juuri Xxxxx:n kanssa juttelin, että hienoa on että uskalsit lähteä sinne ja pärjäät siellä niin hyvin. Sinä olet rohkea tyttö. Minä olen ylpeä sinusta.”

Se oli pieni viesti, jonkun elämässä se olisi varmasti ollut ihan ohimenevä pieni päivänpiristys. Mutta minulle se oli valtavan suuri. Uskon, että se oli minun elämäni jonkinlainen käännekohta. Minä voin tehdä omia ratkaisujani, ja poiketa normista ja siitä, mitä minulta odotetaan. Ja silti (ja juuri siksi?) äiti on minusta ylpeä.

Aika iso itku tuli siellä Intiassa.

******

Käänne ei tietysti tapahtunut silmänräpäyksessä – en lahjoittanut palatessani kaikkea omaisuutani hyväntekeväisyyeen ja noussut jonkun paalun päälle meditoimaan. Mutta vähitellen opin tekemään omia ratkaisujani ja oppimaan irti suorittamisen taakasta.

Kaiken ei tarvise olla niin täydellistä.

Kodin ei tarvitse olla niin siisti.

Elämän ei tarvise olla niin järjestelmällistä.

Minun ei tarvitse olla aina parhaimmillani.

Minun ei tarvitse päteä tai yrittää todistaa fiksuuttani.

Seurassa minun ei tarvitse olla se nokkelin. Kovaäänisin. Hauskin. Näppärin. Nätein. Kärkevin. Mitä nyt milloinkin olin yrittänyt olla.

Ja niin edelleen. Suorittajatytön muutos riippumattotytöksi vei aikaa, mutta kyllä se onnistui. Ei tarvitse kuin vilkuilla täällä puutalossa ympärilleen, niin se on huomattavissa. Täällä asuu onnellista porukkaa. Ei täydellistä, siistiä, järjestelmällistä, parhaimmillaan olevaa tai pätevyytään todistelevaa. Vaan onnellista ja omanlaistaan.

Totta kai suorittajatyttö silloin tällöin vielä nostaa päätään. Alkaa vaikkapa stressata ihan turhasta. Onneksi satuin menemään naimisiin maailman ehkä vähiten suorittajatyypin kanssa, joten monesti jo muutama niiden ruskeiden silmien silmienpyöritys palauttaa minut takaisin maan pinnalle. ”Okei, ei tämäkään ehkä ole niin vakavaa.”

Luultavasti suoritusstressistä irtioppiminen myös pidensi eliniänodotettani vuosilla. Ainakin se siloitti orastavat otsarypyt, ja toi tilalle silmäkulmien naurunrypyt.

*******

Ei tarvitse tavoitella kympin elämää. Kasi riittää ihan hyvin, ja vähemmälläkin pärjää.

7